Sitä kun osaisi katsoa hyvät ja huonot puolet

ja niiden pohjalta olla luja elämäänsä ja lapsensa elämää kohtaan.

Taitaisin kaivata ihmisiltä tukea ja vahvoja mielipiteitä,etten häilyisi tässä tasapainottomassa elämässäni.Olen niin epävarma tunteistani ja siitä miten olisin ja käyttäytyisin.Mieheni, joka siis on tekemässä minusta nyt eroa on minulle rakas ja tärkeä, mutta samalla niin ärsyttävä ja paskamainen.Olemme pitäneet yhtä vuodesta 2004 huonolla ja hyvällä menestykselle.Olemme olleet välillä erossa pitkään ja sitten palattu yhteen uuden elämän toivossa.Tässä kohtaa minä tulen hulluksi tai sitten en.
Minun mies syyttää minua pettämisestä, koska avioeromme toista vaihetta loppuun odotellessa ja jo erillään ollessa, tapasin miehen, joka kanssa harrastimme ei seksiä, mut mitä se nyt nykykielellä on jos silti ollaan sängys lähekkäin?Mieheni syyttää minua huoraamisesta, koska erossa olomme aikana jo avioeron loppuun käytynä kokeilin, jos voisin rakastua johonkin toiseen.Taipailimme, mutten tehnyt muuta.Lopulta ajan kanssa päädyimme suurimman rakkauteni kanssa yhteen, siinä uskossa ja toivossa, että elämä olisi koulinut, nöyryyttänyt ja tehnyt meistä parempia toisillemme.Siltähän se tilanne näyttikin, mut nyt ajan kuluessa ja miehen ottaessa kupposta silloin tällöin ja ilmankin kaljaa, olen kuullut useimmin huora sanan kuin rakas.Ja olen sairaan kyllästynyt asiaan.Minä en tahdo selitellä, enkä puhua toisista (tietysti kerroin ennen kuin palasimme yhteen, et toinen voisi valita tahtooko minut vielä vai ei) miehistä koska olen tässä suhteessa nyt, en muualla.
Mieheni on tähän mennesä aina karjunut minulle sitä kuinka halpa olen ja hän ei tahdo minua, kuinka olen likainen ja huora, mut sit päiven päästä perunut huutonsa, jopa joskus pyytänyt etten jättäisi häntä ja olen ollut hänelle se kaikista tärkein.Asiaan ei ole kuitenkaan tapahtunut muutosta, enemmän tilanteet ovat vain voimistuneet ja nyt niihin ei mene kuukausia vaan, muutos voi tapahtua jopa päivässä.Olen KYLLÄSTYNYT tähän ei pysyvään tilanteeseen.Jatkuva eroamine ja paluu yhteen oksettaa ja saa tuntemaan itsensä halvalle.Ehkä mies onkin oikeassa, myön sieluani hänelle pilkka hintaan ja häpeän sitä asiaa.
Ihmettelen myös tätä, että mieheni aina sanoo minulle ettemme koskaan ole olleet yhdessä.Hän pilkkaa keskenmenossa pois mennyttä lastamme toisen lapseksi, vaikka papereissa selkeästi osoitetaan hänet isäksi.Papereita hän ei vaan koska suostu lukemaan tai kuuntelemaan mitä niissä lukee.Parisuhdeterapiaan on ollut valmis, ja ehdottanut sitä itsekin, mut silti ei toimi asian eteen mitenkään.Ja lopulta kieltää senkin idean itseltään ja minulta.Olen kaikkeen syypää ja hän se joka osaa olla.Viime kerralla mieheni ajoi minut pois ravintolasta yhteisestä illasta ja soitteli toiselle naiselle vedoten oikeuteensa tehdä samoin kun minä hänelle.Kun sanoin, et samat oikeudet minulle kuin hänellekin, hän vetää herneen nenään ja eroaa taas.Etsii ihan oman asunnon ja pyörii tuossa jaloissa räksyttäen miten en kelpaa ja seuraavalle pitäisi osata jo olla!OSATA OLLA?!?!?!
En tiedä enää mitä ajatella, enkä tiedä enää miksi näin?Miksi kaikki aina muuttuu niin helpost ja nopeasti?Upotkoon koko laiva ja kellukoon pinnalla pelastusvene!Sama tuo ja ei sama.Mä tahoisin selvittää itselleni et ero on hyväksi ja sen kannattaa, mut miten osaan sen tehdä.Yksinäisyyskö se pelottaa vai mikä?Mä taidan enemmän vihata itseäni kuin miestäni.Hänelle toivon kaikkea hyvää jatkossakin vai miten se oli...mulkku.Tunteiden vuoristo rataa ja sillä viisiin.