Pakko kirjottaa, koska kenellekkää en tästä voi suoraan puhua. Näitten ajatusten ja tunteitten takia pidän itseäni itsekkäänä, mut toisaalta en näille oikeen voi mitään. Muuta ku yrittää peitellä. Ehkä tää raskauskin vaikuttaa...?
Niin, oon viikolla 27 raskaana. Itselläni on kaks lasta, asumme uuden miehen kans yhessä. Lasten isä on kuollut.
Niin tää raskausaika on ollut jotenki rankka, ja nyt kun alkoi menemään paremmin, niin mieheni isä kuoli yllättäen. Jonkun vuoden kerettiin tuntemaan. Ja lapsille tää mies oli tärkeä.
Mut mä en tajuu itteeni. Tietenkin olen surullinen tästä kuolemasta. Mut huomasin, miten oon alkanut tuntemaan ärsyyntymistä, vihaa, ja en haluais ajatella kuolemaa enää yhtään. Se pelottaa ja ahistaa.
Mieheni tottakai haluaa olla nyt äitinsä tukena. Ja ei muusta nyt puhukkaan ku isästänsä. Juoksee äitinsä luona.
Minä kuuntelen. Ja kuuntelen. Yritän olla ymmärtäväinen. Mut jotenki koen, että mun sanomisilla ei oikeen oo merkitystä. Mies osaa kyllä puhua, mut itse oon vetäytyny kuoreeni. Mua suoraan sanottuna vituttaa, oon jotenki ulkopuolinen.
Mun tekis mieli raivota, välillä mietin katkerana, et kun se ukko päätti kupsahtaa just nyt, kun asiat oli hyvin.
Tiedän miltä läheisen kuolema tuntuu. Itselleni oli melkein maailman loppu, kun lasteni isä kuoli. Mutta tuntuu että nyt oon jotenki kylmä, tunteeton.
kauhulla mietin sitä, että jos mies alkaa nyt hyysäämään omaa äitiänsä, niin minä jään sivuun.
Nytkin voisin itkeä, mut se on vaikeeta, kun oon koko raskausajan purru hammasta yhteen aina kun tuli tilanne, misä aloin melkein poraamaan.
Yöt nukun huonosti, välillä pyörin sängyssä aamuyöhön asti, mikä pahentaa tätä oloa. Mietin ilkeitä asioita.
Ehkä tää helpottaa, kun selvitään siitä kuolemasta. Ja elämä jatkuu. Masennus ja alakuloisuus vaan meinaa hiipiä mieleen...
Koen, ettei itselläni ole oikeutta valittaa "pienistä" asioista, kuten siitä, että myös kotona pitää asiat saada tehtyä ennen vauvan syntymää. Tai väsymystä, kun nukkuu huonosti.
Niin, oon viikolla 27 raskaana. Itselläni on kaks lasta, asumme uuden miehen kans yhessä. Lasten isä on kuollut.
Niin tää raskausaika on ollut jotenki rankka, ja nyt kun alkoi menemään paremmin, niin mieheni isä kuoli yllättäen. Jonkun vuoden kerettiin tuntemaan. Ja lapsille tää mies oli tärkeä.
Mut mä en tajuu itteeni. Tietenkin olen surullinen tästä kuolemasta. Mut huomasin, miten oon alkanut tuntemaan ärsyyntymistä, vihaa, ja en haluais ajatella kuolemaa enää yhtään. Se pelottaa ja ahistaa.
Mieheni tottakai haluaa olla nyt äitinsä tukena. Ja ei muusta nyt puhukkaan ku isästänsä. Juoksee äitinsä luona.
Minä kuuntelen. Ja kuuntelen. Yritän olla ymmärtäväinen. Mut jotenki koen, että mun sanomisilla ei oikeen oo merkitystä. Mies osaa kyllä puhua, mut itse oon vetäytyny kuoreeni. Mua suoraan sanottuna vituttaa, oon jotenki ulkopuolinen.
Mun tekis mieli raivota, välillä mietin katkerana, et kun se ukko päätti kupsahtaa just nyt, kun asiat oli hyvin.
Tiedän miltä läheisen kuolema tuntuu. Itselleni oli melkein maailman loppu, kun lasteni isä kuoli. Mutta tuntuu että nyt oon jotenki kylmä, tunteeton.
kauhulla mietin sitä, että jos mies alkaa nyt hyysäämään omaa äitiänsä, niin minä jään sivuun.
Nytkin voisin itkeä, mut se on vaikeeta, kun oon koko raskausajan purru hammasta yhteen aina kun tuli tilanne, misä aloin melkein poraamaan.
Yöt nukun huonosti, välillä pyörin sängyssä aamuyöhön asti, mikä pahentaa tätä oloa. Mietin ilkeitä asioita.
Ehkä tää helpottaa, kun selvitään siitä kuolemasta. Ja elämä jatkuu. Masennus ja alakuloisuus vaan meinaa hiipiä mieleen...
Koen, ettei itselläni ole oikeutta valittaa "pienistä" asioista, kuten siitä, että myös kotona pitää asiat saada tehtyä ennen vauvan syntymää. Tai väsymystä, kun nukkuu huonosti.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tänään sit näköjään piti saada raivari. Aamu alko oikein hyvin. Ajattelin antaa miehen nukkua, ja nousta itse laittamaan lapsille aamupalaa. Kaikki oli hyvin siihen asti, kun päätin lähteä viemään lapsia puistoon ja mieskin sitten heräs.
No olihan se jo aikaki nousta ylös.
Mut sit se huomas olohuoneessa vähän leluja, ja alko hirvee napina siitä, että lasten olis pitäny siivota ennen ulos lähtöä.
Ja mä pahotin mieleni. Painuttiin lasten kans pihalle ja siellä nieleskelin kyyneleitä.
Sisälle ku päästiin takas, niin mulla pimahti päässä. Miks aina pitää huomautella jostain pikkuasioista. Kaikki mitä mä teen, ni sillä ei oo merkitystä, mut auta armias jos jätät jotain tekemättä!!
Ei kiinnostanu ukkoa, et annoin sen nukkua koko aamun ja lähin vielä viemään lapsia ulos.
Tulipa sit hetki riehuttua talossa ja huudettua, ja itkettyä. Ja siitä itkusta ei loppua meinannu sit tullakkaa.
Pitäis varmaan porata vähän useemmin, niin ei tulis noita kiukkukohtauksia.
Miehelle tärkeintä on se, että ei oo sotkusta. Että leluja ei oo lattialla.
Noh, tulipahan taas vähän purettua itseensä. Ja oloki helpottu pikkasen, vähäks aikaa...
Onneks se lähti mökille muistelemaan isukkiaan. Saan hetken olla rauhassa lasten kanssa.
Ap, et ole itsekäs. Olet itse kokenut todella kovia kun lastesi isä menehtyi ja luulen, että tämä appiukon kuolema tuo jollain tavalla sen saman tuskan nyt uudelleen pintaan. Joudut siis jälleen palaamaan niihin tunnelmiin, vaikkakin sivusta katsojana, mutta tuen antajana ja se tietysti vie energiaa. Kaksi lasta huollettavana ja kolmas tulossa - kaikki tämä ilman läheisten kuolemaakin vie voimia. Toivon, että miehesi pääsee isänsä kuolemasta yli ja löytää ilon aiheita tulevasta perheenjäsenestä. Voimia teille kaikile!
Omalla kohdallani mieltä vaivaa pienen rakkaan lapsemme menettämisen pelko. Hänellä alku oli rankka (kohdusta leikkauspöydälle) eikä elämän jatkuminen ollut itsestään selvää. Vauva kuitenkin selvitytyi leikkauksesta hienosti, mutta itse en pääse irti pelosta, että hänelle joku päivä tapahtuu jotain kauheaa ja menetän hänet. Ajatus on aivan sietämätön, koska lapseni (pian 1v) on parasta mitä maailmassa on.. :'-(
vai n iin
v