Tiedän, että tänne kirjoittaminen saattaa olla kuin itseään jalkaan ampuisi... teen sen kuitenkin, sillä kaipaisin jonkinlaista perspekstiiviä omaan tilanteeseeni...
Olemme olleet mieheni kanssa naimisissa nyt 8 vuotta. Lapsiakin on. Meillä on ikäeroa aika paljon ja suhteemme alkoi pettämisestä, olin toinen nainen useamman vuoden ajan.
Mieheni on aina ollut mustasukkainen ja melko kontrolloiva menoissani ja kavereitteni suhteen. Olin pitkään kotiäitinä ja se oli hänelle varmasti helpotus: tiesi missä olin ja kenen kanssa.
Nyt olen ollut muutaman vuoden työelämässä. Jo yli neljä vuotta olen kokenut, ettei minun ja mieheni välillä ole mitään kipinää tai suuria tunteita. Tunnen lähinnä kaveruutta, välillä en sitäkään. Jossain vaiheessa huomasin, että yhteiselo alkoi jopa ahdistaa; kun mieheni kotiintuloaika töistä lähestyi, aloin ahdistua. Luulen, että suhteemme alun valheet ja tyhjät lupaukset ovat jättäneet omat jälkensä. Miehelläni oli myös naispuolinen salainen ystävä. Mitään seksisuhdetta ei tietääkseni ollut, mutta jos suhdetta pitää salailla, lienee siinä jotakin tulenarkaa kuitenkin. Tämä suhde on tullut esille yhä uudestaan. Ja aina kun sain luottamukseni rakennettua uudelleen, tämä nainen ilmaantui uudelleen kuvioihin. Tämä söi lopulta luottamukseni ja on osaltaan varmastikin vaikuttanut sen kipinän sammumiseen.
Helmikuussa tutustuin toiseen mieheen ja tunteeni häntä kohtaan heräsivät heti. VIestittelimme ja juttelimme kaikesta, myös avioliittoni ongelmista. Mitään seksisuhdetta meillä ei kuitenkaan tuolloin ollut. Puhuin mieheni kanssa tunteistani ja siitä, etten ole aikoihin enää tuntenut muuta kuin kaveruutta. MIeheni suuttui(tietysti). Huutoa tuli silmät ja korvat täyteen ja yhdessä vaiheessa hän kuristi minua kurkusta roikottaen. Episodista jääneet jäljet näkivät myös ystäväni. Myöhemmin sain vielä mustelmia jalkoihin ja käsivarsiin mieheni retuuttaessa minua. Varsinaista lyömistä ei ole ollut.
Olemme käyneet perheneuvolassa, mutta minulla on kokoajan tunne, että pitäisi muuttaa erilleen, enkä oikein jaksa edes taistella tämän puolesta. Ehkä puhuin tuntemuksistani liian myöhään ja asia on jo muhinut liian kauan. Mieltäni sekoittavat myös tunteeni tähän toiseen mieheen. Meillä oli seksiä viime viikolla, mutten oikeastaan tunne siitä edes huonoa omaatuntoa, vaikka varmasti pitäisi. En oikeastaan edes ymmärrä itseäni, sillä olen aina ollut kaikenlaista pettämistä ja valehtelemista vastaan ja nyt kuitenkin olen itse sotkeutunut tällaiseen vyyhteen.
En halua muuttaa yhteen uuden miehen kanssa, eikä hänkään ole sitä minulle ehdottanut, päinvastoin! Minulla on vaan tunne, että haluaisin olla vapaa miehestäni ja tilivelvollinen vain itselleni. Koko nuoruuteni meni oikeastaan mieheni valvovan silmän alla, joten onko tämä nyt sitten jonkinlaista kapinaa, ikäkriisiä tai pitkittynyttä murrosikää ;D.
Mieheni anelut ja väliin haukkumiset lähinnä ärsyttävät, enkä oikestaan tunne muuta kuin sääliä häntä kohtaan. Hän nimittäin haluaisi kovasti jatkaa yhdessäoloa ja avioliittoa ja tunnenkin huonoa omaatuntoa aiheuttamastani pahastaolosta(mutten varsinaisesti siitä pettämisestä). Olen kuitenkin itse voinut jollakin tavalla paremmin, kun sain tuntemukseni sanottua miehelleni, vaikka se kipää hänelle tekikin. Ja myönnän kyllä, että toiseen suhteeseen ryhtyminen oli todella huono idea tässä vaiheessa.
Voiko tämmöisestä päästä yli? Mieheni ei tiedä pettämisestä vaikka epäilee kyllä. Onko minun mahdollista muuttaa omia tunteitani niin, että saisimme suhteemme taas kuntoon? Minulla on kuitenkin olo, ettei niitä tunteita voi noin vain on/off kytkeä. En tiedä pystynkö enää tuntemaan mitään halua tai intohimoa miestäni kohtaan. Pitääkö lasten takia sinnitellä yhdessä? Olemme molemmat loukanneet toisiamme todella pahasti niin sanoin kuin teoinkin, voiko siitä huolimatta jälleenrakennus onnistua? Vai pitäisikö minun luottaa omiin tuntemuksiini ja muuttaa erilleen? Voiko erossaolo parantaa ongelmat vai kasvaako kuilu välillämme vaan suuremmaksi?
Olemme olleet mieheni kanssa naimisissa nyt 8 vuotta. Lapsiakin on. Meillä on ikäeroa aika paljon ja suhteemme alkoi pettämisestä, olin toinen nainen useamman vuoden ajan.
Mieheni on aina ollut mustasukkainen ja melko kontrolloiva menoissani ja kavereitteni suhteen. Olin pitkään kotiäitinä ja se oli hänelle varmasti helpotus: tiesi missä olin ja kenen kanssa.
Nyt olen ollut muutaman vuoden työelämässä. Jo yli neljä vuotta olen kokenut, ettei minun ja mieheni välillä ole mitään kipinää tai suuria tunteita. Tunnen lähinnä kaveruutta, välillä en sitäkään. Jossain vaiheessa huomasin, että yhteiselo alkoi jopa ahdistaa; kun mieheni kotiintuloaika töistä lähestyi, aloin ahdistua. Luulen, että suhteemme alun valheet ja tyhjät lupaukset ovat jättäneet omat jälkensä. Miehelläni oli myös naispuolinen salainen ystävä. Mitään seksisuhdetta ei tietääkseni ollut, mutta jos suhdetta pitää salailla, lienee siinä jotakin tulenarkaa kuitenkin. Tämä suhde on tullut esille yhä uudestaan. Ja aina kun sain luottamukseni rakennettua uudelleen, tämä nainen ilmaantui uudelleen kuvioihin. Tämä söi lopulta luottamukseni ja on osaltaan varmastikin vaikuttanut sen kipinän sammumiseen.
Helmikuussa tutustuin toiseen mieheen ja tunteeni häntä kohtaan heräsivät heti. VIestittelimme ja juttelimme kaikesta, myös avioliittoni ongelmista. Mitään seksisuhdetta meillä ei kuitenkaan tuolloin ollut. Puhuin mieheni kanssa tunteistani ja siitä, etten ole aikoihin enää tuntenut muuta kuin kaveruutta. MIeheni suuttui(tietysti). Huutoa tuli silmät ja korvat täyteen ja yhdessä vaiheessa hän kuristi minua kurkusta roikottaen. Episodista jääneet jäljet näkivät myös ystäväni. Myöhemmin sain vielä mustelmia jalkoihin ja käsivarsiin mieheni retuuttaessa minua. Varsinaista lyömistä ei ole ollut.
Olemme käyneet perheneuvolassa, mutta minulla on kokoajan tunne, että pitäisi muuttaa erilleen, enkä oikein jaksa edes taistella tämän puolesta. Ehkä puhuin tuntemuksistani liian myöhään ja asia on jo muhinut liian kauan. Mieltäni sekoittavat myös tunteeni tähän toiseen mieheen. Meillä oli seksiä viime viikolla, mutten oikeastaan tunne siitä edes huonoa omaatuntoa, vaikka varmasti pitäisi. En oikeastaan edes ymmärrä itseäni, sillä olen aina ollut kaikenlaista pettämistä ja valehtelemista vastaan ja nyt kuitenkin olen itse sotkeutunut tällaiseen vyyhteen.
En halua muuttaa yhteen uuden miehen kanssa, eikä hänkään ole sitä minulle ehdottanut, päinvastoin! Minulla on vaan tunne, että haluaisin olla vapaa miehestäni ja tilivelvollinen vain itselleni. Koko nuoruuteni meni oikeastaan mieheni valvovan silmän alla, joten onko tämä nyt sitten jonkinlaista kapinaa, ikäkriisiä tai pitkittynyttä murrosikää ;D.
Mieheni anelut ja väliin haukkumiset lähinnä ärsyttävät, enkä oikestaan tunne muuta kuin sääliä häntä kohtaan. Hän nimittäin haluaisi kovasti jatkaa yhdessäoloa ja avioliittoa ja tunnenkin huonoa omaatuntoa aiheuttamastani pahastaolosta(mutten varsinaisesti siitä pettämisestä). Olen kuitenkin itse voinut jollakin tavalla paremmin, kun sain tuntemukseni sanottua miehelleni, vaikka se kipää hänelle tekikin. Ja myönnän kyllä, että toiseen suhteeseen ryhtyminen oli todella huono idea tässä vaiheessa.
Voiko tämmöisestä päästä yli? Mieheni ei tiedä pettämisestä vaikka epäilee kyllä. Onko minun mahdollista muuttaa omia tunteitani niin, että saisimme suhteemme taas kuntoon? Minulla on kuitenkin olo, ettei niitä tunteita voi noin vain on/off kytkeä. En tiedä pystynkö enää tuntemaan mitään halua tai intohimoa miestäni kohtaan. Pitääkö lasten takia sinnitellä yhdessä? Olemme molemmat loukanneet toisiamme todella pahasti niin sanoin kuin teoinkin, voiko siitä huolimatta jälleenrakennus onnistua? Vai pitäisikö minun luottaa omiin tuntemuksiini ja muuttaa erilleen? Voiko erossaolo parantaa ongelmat vai kasvaako kuilu välillämme vaan suuremmaksi?
Vastaukset 21
Vanhimmat
Olette molemmat loukanneet toisianne, kuten totesit. Samoin olette sekä menneisyydessänne, nykyisyydessä ja hyvin todennäköisesti myös tulevaisuudessakin loukaneet toiminnallanne monia muitakin ihmisiä. Pettäminen on teille hyvin arkista toimintaa, siksi et tunne katumusta tai tunnetta, että olisit tehnyt jotakin väärin.
SUhteenne alkoi pettämisen seurauksena ja varmasti loppuukin niin. Ette arvosta itseänne, ette toisianne ettekä parisuhdettanne. Oletten molemmat hyvin pitkälle tunteiden kanssa spekuloivia. Olisi syytä aikuistua ja ottaa vastuu tuntemuksistaan ja siitä tiedosta, että omilla ajatuksilla on erittäin suuri vaikutus sille, mitä tuntee ja taas toiminnan ei tulisi perustua tunteeseen vaan järjen käyttöö sekä ajattelu on suotavaa.
Ikävän kuuloinen on tilanteesi mutta entä jos unohdat hetkeksi oman napasi ja tunteesi ja keskityt ajattelemaan tekoja, niiden seurauksia, yhteistä hyvää ja mahdollisesti myös eri ratkaisuvaihtoehtoja ja niiden vaikutuksia.
Tiedän tarkalleen, miltä sinusta tuntuu ja mitä käyt läpi.
Olen itse puolisen vuotta sitten eronnut melkeinpä identtisestä tilanteesta. Olin kotiäitinä ja silloin, ja jo sitäkin ennen, "miehen vallan alla". Ei se ulospäin ehkä näkynyt tai konkreettisesti muutenkaan, mutta tiedät, mitä tarkoitan. Myös minä jännityin ja ahdistuin odotellessani miestäni töistä. On hyvin vaikea sanoin kuvailla, mikä ilmapiirin sai sellaiseksi. Olipahan kuitenkin niin, että en saanut vapaasti olla sitä, mitä olen, vaan olin tavalla tai toisella jatkuvan kontrollin ja tarkkailun - ja epäilyksen alla. Kun kotiäitiys loppui ja menin töihin, tilanne kotona kiristyi entisestään.
Minäkin rakastuin sitten silmittömästi toiseen mieheen. Ja en katunut, enkä kadu. Se oli minun pakotieni ulos mahdottomasta liitosta. Uusi suhde ei kestänyt, mutta olen valtavan onnellinen päästyäni vapaaksi.
Suurempi rikos kuin mikään pettäminen on se, että miehesi on käynyt sinuun käsiksi! Se on anteeksiantamatonta ja erittäin huolestuttavaa. Minun mieheni ei kertaakaan käynyt käsiksi liittomme aikana, mutta kun hänelle valkeni, että olen tosissani eroamassa tilanne kärjistyi tosissaan. Suosittelenkin, että et kerro miehellesi aikeistasi etukäteen, vaikka rehellisyys kuinka muutoin onkin suositeltavaa. Sinun tapauksessasi se vaan ei ole turvallista.
Sinulla on oikeus olla riippumaton ja onnellinen ja vapaa. Jokaisella meistä on.
kiitos kommentistasi. Se antoi jonkin verran voimaa ja uskoa itseeni. Oliko sinulla epäilyksiä ratkaisun tekemisen suhteen? Itse tunnen todella voimakkaasti, että haluan olla omillani, mutta välillä iskee kamala paniikki siitä, että teenkin jonkun järjettömän suuren erehdyksen jos lähden (vaikka siis noinakin hetkinä tiedän, ettei niitä suuria rakkaudentunteita enää ole). Onko tällainen itsensä ja omien tunteidensa epäily normaalia tällaisessa tilanteessa? Välillä jopa pelkään, että olen tulossa hulluksi... :(
Mieheni ei varmaankaan ulkopuolisen silmin (tai muutenkaan) ole mitenkään paha, vaan kaikinpuolin huolehtiva perheenisä jne. Mutta jokin ei tunnu oikealta ja kuten jo kirjoitin, ajoittain tunnen jopa olevani kuin vankilassa. Nyt tunteitteni paljastuttua on sitten vuoroin säälittävää itkua ja todella loukkaavaa haukkumista.
Olenko totaalisen huono ihminen, kun en edes jaksa tai halua yrittää enää?
Menin naimisiin 93 ja vuotta myöhemmin löysin toisen naisen johon rakastuin palavasti. Pidin kahta naista jonkin aikaa kunnes tilanne kävi mahdottomaksi. Nainen johon olin rakastunut lähti ulkomaille ja vaimoni muutti pois.
Vaimoni kanssa kävimme terapiat läpi ja uskoinkin että kyllä tämä tästä lutviutuu ja muutimme yhteen asumaan.
Muutaman vuoden kuluttua hänellä alkoi olla selittämättömiä syitä olla milloin serkkunsa milloin kaverinsa luona öitä. No juttu johti siihen että yhtenä päivänä hän ilmoitti muuttavansa uuden miehen luo asuntoon jonka olivat ostaneet. Järkytyin pahast, sairastuini ja jouduin terapiaan.
Terapian aikana itsesäälistä selvittyäni tajusin että koko asetelma oli ollut mahdoton - olimme narsisteja kumpikin. Ei olisi koskaan pitänyt palata yhteen.
Huono puoli oli siinä että kulutimme turhaan vuosia toivottomaan juttuun.
Mielestäni teidän pitää erota. Jotenkin tuosta paistaa läpi narstinen käytös teidän kummaltakin puolelta. Siitä sitten ei selviäkkään ilman terapiaa. Käytös jatkuu seuraavassa ja seuraavassa suhteessa ja tuhoa syntyy.
Terapian aikan käsiteltiin paljon narsismiani ja nyt asia on hallussa, mutta juttu on kuin alkoholistilla - se ominaisuus jää, mutta sen kanssa voi elää kun sen tunnistaa ja myöntää itselleen. "olen Jakke ja olen narsisti"
Nyt elän onnellisessa suhteessa ja elämä näyttytyy kauniina. Töitä joudun tekemään lopun elämääni, mutta ole onnellinen.
Tietenkin minulla oli ristiriitaisia tuntemuksia eron suhteen. Pohdin ja puntaroin asiaa vuoden-pari tosissani ennen kuin sitten menin ja rakastuin - ja siitä sain voimaa ja uskoa repäistä itseni irti. Sitä ennen keinuin jatkuvasti kahden vaiheilla. Tiesin, että halusin pois, halusin vapaaksi ja siitä liitosta pois. Mutta samalla tuntui täysin mahdottomalta ajatuskin erosta. Pohdin illat ja yöt todellakin, olenko vain hullu ja vaadinko liikaa. Olin kateellinen tuttavilleni, jotka olivat eronneet. Tunsin, etten itse koskaan pysty siihen. Eikö minulla ollutkin kuitenkin aivan hyvä mies..? Nyt puolen vuoden erossa olon ja muutamien terapiakäyntienkin jälkeen voin sanoa, että ei valitettavasti ollut. Tai ehkä ja varmaan hän oli hyvä mies sinällään, mutta mihinkään tasa-arvoiseen liittoon hän ei pystynyt. Koin olevani vanki ja nyt kun asiaa ajattelen, vanki olinkin. Lähteminen tuntui mahdottomalta juuri siksi.
En tietenkään tiedä, mutta vaikuttaisi siltä, että teillä tilanne on samankaltainen. Oletko elänyt liitossanne miehesi toiveiden mukaan? Oletko joutunut jatkuvasti joustamaan ja unohtamaan omia tarpeitasi, jotta sopu säilyisi? Oletko kokenut, että se on sinun roolisi - miellyttää toista ja säilyttää harmonia? Miten voisit vielä yrittää? Yrittääkö miehesikin, vai oletko se aina sinä, joka yrittää? Meillä se olin aina minä. Ei kukaan onnistu yksin.
Eikä tuollainen ole mitään elämää, jos ei saa eikä uskalla olla sitä, mitä on. Siihen tukehtuu pikku hiljaa, masentuu, ahdistuu, menettää elämänilonsa. Niin kävi ainakin minulle. Ja voin kertoa - kaikista seuranneista vastoinkäymisistä ja hankaluuksista huolimatta - että olen nyt erottuani, yksin, onnellisempi kuin vuosikausiin siinä liitossa.
Miten voikin olla, että kirjoituksesi tuntuu tulevan kuin minun päästäni, niin samankaltaiselta tilanne tuntuu. Ainoa ero tuntuu olevan se, että en ole ihan yksin ollut sitä harmoniaa ylläpitämässä, vaan on mieskin siihen osallistunut. Olen kuitenkin kokenut oloni vangiksi ja mieheni on aina ollut todella mustasukkainen. Kerran vuoteen olen yleensä pikkujouluissa käynyt (silloin kun olin kotiäitinä), aikuisia kontakteja ei juuri ollut.
Nyt olen huomannut, mistä kaikesta olen jäänyt paitsi ja jatkuvasti tosiaan on olo, että haluaisin vapaaksi ja omilleni. Ja minäkin pohdin, että onko minulla oikeutta edes ajatella eroa. Pelkään, että olen oikeasti sekoamassa, kun kaikki tunteet myllertävät niin voimakkaina. Onko jotenkin muka helpompaa ajatella olevansa vaikka maanis-depressiivinen kuin ajatella, että eroaisi ja eläisi vapaana? Jotenkin tuntuu kuitenkin, ettei menneeseen enää ole mahdollista palata. Liian paljon on tapahtunut tässä välissä.
Mieheni kyselikin, että minne se entinen vaimo on kadonnut ja että hän haluaisi sen entisen ja herttaisen vaimon takaisin. Tottakai hän haluaisi, se vaimo oli se kotona viihtyvä, sopeutuvainen, ahdistunut vaimo. Itse en halua enää palata sellaiseksi.
Olen toivonut, että se ratkaisu putoaisi jostain, ettei minun tarvitsisi enää vatvoa tätä asiaa. Tiedän kuitenkin, että minun itseni on se lopullinen ratkaisu tehtävä ja sen kanssa elettävä. Sen tiedän, että lähtevänä osapuolena tulen saamaan kaiken kuran niskaani, kun jätän "täydellisen" miehen ja perheenisän ja särjen perheen lapsilta. Tuntuu kuitenkin, että se lienee se ratkaisu, johon ennemmin tai myöhemmin päädyn.
Kiitokset sinulle tuesta ja kannustuksesta. Kaikki tuki on todellakin tarpeen ja otetaan vastaan ilolla.
Niin, no, kyllähän meilläkin mies tavallaan yritti, omalla tavallaan. Hän ei vain tietenkään kyennyt näkemään koko kuviota: Sitä, että olin ahdistunut ja alistettu oikeastaan, että toimin hänen tahtonsa, en omani, mukaan.
Kun menin töihin, sain itsevarmuutta lisää ja elämänpiirini ylipäätään avartui. Silloin minunkin mieheni ihmetteli, minne se kiltti vaimo on kadonnut. Minusta oli kuulemma tullut ylimielinen. Ylimielisyys oli siis vain sitä, että aloin lopultakin ilmaista myös omaa tahtoani ja vaatia asioita, joita _minä_ halusin. Vaan siitäpä tosiaan se lähtölaskenta alkoikin.
En minäkään saanut voimia erota järkevästi ja oikein. Ero vain sitten rysähti päälle, kun rakastuin toiseen ja se mutkien kautta paljastui miehelleni. Sitten ei enää ollut vaihtoehtoja ja toimimalla niin kuin toimi tuossa tilanteessa mieheni sinetöi eron kyllä lopullisesti. Tavallaan pitää olla kiitollinen siitä, eipähän ole tullut kiusausta palata yhteen...
Miksi jatkaisit siinä liitossa? Ajattelepa välillä niin päin. Uskallatko ja voitko toteuttaa ja tavoitella unelmiasi siinä? Miten miehesi niihin suhtautuu? Minkä verran sinulla on liikkumavapautta? Voisitko lähteä esim. tyttöporukassa viikoksi-pariksi etelään, vai olisiko se mahdotonta miehen mustasukkaisuuden takia? Joudutko rajoittamaan omaa (normaalia) käytöstäsi miehen mustasukkaisuuden tai epäilyjen takia..? Joudutko jatkuvasti siis tarkkailemaan itseäsi, koska miehesi tarkkailee sinua??
Minäkin sain kaiken kuran niskaani, kun erosin. Mutta pikku hiljaa, eron jälkeen, kulissi alkoi raottua ja todellinen tilanne valjeta myös ystävilleni ja lähipiirilleni. Nykyisellään kaikki ymmärtävät jo eroon johtaneet syyt ja olen saanut paljon tukea. On uskomattoman helpottavaa, kun ei tarvitse enää elää valheessa, onnettomana, teeskennellen, että on onnellinen - ja yrittäen säälittävästi olla onnellinen ihan vain siksi, että "pitäisi".
Uskomatonta, miten samanlainen tilanteesi on ollutkaan, kaikkia ajatuksiasi myöten! Jotenkin todella lohdullista, että olet kuitenkin saanut ratkaisun tehtyä ja selvinnyt siitä koettelemuksesta. Itse olen siinä vaiheessa, että kerään vielä rohkeutta lopullisen ratkaisun tekemiseen, henkisesti tuo ratkaisu on kyllä jo tehty. Ja kun kysyit, miksi jatkaisin liitossa on ainoa vastaus lapset ja raha. Eikä kumpikaan noista syistä ole sellainen, että väkisin kannattaisi jatkaa. Lapsekin siinä kärsivät, he kuitenkin aistivat yllättävän herkästi vanhempiensa mielialat.
Mainitsit, että olet käynyt terapiassakin... saanko vielä kysyä, mitä kautta terapiaan hakeuduit? Kävitkö ihan terveyskeskuksessa, yksityisellä vai jossain perhekeskusten järjestämässä terapiassa? Koitko, että noista käynneistä oli sinulle apua?
Minäkin olen saannut kuulla olevani ylimielinen ja itsekäs, kun vihdoin olen herännyt ajattelemaan itseänikin ja omaa hyvinvointiani. Olen huono äiti, joka ajattelee vain omaa parastaan jne. Lauantaina lähdin ennaltasovittuun konserttiin ja sain kamalat haukut niskaani lähtiessäni. Lapsillekin kerrottiin äidin lähtevän huoraamaan ja puhuttiin alatyylisiä muutenkin lasten kuullen. Itse olen yrittänyt pitää lapset erossa riidoista, enkä ole miestäni heille haukunut, vaikka olisi ollut aihettakin. Lapset kuitenkin rakastavat molempia vanhempiaan ja toivoisin, että miehenikin ymmärtäisi olla sotkematta heitä tähän sotkuun.
Mutta tosiaan... uskomatonta, että tarinamme ovat näin samankaltaiset, toivottavasti minunkin tarinassani on onnellinen loppu, kuten sinulla!
Noh, minä sain aina haukut, kun menin vaikkapa kavereiden kanssa ulos syömään tai konserttiin tai muuta yhtä viatonta. Jotenkin mies osasi kääntää kuvion sellaiseksi, että olin varsinainen ihmishirviö ja todellakin huono äiti, kun noin vain, pelkästään itseäni ajatellen, lähdin jopa tunneiksi pois kotoa. Ja tietenkään hän ei uskonut, että olisin ollut vain konsertissa tai syömässä, kun täytyihän siihen jotain muuta liittyä. Takaisin tullessani sain usein myös haukut ja ainakin seuraava päivä mökötettiin kostoksi tuosta itsekkyydestäni. Enpä kyllä sitten käynytkään juuri missään, ehkä pari kertaa vuodessa uskalsin yrittää...
Lapset kuulivat meillä, kun isänsä puhui minulle vähättelevästi ja alatyylisesti. Tiedät tämän varmaan, mutta kysyn vielä: Mitäpä hyvää luulet sen lapsille aiheuttavan? Lapset tietävät kyllä tilanteen koko ajan. Meillä pahimman eromyrskyn laannuttua lapset ovat (ainakin nyt siltä näyttää) lopultakin saaneet kaksi sopuisaa ja tasapainoista vanhempaa. Ex-mies on hyvä isä ja lapsille hyvä ja kärsivällinen, meidän suhteemme vain ei toiminut.
Minä kävin jo liiton loppuaikoina yksikseni perheneuvolassa keskustelemassa. Mies ei edes tiennyt tästä. (Olisi vain suuttunut ja kaikki olisi hankaloitunut huomattavasti. ) Eron jälkeen hakeuduin vielä terveyskeskuksen kautta terapiaan, kun kaikki tuntui kaatuvan päälle: Mies vaikeutti uuden elämän rakentamista kaikin mahdollisin keinoin aluksi, jätti minut aikalailla puille paljaille jne. "kostoksi". En osannut nukkua, enkä syödä, pari kuukautta tuntui, että ei vaan voi selvitä. Mutta sitten asiat alkoivat selvitä. Terapiassa sain puhua tätä kuviota auki ja sain vahvistusta sille, että olen tehnyt oikein.
Tiedän, missä tilanteessa olet. Minäkin olin henkisesti tehnyt päätöksen jo kauan ennen eroa. Jos yhtään helpottaa, tämän voin sanoa: Mitään sellaista kamalaa erosurua, surutyön tekemistä, katumusta tms. ei ole ollut, olin käsitelyt ne surut jo kauan ennen kuin konkreettisesti erosin. Eron jälkeen lähinnä käytännön asiat - ja asioista sopiminen ex-miehen kanssa - hakivat uomiaan. Nyt nämäkin on saatu tasapainoon ja olen oikeasti voinut näinkin pian aidosti aloittaa uuden elämän. On kevyt olla, kun saa olla, miten itse haluaa.
Me olemme nyt käyneet muutaman kerran seurakunnan perheneuvolassa yhdessä. Jotenkin kuitenkin tuntuu, että olisi itselle hyödyllisempää päästä terapiaan yksin. Tuolla on kuitenkin kokoajan sellainen taustasävy, että yhdessä pitäisi pysyä ja sitä yhteiselämää rakentaa. Itsellä on kuitenkin jatkuvasti se olo, että haluaisi erilleen, joten nuo käynnit ovat lähinnä sellaista pään seinään hakkaamista. Tottakai lasten kannalta ehjä perhe on paras, mutta jos äitinä tunnen, etten viihdy kotona tai että olen rikki, ei se voi olla lapsiin vaikuttamatta. Miehellä taas tuntuu ko. terapiasta olevan kovin hohdokas kuva: hän olettaa, että siellä tehdään taikoja, jonka jälkeen palaan kuuliaiseksi ja herttaiseksi vaimoksi, joka tuntee suunnatonta intohimoa ja rakkautta häntä kohtaan. Hän on jopa sanonut, että läheisyys ja hellyys riittävät hänelle. Mutta hän ei ymmärrä, että minä en kertakaikkiaan kaipaa hänen kosketustaan tai hellyyttään. Kaipaan kyllä intohimoa ja tunteita jne. MUTTA EN HÄNELTÄ!
Minulla on ollut ihan samanlaisia kokemuksia noista menoista, seuraava päivä on aina mökötetty ja tekemisistä on pitänyt tehdä tarkka selvitys. Nyt kun olen aloittanut liikuntaharrastuksen (1-2x/vko) on sekin liikaa. Liikuntaharrastus menee kuulema lasten edelle ja ajattelen vain itseäni kun siellä käyn. No totta helvetissä ajattelen juuri itseäni ja omaa hyvinvointiani. Kuinka voidaan olettaa, että kykenen pitämään huolta lapsistani, jos en ensin pidä huolta itsestäni? Olen pudottanut painoa ja se tuntuu (ja näyttää ;)) hyvältä ja on tuonut rutkasti lisää itseluottamusta. Sekin korpeaa miestäni.
Se lopullisen ratkaisun tekeminen ottaa varmasti oman aikansa. Toivon, että pystyn siihen ja kestän sen, sillä paluu entiseen tuntuu tällä hetkellä todella lohduttomalta ajatukselta. Toisaalta kuitenkin pelkään, että jään totaalisen yksin ja ahdistun vielä enemmän sen vuoksi. Tiedän kuitenkin, että elämässä on joskus otettava riskejä ja niitä vaikeitakin askeleita. Olen kuitenkin vielä kohtuullisen nuori ja ajatus siitä, että loppuelo on tätä samaa aina vaan tuntuu jotenkin surulliselta ja ahdistavalta. Haluaisin tavoitella onnea ja iloa ja hyvää mieltä. Onko se väärin, kun samalla tunnun loukkaavan miestäni? Tiedän, että minun pitäisi oppia ajattelemaan itsekkäästi ja olla ajattelematta mieheni tunteita niin paljon. Sillä jos jään ajattelemaan, etten voi loukata häntä, en koskaan pääse tästä irti.
Minun täytyy vaan uskaltaa hypätä ja luottaa siihen, että omat siivet kantavat kyllä. Kiitos sinulle. Ja kovasti tsemppiä ja jaksamista samanlaisessa tilanteessa oleville kohtalotovereille!
"Olen huono äiti, joka ajattelee vain omaa parastaan jne. Lauantaina lähdin ennaltasovittuun konserttiin ja sain kamalat haukut niskaani lähtiessäni. Lapsillekin kerrottiin äidin lähtevän huoraamaan ja puhuttiin alatyylisiä muutenkin lasten kuullen."
Nyt lähde hyvä nainen ja pian. Miehesi ei ole terve. Ihan tosissaan, älä jää enää sinne hetkeksikään.
"Onko se väärin, kun samalla tunnun loukkaavan miestäni?"
Huomaatko, kuinka vääristynyt kuvio teillä siellä jo on, kuinka vääristynyt on tunnemaailmasi? Minkälainen on suhde, jossa ei edes uskalla sanoa toiselle, että haluaa tavoitella onnea ja iloa ja hyvää mieltä? Ja ennen muuta: Minkälainen on kumppani, jolle toisen onni ei ole tärkeää? Tarkoitan nyt miestäsi. Hän ei tunnu näkevän sinua ollenkaan.
Ja mitä ehjään perheeseen tulee. Onko teillä todella EHJÄ perhe? Meillä ei ainakaan ollut. Onhan se valtavan helppoa mutista, että lapset kärsivät erosta ja lapsille "ehjä" perhe on paras. Mutta miten lapset kärsivätkään toimimattomasta ja rikkinäisestä perheestä, jota yritetään kynsin hampain pitää yhdessä? Miten neuvoisit lapsiasi, jos he olisivat siinä tilanteessa, missä itse olet nyt? Etkö sanoisikin, että heidän tulee tavoitella onneaan, että he ovat sen arvoisia? Miten sitten heidän äitinsä ei olisi?
Miksi edes käyt pariterapiassa, jos et halua sitä? Tiedän kyllä - et vielä uskalla muuta. Mutta jo sen pitäisi kertoa sinulle kaikki tarpeellinen, ettet uskalla olla oma itsesi tuossa liitossa.
Eilen minulta tivattiin ratkaisuani, jäänkö vai lähden. Sanoin, etten halua asiaa nyt puida, kun lapsetkin olivat juuri yöpuulle menossa. Äänenvoimakkuus nousi ja haukkuminen alkoi taas. Ilmoitin soittavani äidilleni, että menen sinne yöksi - mies nappasi puhelimen. Yritin sitä saada takaisin ja käsirysyksihän se meni. Tytär sattui tappelun todistajaksi. Mies heitti puhelimen wc-pönttöön. Puhelin ei enää uintimatkasta toipunut, onneksi sain edes sim-kortin talteen ja vanhan puhelimen toimimaan. Älytöntä huutoa ja mesoamista.
Sanoin, että ratkaisu on nyt tehty ja että mies itse teki siitä todella helpon. Huuto vaan jatkui ja lapset itkivät hysteerisinä. Onneksi mies tajusi häipyä jonnekin kaupungille rauhoittumaan ja loppuyö meni rauhallisesti.
Nyt mustelmilla olen vielä päätökseni takana. Mutta mitä se kertoo minusta, että kaikesta huolimatta vielä kuuntelen mieheni anteeksipyytelyä ja jopa mietin, teenkö sittenkin väärin lähtiessäni? Olen ihan hullu, jos jään, tiedän sen. Mutta miksi silti ajattelen näin? Mietin, että olenko omalla käytökselläni ja sillä että kerroin totuuden tunteistani(joita ei siis ole) jotenkin aiheuttanut mieheni sekoamisen. Olenko siis itse vastuussa tästä tilanteesta? Mutta vaikka olisin kuinka paha ja vittumainen ämmä, niin ei kai se silti oikeuta käsirysyyn, lasten kuullen haukkumiseen ja omaisuuden tuhoamiseen?
Taivas, etä olen väsynyt. Koko tilanne tuntuu ihan painajaisunelta. Jos se on sitä, niin toivon, että pian jo herään...
Voi sinua... =( Kertomasi ei kerro oikein mitään SINUSTA, se kertoo paljon PUOLISOSTASI. Jokainen normaali ihminen menee sekaisin tuollaisen kaksisuuntaisen viestinnän kohteena: rakastetaan (muka) ja samalla kohdellaan tavoilla, joilla ei saisi vihamiestäänkään kohdella.
Nyt sinä lähdet. Pidä siitä kiinni. Luulen, että tiedät sen jo sisimmässäsi. Minä lähdin hyvin samanlaisen episodin seurauksena: Puhelin väännettiin kädestä väkivalloin, pidettiin hetkinen kotona vankina. Kun mies häipyi lopulta omille teilleen, lähdin lasten kanssa, enkä palannut. Tiedäthän, että miehesi käyttäytyminen on jo rikollista. Yksikin kerta on liikaa lasten sitä nähdä. Jo nyt saat äitinä selittää tätä lapsillesi ja puida asiaa, kunnes se ei enää paina pieniä mieliä. Minulle se yksi pahempi kerta riitti. Minä en voisi katsoa itseäni peiliin, jos olisin alistanut lapseni enää kertaakaan sille pelolle.
Älä sano miehellesi mitään. Ole vaikka mieliksi. Tee suunnitelma. Ja sitten lähde. Älä missään nimessä sano etukäteen, hänhän ei päästä sinua lähtemään, ei ainakaan lasten kanssa.
Usko minua, siitä painajaisunesta herää.
Lastesi kanssa (tai isommat lapset ilman äitiäkin) olisi hyvä jutella tapahtuneista vaikkapa neuvolapsykologilla, ettei pieniä mieliä jää kaivelemaan. Useinhan lapset syyllistävät itsensä esim. vanhempien riidoista ja erosta, heidän ahdistuksensa tulisi purkaa puhumalla myöhemmin.
Muuten: ei mitään lisättävää näihin ohjeisiin, aika on tullut ja mitään lisäevidenssiä emme kaipaa. Voit käydä näyttämässä mustelmiasi tk-lääkärille, saadaksesi todisteen perheväkivallasta, ettei jää vain sana sanaa vastaan. Yksi ainoakin lääkärintodistus voi jatkossa olla tärkeä todiste miehen väkivaltaisuudesta, mitä useampi sen "parempi".
Sinulle pää sekaisin... Koin oman eroni -85 ja samaistuin tuntemuksiisi.. Oma taipaleeni ei ollut helppo. Syyllistin itseni koko jutusta. Helpotti, kun kerrottiin eroon tarvittavan kaksi. Tekemäni ratkaisu oli sillä hetkellä oikea. Niillä eletyillä kokemuksilla ja tunnetiloilla. Vaihdoin paikkakuntaa, heti. Kaikki asiat on järjestyneet hyvin. Aika on tullut avuksi.
Uskon näin tapahtuvan myös sinun tapauksessa.
Siis pakko kirjoittaa, kun tunnen että minä elän ihan samantyylisessä tilanteessa, jossa elätte/olette eläneet.. Ainut että minulla ei ole työpaikkaa tiedossa, ja olen muutenkin varsin yksin kavereiden ja sukulaisten suhteen, eikä ole toista miestäkään.. Ja olen juurikin hoitovapaalla. Lähteminen tuntuu pelottavalta, mutta tunnen että joskus sen kai joudun tekemään. Sekin pelottaa, kun tuntuu että olen menettänyt itsevarmuuttani, ja miten se vaikuttaa työn saantiin. Tunnen, että työpaikka olisi se turva elämälle, jotta uskaltaisi lähteä, koska minulla ei ole mitään muutakaan...
Kuulostaa tutulta tosiaan... Työpaikka oli minunkin takaporttini. Ja ihan samoin pelkäsin, etten edes töitä saa lannistettuna ja kotiin kahlittuna. Mutta saispas. Toisaalta erottuani opin, että olisin voinut lähteä ilman työpaikkaakin. Olen tutustunut ihmisiin, jotka ovat siinä yhtälailla onnistuneet. Jos tuntuu, että pitää päästä pois, pitää yleensä päästä pois. Lasten kanssa pärjää kyllä, taloudellista ja muuta tukea saa varmasti, kun vaan osaa hakea.
Iso ikäero on tullut vastaan, sitä ei kannata vähätellä. Nähty on.
Vaikea kuvitella tekstin perusteella, että aloittaja olisi narsistinen, sen sijaan mieheensä sopii tämä "muotidiagnoosi".
Jos parisuhteessa olo perustavanlaatuisesti tuntuu ahdistavalta, siitä on viisainta lähteä, ei siinä terapiat ja kikkailut paljon auta.
Voit varmaan pyytää seurakunnan perhetyöstä itsellesi omaa keskusteluaikaa, jossa kerrot asioista niiden oikeilla nimillä ja mietitte lisää.
Ja se ahdistus ei lopu!
Itse vastaavassa tilanteessa kitunut jo toistakymmentä vuotta ja lasten koulunkäymisen vuoksi.
Paha olo alkaa aamulla heti herättyä ja loppuu illalla nukahdettuani.
Unet ovat rauhoittavia ja mukavia..herääminen harmittaa ja miehen näkeminen.