Olen asunut mieheni kanssa saman katon alla 29 vuotta ja naimisissa 27 vuotta. Ja nyt on kuppi nurin. Siis minun osaltani. Tunne on hävinnyt. Rakkaus on loppunut. Minun osaltani ainakin.
Olen miettinyt ja miettinyt, mitä tapahtui. Missä meni pieleen. Olen epäonnistunut tässä elämäni tärkeimmässä ihmissuhteessa joka kesti yli puoli elämää.
Ja miks näin kävi? Ehkä siksi, että suurin osa avioliittoa on mennyt siihen että mieheni on vähätellyt ja mollannut perhettään. Syyttänyt ja ilkeillyt, jos asiat eivät ole sujuneet hänen haluamallaan tavalla. Kun lapset tulivat kouluikään alkoi arvostelu, murrosiässä mainittiin ylipainosta, vaitettiin rahan käytöstä,mikään ei ollut oikein, mistään ei löytynyt positiivista sanottavaa. Minä oli lähinnä piika, tee sitä, tuo tätä....
Jokainen paha sana murensi tunnetta, vähensi rakkautta. Ja kas ! Nyt onkin niin että lapset ovat lähteneet, lähtivät heti kun mahdollista, koti on tyhjä. Minä en halua koskettaa, puheenaiheet ovat loppuneet, ei mitään.....paitsi se outo parisuhdepeli jota puolisoni pelaa nyt, kaikki käy, ollaan niin hyvällä tuulella ja sopuisia. Miksi nyt kun ei sillä ole mitään välä.
Ja miksi minä en lähde? Hyvä kysymys. MIksi en saa kerä rohkeutta kertoa että tämä on ohi. Että haluan pois. Miksi?!?!? Millä ihmeen konstilla saan itseni ulos tästä tyhjyydestä...?
Olen miettinyt ja miettinyt, mitä tapahtui. Missä meni pieleen. Olen epäonnistunut tässä elämäni tärkeimmässä ihmissuhteessa joka kesti yli puoli elämää.
Ja miks näin kävi? Ehkä siksi, että suurin osa avioliittoa on mennyt siihen että mieheni on vähätellyt ja mollannut perhettään. Syyttänyt ja ilkeillyt, jos asiat eivät ole sujuneet hänen haluamallaan tavalla. Kun lapset tulivat kouluikään alkoi arvostelu, murrosiässä mainittiin ylipainosta, vaitettiin rahan käytöstä,mikään ei ollut oikein, mistään ei löytynyt positiivista sanottavaa. Minä oli lähinnä piika, tee sitä, tuo tätä....
Jokainen paha sana murensi tunnetta, vähensi rakkautta. Ja kas ! Nyt onkin niin että lapset ovat lähteneet, lähtivät heti kun mahdollista, koti on tyhjä. Minä en halua koskettaa, puheenaiheet ovat loppuneet, ei mitään.....paitsi se outo parisuhdepeli jota puolisoni pelaa nyt, kaikki käy, ollaan niin hyvällä tuulella ja sopuisia. Miksi nyt kun ei sillä ole mitään välä.
Ja miksi minä en lähde? Hyvä kysymys. MIksi en saa kerä rohkeutta kertoa että tämä on ohi. Että haluan pois. Miksi?!?!? Millä ihmeen konstilla saan itseni ulos tästä tyhjyydestä...?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Voimia! Kyllä sinä lähdet viimeistään silloin kun jääminen tuntuu siltä, ettet pysty hengittämään sen miehen vierella joka tukahduttaa sinut negatiivisuudellasi. Heti kun pääset hänen vaikutuksestaan pois, huomaat energian puhdistuvan ja elämänilon palaavan. Noita miehesi kaltaisia energiasyöppöjä on paljon ja he valitsevat itselleen puolison jonka voi ns. "ammentaa tyhjiin", sellaisen puolison jolta saavat energiaa oman negatiivisuuden jauhamiseen. Miehesi ei näe missään hyvää, lapset tyhmiä ja laiskoja, sinulle ei tee mitään kodinhoitoon muutenkin normaalisti kuuluvia asioita jollei saa sinulta "huomiota" (vaikkapa sängyssä).. tuttua. Oma mies oli juuri tuollainen. Nyt eron jälkeen huomaan että pitää rakentaa elämää ihan vaan lasten kanssa. Ei ex-mieheen voi luottaa siinä että hoitaa oman osuutensa vaikkapa lasten luokseen ottamisessa. Jos ottaa lapsia vaikka viikonlopuksi, tiuskii heille ja ilkeilee ja lapset huonolla tuulella sitten viikonlopun jälkeen. Jos kuulee minun suunnitelleen vaikkapa paikalliseen menoa, muuttaa ihan kiusallaan tapaamisen eikä halua ottaa lapsia luokseen. Sellaisella energialla hänen surkea elämänsä pyörii, energiana viha, kateus, kauna. Jokainen taaplaa tyylillään. Se on ihmisellä vapaa valinta. Elämää pitää ainakin koittaa muotoilla haluamaansa suuntaan. Tsemppiä! Ansaitset parempaa ja se ukkos eron jälkeen huomaa mitä menetti kun muut naiset ei olekaan parempia ja kauniimpia. ;) Mutta sinä löydät tuolla luonteellasi jonkun itsellesi sopivan miehen, jos haluat. Älä vaan tyydy sellaiseen jonka vähääkään ajattelet olevan epäsopiva. Minä ajattelin olevani yksi lasten kanssa loppuikäni, mutta kappas vaan: kolme vuotta eron jälkeen tielleni tupsahti mies joka saa minun kanssani olosta energiaa, mutta antaa myös sitä minulle positiivisuudellaan ja valoisalla elämänasenteellaan.
aloittajalla on kuin minun elämästäni kokemukset, itse lähdin lopullisesti kun lapset lähti maailmalle.
Ihan kauheaa oli elää sellaisen ihmisen kanssa, vasta jälkeenpäin sen kunnolla huomaa.
Kyllä siinä ihmetteli sukulaiset miksi lähdin, mutta he ei tienneet, mitä neljän seinän siällä tapahtui.
Vaikka olikin raitis, jaksoi olla todella ilkeä omalle perheelleen ja vieläkin olen kuullut, että lapsillemme kiukuttelee.
Jokin persoonallisuushäiriö, muuten ei voi olla sellainen.
Kestää toipua, mutta on suuri helpotus päästä eroon sellaisen vaikutuspiiristä.
Mikäli miehen kiukuttelu ja muu oireilu päättyi viimeisen lapsen muutettua pois, hän oli mustasukkainen antamstasi huomiosta lapsille. Koska olisi halunnut senkin huomion itselleen.