Kevät on ollut tosi raskas. Yli 20 v jälkeen mies ilmoitti, että haluaa erota. Ei ole kuulemma viimeiseen 10 vuoteen enää rakastanut ja olemme niin erilaisia. Tuntui että kuolin siihen paikkaan, olo on edelleen epätodellinen ja turta. Kuinka voi näytellä rakastavaa, suunnitella elämää eteenpäin yhdessä ajatellen kuitenkin sisimmässään, että tää ei oo oikeestaan mitään? Kuinka voi toiselle tehdä niin? Hän sanoo tunteidensa kuolleen kauan sitten ja pitää minua vain kaverina. Kuinka voi olla toiselle niin julma, että huijaa toista näin raskaasti? Eikö ihmissuhteissa ole mitään rajaa, kuinka pahasti toista saa loukata? Tämän jälkeen tuntuu mahdottomalta uskoa ja luottaa enää kehenkään. Vaikeinta tässä on , että minä rakastan häntä vieläkin ja pakottavista syistä joudumme asumaan yhdessä vielä jonkin aikaa, mikä on yhtä kauheaa kidutusta. Ei ole pahempaa henkistä väkivaltaa, kuin asua rakastamansa ihmisen kanssa, joka kuitenkin ei ole enää sinun. Hän suunnittelee jo tulevaa elämäänsä ja avioeron käytännön asioita kylmän rauhallisesti, kun minä makaan vielä maassa lyötynä sydän rinnasta revittynä. Välillä tuntuu, että pää sekoaa ja toivon herääväni tästä painajaisesta heti. En halua enkä uskalla ajatella, että erosta tulee totta, se on liian kauheaa. Elämä tulaa muuttumaan totaalisesti eikä minua lohduta ajatus, että kaikki muuttuu paremmaksi joskus. Ehkä kohdallani tuska ja yksinäisyys jää pysyväksi taakaksi. Tuntuu, että ei ole mitään syytä enää elää, kun elämän tärkein ihminen tekee näin. Olen vain pelkkä kuori ilman mitään toivoa.
Miksi pitää olla julma toiselle?
Santra
121860
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Näitä valitettavasti sattuu...tiiän monia joille on käyny noin....kyllä se siitä lopulta helpottaa!
Sinulle se on varmasti julmaa, mutta miehesi ei ole julma eikä halua loukata. Julmaa se on varmasti hänellekin, valinnat ovat joskus tosi julmia ja satuttaminen sattuu. Muutenhan hän olisi lähtenyt jo aikaisemmin.
Näin uskon.
(Satuttaminen...aikuisen ihmisen tulee kestää satuttamista...murskaamistahan sitä pelkää...joskus myös helkkarinmoista koston aaltoa, taantumista, itsetuhoa. Hyvä niinkin, omatunto tulee ihmisellä olla)
Olen todella pahoillani, että sinulle kävi noin. Voin vain kuvitella mille se tuntuu noin pitkän yhteiselon jälkeen. Itsekkin eron kokenut, mutta yhteistä aikaa ei sentään ollut noin paljoa ja siinä suhteessa molemmilta tunteet laantui pahasti.
En voi muuta sanoa, ku että kyllä se elämä siitä, satsaat nyt itseesi vaikka se tuntuukin pahalta. Aloitat vaikka uuden harrastuksen jonka olet aina halunnut aloittaa, mutta et ole uskaltanut tai ollu ikinä aikaa. Tiedän ne tunteet ei siitä katoa ja yöt ovat pahimmat, mutta on ainakin päivässä hetkiä jolloin on parempi olla, se auttaa jaksamaan.
Ei voi kun todeta, että ei ole ihmisen elo helppoa kaikkine kärsimyksineen. Tasan ei ole jaettu onnen lahjat.
Toivonkin että löydät, joskus kun olet valmis, uuden rakkauden jonka kanssa viettää loppuelämä.
*halaa*
"Naisen sydän rakkaudesta palava raudanluja on"
Mitkä syyt pakottavat teidät asumaan yhdessä vielä jonkin aikaa? On itsensä kiduttamista olla tuossa tilanteessa, tiedän omasta kokemuksesta ettei ole mitään pahempaa kuin se, että oma rakas käyttäytyy välinpitämättömästi! On hyvä että hän oli rehellinen - vaikkakin, jos hän on tosiaan ollut tuota mieltä jo 10 vuotta, niin aika hidasta toimintaa, on tuhlannut sekä omaa aikaansa että sinun aikaasi! On miljoona syytä elää, vaikka nyt ei tunnukaan siltä. Itse ainakin uskon, että kaikki asiat tapahtuvat jostain syystä...tuska ja yksinäisyys eivät jää sinulle pysyviksi taakoiksi! Nyt haluatkin ajatella niin ja rypeä itsesäälissä, se kuuluu kuvioihin. Älä kuitenkaan vietä koko kesää noissa ankeissa tunnelmissa vaan lähde ulos aurinkoon! Elämä jatkuu. Iso hali sinulle ja tsemppiä!
Mikään ei auta, tuskaasi ei voi kukaan lievittää. Höpöpuhetta ovat kaikki "etsi itsellesi uusi harrastus", kun on lyöty, maassa ja murskattu, ei siihen löydy voimia eikä keskittymiskyky ole sitä luokkaa, että voisi juurikaan mitään harrastuksia viritellä.
Yritä suoriutua elämälle välttämättömistä asioista, nukkumisesta ja syömisestä. Käytä kaikki mahdolliset voimavarasi siihen, että saat työsi hoidettua.
Siinä sitä tarpeeksi haastetta tähän hetkeen. Jokin näistäkin saattaa tuntua ylivoimaiselta.
Päivät seuraavat toisiaan, aika kuluu hitaasti, muuta vääjäämättömästi ja todennäköisesti Sinusta tuntuu siltä, että vaikka yhdessä eläminen juuri nyt tuntuukin kohtuuttomalta kidutukselta, et silti haluaisi päivien lähestyvän loppuaan ja eron hetken kohtaavan.
Menee vielä viikkoja ja kuukausia ennenkuin alat voimaan paremmin. Hyväksy se, anna ajan kulua ja elä päivä kerrallaan, yritä suoriutua äläkä vaadi itseltäsi liikaa.
Päivät kuluvat, jokainen päivä vie Sinut lähemmäksi sitä hetkeä, että voimasi palautuvat.
Ne palautuvat - vaikkakin juuri kun kuvittelet voivasi jo paremmin, tuleekin takapakkia. Silti...
Jonain päivänä katsot menneisyyteen etkä tunnista omaa kuvaasi. Ihminen joka kärsi tämän kaiken kuuluu eiliseen. Elät tulevaisuudessa.
Sanat eivät voi lievittää tuskaasi, tiedä kuitenkin, että jossain on ihminen joka on tuntenut saman ja jonka tulevaisuus on jo näköpiirissä - ei ehkä vielä niin lähellä, että siihen voisi astua, mutta vilauksin jo pilkahtamassa esiin.
Olet ansainnut rakkautta, suurta rakkautta, parempaa rakkautta. Jonain päivänä se on Sinun.
Olet oikeassa. Harrastukset eivät auta mitään. Minullakin on hyvä harrastus, mutta minulla ei riitä voimia siihen. Olen yrittänyt käydä treeneissä, muttei kertakaikkiaan ole enää mitään mielenkiintoa siihen. Se ei tuota minulle mitään iloa tällä hetkellä. Väsyttää vain.
Sanoin viikonloppuna miehelleni 13 vuoden yhteiselon jälkeen, etten rakasta häntä enää. Hänelle se tuli täytenä yllätyksenä. Pidän hänestä kuitenkin niin paljon, ja rakastan ystävänä, etten halua valehdella hänelle, enkä ennen kaikkea tuhlata hänen tai omaa aikaani. En ole rakastanut häntä varmaan pariin vuoteen, enkä usko että hänkään enää minua, vaikka muuta väittääkin. Olen surullinen minäkin, mutta parempi erota kuin jäädä tässä vaiheessa toveruuteen. Hän on paras ystäväni.
Ajattele asiaa uutena alkuna. Niin paljon on vielä koettavaa!
Olen samassa veneessä. Vaimo iski puukkoa selkään 9 vuoden yhteiselon jälkeen pettämällä ja aloittamalla uuden suhteen. Muisti vielä varmuuden vuoksi kääntää veistä haavassa sanoen, ettei koskaan ole oikeastaan rakastanut minua tai tuntenut intohimoa minua kohtaan! Olin vain ollut mukava mies ja siinä se!
Olipa melkoinen pommi! Olisin vielä jotenkin käsittänyt sen, että hänen tunteensa olisivat kuolleet. Niitä ei kuulema oikeastaan ollutkaan. Hän kuulema tajusi sen tavattuaan "elämänsä miehen". Tuntuu, että parhaat nuoruusvuoteni valuivat käsistäni kuin vesi saharan hiekkaan. Olin hukannut 9 vuotta aikaani ihmiseen, joka ei oikeasti edes rakastanut minua. Mieli on lievästi sanoen katkera!
Vaimo muutti suoraan toisen miehen luo ja jatkaa onnellisena elämäänsä. Minä en tiedä, mitä hittoa oikein teen tästä eteenpäin. En uskalla enää ryhtyä suhteeseen yhdenkään naisen kanssa. Jos mukava, ystävällinen, herttainen ja kaikkien pitämä vaimoni oli paatunut valehtelija, teeskentelijä ja petturi, miten voin luottaa koskaan siihen, etteivät muutkin naiset ole samanlaisia.
Tunnen toki mukavia naisia ja pidin vähän aikaa erästä heistä hyvänä kandidaattina lähempää tutustumista varten. Kun sitten tutustuin enemmän, havaitsin, ettei minun kannata olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Siinäkin tapauksessa ulkokuori petti todella pahasti, mutta onneksi heti kättelyssä.
Meitä aidosti ihaniakin naisia on. Ja taatusti yksi kappale vielä jostain hypähtää Sinunkin eteesi - etkäpä sitten enempää tarvitsekaan.
Elämä on välillä ihan kohtuuttoman julmaa.
Omalla kohdallani olen yrittänyt pärjätä hokemalla itselleni, että parhaan "koston" saan kun näytän, että onnistun luomaan elämästäni täyden ja nautittavan. Ja josko se hetken aikaa onkin vain kulissia ja suurta näytelmää niin ehkäpä loppuviimein sitä asettuu rooliinsa niin, että alkaa siinä elämään...
Sitä samaa vähän sinunkin tilanteeseen- joillekin on vaan ainoa tapa lähteä tuo yksinkertaistaminen.
"En ole onnellinen- en siis rakasta- ihastuin - olen onnellinen - nyt siis rakastan- jos tämä on sitä niin edellinen ei voinut olla"
Se on itsensä pettämistä ja harhaa. Ihmisiä voi rakastaa todella monella tavalla. Uskoisin että harvempi on todella niin tyhjä että pystyy olemaan yhdeksän vuotta toisen kanssa rakastamatta.
Se shokki mikä suhteen katkeamisesta tulee voi olla vähän liikaa- varsinkaan jos ei uskalla reilusti lähteä vaan sotkee muita mukaan.
Älä sure "hukkaan" mennyttä elämää. Varmasti oli jotain aitoa.Varmasti opit sinäkin jotain. Jotain mistä voi olla apua kun seuraavan kerrna luotat johonkuhun - tiedän siihen voi mennä ikuisuus- toivottavasti ei, koska toisen kanssa elämisessä on niin paljon hyvääkin-riskeistä huolimatta.
"Parhaan "koston" saan kun näytän, että onnistun luomaan elämästäni täyden ja nautittavan."
Se on ainoa oikea tapa kostaa. Vaikka sielu "vuotaisi verta" niin kannattaa näytellä että hyvin menee, joskus, kun aika on parantanut haavat, alkaa lopulta mennäkin. Mulla itselläni kului 14 vuotta että näin kävi, mutta enpä suonut toiselle sitä iloa että olisi nähnyt mun kärsivän.
Julmaa olla yhdessä jos ei enää tunne. Lähteminen on silti pelottavaa. Jos lohduttaa niin koita miettiä tilannetta toisin päin.
Jos hän on kerännyt rohkeutta lähteä, jos tietää että se satuttaa voi kuvitella että tuo on ns. helpompi tapa. Sitähän se ei tietenkään ole.
Jos hän on puhunut yhteisistä suunnitelmista hän tuskin on valehdellut. Erosta päättäminen,omien tunteiden tunnistaminen on vaikeaa se ei ole yhdesäs yössä syntyvä päätös vaan pitkä prosessi.
Ehkä hänkin on toivonut, koittanut tahtonut että tuntisi ja yrittänyt siksi. Ehkä kun hänen päätöksensä lopulta muodostui hän kokee helpommaksi ankkuroida sen menneisyyteen. Ettei asiaa voi muuttaa, koska pohtiminen repii. Ei noin pitkästä suhteesta kevyesti lähdetä.
Jätetyksi tuleminen, jättäminen on aina pirun vaikeaa- jos välittää toisen tuskasta vaikkei koekaan enää rakastavansa sillälailla mitä yhteisoeloon tarvitaan on sekin omalla laillaan kidutusta.
Ehkä tuo on köömpelö tapa koittaa säästää kumpaakin. Koittaa saada se kuulostamaan täysin tunteettomalta mitä se harvemmin on.
Paraneminen vie pitkään. silti se on mahdollista. Suret ja alat sitten rakentaa elämääsi uudelleen. Se helpottaa kun pääsette omillenne asumaan.
jaksamista