Olen seurustellut kolmisen kk miehen kanssa, ja ihan hyvin menee (lähes) kaikin puolin. Ongelmana on se, että olen tottunut asumaan yksin, en siis ole koskaan asunut kenenkään miehen kanssa (jo melkein kolmikymppinen olen..). Mies on nyt ruvennut vihjailemaan yhteenmuutosta ja muutenkin tulevaisuudesta. En halua menettää itsenäisyyttäni, tuntuu että tukehtuisin jos ei olisi sitä omaa "koloa" johon mennä esim. rauhoittumaan. Pelkään vain että mies luulee etten ole niin kiinnostunut hänestä tai tulevaisuudesta, mutta kyse ei ole siitä! Haluan todella tuntea toisen ennenkuin muutan saman katon alle, olla varma tunteistani (tähän voi mennä kauankin). Voiko suhde kariutua tähän?? Jaksaako mies odottaa?
Itsenäinen nainen
Saana
141693
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Kyllä se voi tuohon kariutua, mutta ei vielä kolmen kuukauden kuluttua. Uskokaa pois niin miehillekin tulee se tietty vaihe jossa haluaa asettua aloilleen. Ei nyt välttämättä vauvakuume, mutta sellainen tietty perhekeskeisyys nousee pintaan. Jos et pysty vastaamaan haasteeseen niin voi hyvinkin olla, että mies katsoo itselleen toisen kumppanin. Mutta kuten sanottu ei kolme kk ole mikään pitkä aika vielä, mutta sanotaan, että vuoden seurustelun jälkeen voi jo olla vakavampaa...
Samaa täälläkin, naisystäväni tuntee menettävän osan itsestään.. Olen todennut etten voi ottaa tätä enää puheeksi eikä hänkään mainitse siitä. Välillä hän katsoo asuntoilmotuksia mutta vain kaksioita jotka ovat riittävän isoja vain hänelle. Luulin että hän todellakin suhtautui vakavasti suuhteeseemme ja otti huomioon myös minun toivomukseni mutta nähtävästi suhde ei ole tarpeeksi tärkeä hänelle-tai yhtä tärkeä kuin minulle.
Tosin voi kyseenalaistaa onko itsenäisyys sitä ettei uskalla päästää ketään lähelle uhkaamaan vaan pitää kaikkia tarpeeksi kaukana itsestään. Itsenäinen ihminen on sitä riipppumatta millaisessa tilanteessa... Joten, tietysti voi odottaa mutta en enää voi oikein ottaa suhdetta vakavasti, en odota siitä mitään ja olen varautunut että hänen "itsenäisyyskaipuunsa" polkee liikaa etäisyyttä välillemme.
Jos koet itse tarvetta asua yksin, niin älä ihmeessä muuta vielä yhteen! 3kk on lyhyt aika. Siinä ei vielä ehdi tottua toisen tapoihin ja saada oikeanlaista käsitystä yhteiselosta. Koska olet asunut kauan itsenäisesti, sinulla on paljon enemmän omia pinttyneitä tapojasi, halu hallita kotia, määrätä kaapin paikka jne. Hankaluutenne alkavat varmasti, jos muutatte yhteen, ennen kuin koet olevasi valmis. Puhu miehelle avoimesti tunteistasi ja tarpeistasi vielä hallita itse omaa talouttasi. Tämä varmasti jaksaa odottaa (jos ei jaksa, ei haluakaan sinua, vaan ainoastaan pienentää asumismenojaan). Pidä pääsi!
Olen kyllä mietinyt sitäkin, voisiko yhteenmuuton yhtenä pelonaiheena olla ajatus suhteen arjistumisesta- siis sen pienen odotuksen ja kaipuun tunteen häviäminen arjen rutiinien alle? Olen tosiaan ehkä liiankin itsenäiseksi oppinut vuosien varrella, ja hirmuisen vaikealta tuntuu vielä ajatus että jakaisi kaiken toisen kanssa. Ja olen vielä luonteeltani melko äkkipikainen, siinä voisi pian olla sukset ristissä molemmilla!
En myöskään usko että suhteemme ainakaan vielä tähän kaatuisi, näin lyhyen tuntemisen jälkeen. Pelkään vain sitä, että hän kyllästyy ravaamaan kahden kodin väliä, ja laittaa minut joko-tai tilanteeseen..
Onko tämä sitten sitä sitoutumiskammoa? mene ja tiedä, iso askel se ainakin olisi minulle. Vaikeaa..
Tottakai arki tulee kuvaan mukaan heti siinä vaiheessa kun sukat on laitettu samaan laatikkoon. Mutta arkihan sen suhteen lujuuden vasta määrittää, ja mikään suhde ei suju jos arkikaan ei suju. Arkea ei kuitenkaan pidä pelätä kuin mitäkin vihollisa, sillä mikään ei ole mukavampaa kuin tulla kotiin jossa joku odottaa. Eikä sitä muuten ymmärrä, vasta sitten kun sen kokee :-)
Eräs ihminen sanoi kerran että "olen jo 50 vuotta nukkunut yksin, pelkään etten koskaan enää pysty nukkumaan kenenkään vieressä."
Sääliksi käy, vai mitä? Mutta tuo kohtalo vaanii meitä kaikkia, valitettavasti. Itsenäisyys ei tarkoita itsekkyyttä, sitä että "minä haluan tehdä sen näin". Tosin itsenäisyys yleensä sekoitetaan itsekkyyteen.
3 kuukautta on lyhyt aika tai pitkä aika, riippuen siitä miltä kantilta katsoo. Jos et tunne olevasi valmis jakamaan kotia tai elämääsi, niin sano se suoraan. Jos taas pelottelet itseäsi etukäteen ja suurentelet negatiivisia vaikutelmiasi (stereotypioita, kuten: arki tappaa rakkauden...) niin koita erottaa niistä ne aidot tunteesi ja jätä pois kaikki muu. Elämä kun ei onneksi ole mitään filmiä tai sinkkuelämää-sarjaa kuitenkaan ;-)
Niin, mitäpä jos keskustelisit asiasta miehesi kanssa. Luulo ei ole tiedon väärtti, kyllä se siitä. :-)
Meillä mies on kulkenut kahden kodin väliä jo kohta puolitoista vuotta, eikä ainakaan vielä tunnu kyllästyttävän. Tämä lähinnä siksi, että minun kämppäni on paremmin varusteltu niin keittiön kuin tietoliikenneyhteyksienkin osalta ja hänellä puolestaan on auto, jolla sujuvasti sukkuloida oman ja minun kämppäni väliä. Kaikki yöt vietetään yhdessä, samoin kuin suuri osa (muttei kaikki) vapaa-ajastakin. Tämä järjestely on meille oikein sopiva. Ainakin minä tarvitsen omaa tilaa ja omaa aikaa, ja välillä on suorastaan siunaus että mies ei luuhaa nurkissa koko aikaa. Ja uskon, että hänkin tarvitsee välillä vapaata minusta - käy lojumassa kotonaan muutaman tunnin kaikessa rauhassa jne. Lisäksi hänellä on takanaan monen vuoden avoliitto, jonka jälkeen uskon hänen olevan hieman varuillaan yhteenmuuton suhteen.
Ja kyllä tässäkin on jo saanut arkea maistaa. Kämpässäni lojuu miehen likaisia sukkia ja paitoja, kahvikuppeja ja lautasia, kaapinovet jäävät auki, mies myttää lakanat yöllä jne. Välillä tulee nalkutettua ja välillä pohdittua, mihin se ihana alkuhuuma katosi. Välillä sitä kyseenalaistaa kaiken. Miksi edes muuttaa yhteen, jos jo tällä järjestelyllä yhdessäolo ja miehen elintavat joskus ahdistavat..? Ja sitäpaitsi pidän kämpästäni (pikkuinen yksiö) enkä halua siitä luopua ihan noin vain.
Mutta enpä tiedä, jos yhteenmuutosta joskus sitten tulee puhetta (ei kyllä varmaankaan meikäläisen aloitteesta), mietin sitten uudemman kerran. Kahtellaan ensin miten tästäkin arkisuusasteesta selvitään.
Samanhenkisiä ajatuksia minullakin, miksi ihmeessä suhde ei voisi onnistua (myös pidemmän päälle) siten, että molemmilla se oma kotipesä/rauhoittumispaikka. Ja toki minullakin on kamoja hänen luonaan, vaatteita ja pesuvehkeitä. Ainakin tähän asti kaikki on sujunut ihan hyvin näinkin, kyllä sen toisen oppii tuntemaan ilman sitä yhteenmuuttoakin. Ja jos henkilö on se oikea, varmasti olen jossain vaiheessa valmis siihen muuttohommaankin. En kuitenkaan vielä.
Me myös nukumme yhdessä useimmat yöt, joskus minun, joskus hänen luonaan. Välillä vaan täytyy saada nukkua ja olla yksinkin, tuntuupa sitten taas kivemmalta nähdä- seksielämäkin tuntuu pysyvän vilkkaana tämän järjestelyn johdosta..;)
Miksi muuten miehiltä tulee "tyrmäävämpiä" kommentteja asian suhteen..?
En tiedä, oisko jotenkin niin, että miesten ei tarvitse niin kauheasti pohtia, että nyt se elämä muuttuu kun muutetaan saman katon alle. Ainakin sen perusteella mitä näiltä palstoilta on lukenut, niin kyllä se tuntuu olevan enemmänkin niin, että mies jatkaa eloaan entiseen malliin - juoksee kavereiden kanssa ulkona ym. Ja kotona huolto pelaa. Miehelle siis olisi jopa etua siitä, että saisi kodinhoitajan ja varmaa seksiä...
No, negatiivisesti ajateltuahan tuo on, ja varmasti on myös paljon miehiä jotka eivät näihin raameihin mahdu. Mutta luulisin kuitenkin, että naiset ottavat tuon yhdessäasumisen vakavammin. Vähän niin kuin meillä naisilla on muutenkin tapana vatvoa asioita ja niiden etu- ja haittapuolia. Miehinen ajattelu lienee yksiviivaisempaa.
Tämä nyt oli vain yksi teoria, joka ei edes liity mitenkään perskohtaisiin havaintoihin. Saa esittää lisää :).
Taisit spark osua asian ytimeen- näin vähän itsekkin tuumailin asiasta. Kyllähän tuo mies näköjään osaa ihan ite pyykkinsä pestä ja siivoilla, mutta varmasti se monissa suhteissa menee niin että nämä hommat jäävät pidemmän päälle enemmänkin naisen vastuulle. Tässä kohden täytyy kyllä tähdentää että henkilökohtaisesti kotihommat jaettaisiin samassa taloudessa fifti-fifti, varsinkin kun molemmat duunissa.
Seurustelukumppanini on siinä mielessä eri asemissa kuin minä, että hän on asustellut (poikamiesvuosien rällästelyjen jälkeen) naistensa kanssa, yleensä melko pian seurustelun alkamisen jälkeen. Ehkä siitä tämä "mallikäytös"? Taidan sitten ole se poikkeus hänen elämässään, yleensä trendi on tuntunut olevan se, että nainen on ollut se joka on halunnut saman katon alle. Tässä voi naisilla monesti painaa myös finanssipuoli, kun ei mene enää niin paljon rahaa vuokraan (monasti huonommat palkat)- tai jos miehellä oma kämppä niin ilmaisasumista..?
Nooh, nämä ovat vain tällaisia mietelmiä- vaikea tosiaan sanoa kun ei ole vielä tullut koettua tuota yhteisasumisen ihanuutta & kurjuutta..:)
Nythän on asia niin, että normaali sinkkumies esimerkiksi siivoaa vain n. 3-4 kertaa vuodessa. Jos sinä pakotat miehen siivoamaan vaikka joka toinen viikko on lopputulos se, että miehen siivousurakka kasvaa monta sataa prosenttia samalla kuin sinun siivousurakkasi pienenee 50 prosenttia. Onko tämä mielestäsi reilua? Itse voisin nostaa omaa siivoustahtiani tasapuolisuuden nimissä sen 50 prosenttia, jolloin siivoaisin siis tuollaisen 5-6 kertaa vuodessa. Tämäkin on jo uhraus.
Tietysti osa kotitöistä on miehilläkin säännöllisiä, esimerkiksi pyykkien pesu, ruoan laitto ja tiskaaminen, mutta näissäkin asioissa on eroja. Itse tiskaan sitten kun kaikki astiat ovat likaisina, eli kerran viikossa. Pyykit pesen kerran viikossa, mikä varmaan on ihan normaalia myös naisille. Ikkunoita en pese koskaan. Loppujen lopuksi siis tämä 50-50 ajattelu ei todellakaan ole tasapuolista, koska siinä oletetaan miehen ylittävän oman normaalisuorituskykynsä monenkertaisesti!
...missä on myös yksi syy, miksi naisen kannattaa harkita sitä yhteenmuuttoa tarkkaan. Miehen kanssa eläminen kun saa sen mielestään siivoukseen vapaamielisesti suhtautuvan naisenkin tuntemaan itsensä hermoheikoksi siivousintoilijaksi - mieheen verrattuna. Nainen ei halua muuttua omaksi äidikseen.
Käytännössä aina kuitenkin käy niin, että nainen muuttuu omaksi äidikseen tässä suhteessa. Itse kyllä olen sinänsä aidon kiinnostunut tästä ilmiöstä sillä omaa isääni lukuunottamatta (eron jälkeen sinkuksi 55-vuotiaana) en tunne yhtään sinkkumiestä, joka pitäisi asuntonsa edes suht siistinä. Kaikki joutuvat aina erikseen siivoamaan jos joku on tulossa käymään. Vaikka vain juomaan pari kaljaa ja pelaamaan lätkäpeliä...
No minä en tunne yhtään sinkkunaista,itseni mukaanlukien, joka pitäisi kämppänsä koko ajan siistinä. Siivoan vain jos vieraita tulossa, yllätysvieras saa aina katastrofin aikaiseksi. Eiköhän kyse ole siitä kun asuu yksin, niin ei viitsi itsensä takia nähdä vaivaa.
Mies turhautuu ja saattaa käydä pettämässä.