Mielenterveys, skitsofrenia ym.

Mielen sairauksista puhuminen , niiden ymmärtäminen ja tutkiminen ovat kokeneet aimo harppauksen eteenpäin siitä, kun puhuttiin riivaajista ja hulluudesta. Elokuvaa Kellokosken prinsessasta en ole nähnyt, mutta tietääkseni se omalta osaltaan auttaa ymmärtämään mielen sairauksia
, potilas on hyvin sympaattinen hahmo. Masennushan on meillä jo kansantauti.

Turun saaristossa veneillessä tulee usein poiketuksi Seilin saarella, jossa toimii nyt Turun yliopiston Saaristomeren tutkimuskeskus. Myösteistä mielenkiintoa Seili on saanut myös sääksikamerastaan.

Saarella pn pieni puukirkko ja hiekkaisessa maaperässä vanhoja hautoja. Sen tienoilla vallitsee vielä nytkin hyvin aistittava surullinen tunnelma, varsinkin kun tietää sen hisrtorian. Ruotsin kuningas määräsi 1600-1700 -luvuilla spitaaliset eristyksiin ja toisiaan hoitamaan Seilin saarelle ja viemään arkkulaudat mukanaan, poispääsyä ei ollut. Hoidoksi riitti Jumalan sana, lähdevesi ja "seilissä olo" - potilaat saivat luvan keittää pontikkaa. Meno oli tietysti sen mukaista.

1800-luvulla alettiin saareen lähettää mielisairaita pois näkyvistä, miehet saattoivat päästä näin eroon myös "hysteerisistä" vaimoistaan. Sairauksia on yritetty ajaa pois potilaista suoneniskennällä, peräruiskeilla, nälkäkuureilla, myrkyillä, lobotomialla...Vieläkin kemiallisiin keinoihin uskotaan vahvasti, terapia on kallista. "Lataamoissa" on viettänyt monikin kuuluisa kirjailija kausia, esim. Mika Waltari , Eino Leino ja ja Aleksis Kivi. Kylähullunsa oli joka paikkakunnalla, erakkotyypit, vaarattomat keksijäpellet tai lapsenoimaiset hyväntahtoiset hölmöt.

Kaikki vakavat sairaudet on hoidettava lääkkeillä, esm. sydän, syöpä ym muuten ihminen kuolee, samoin vakavat psykkiset sairaudet.
Skitsofreniaa sairastava ihminen on arvaamaton siinä syy miksi ystävät kaikkoaa, sairaus on hyvin raskas lähiomaisille, onneksi nyky lääketiede osaa hoitaa, skitsifrenia on elimillenen sairaus aivoista puuttuu määrätty aine osa joka sairauden aiheuttaa, se voidaan hoitaa lääkkeeillä, jos politla käyttää lääkkeitä säännöllisesti hän on aivan terve.

Osanotto ja suhtautuminen.

Asuin lapsuuteni paikkakunnalla, jolla sijaitsi mielisairaala. Poilaat kulkivat kylän raitilla, tekivät ostoksia kaupoissa, ja joissakin taloissa oli potilaita päiväläisinä. Opin suhtautumaann heihin samalla tavoin kuin muihinkin kyläläisiin, ja sen vuoksi varmaankin suhtautumiseni "mielisairaisiin" on säilynyt asiallisena näihin päiviin asti. Sairauksia on monen sorttisia. Monet sairaudet pysyvät aisoissa lääkityksellä. Monet sairaudet seuraavat ihmistä koko elämän ajan. Suhtaudumme kroonikoihin kuten muihinkin läheisiimme.

Mutta on aivan toinen asia, miten suhtaudumme äkillisesti vaikeaan sairauteen sairastuneeseen. Onko asiasta puhuttava, pitääkö huomata toisen ulkomuodon muuttuminen, miten kysellä, voiko kysellä? Haluaako hän puhua vai ei.

Miten tiedämme, mikä potilasta asiassa eniten ahdistaa? Luulen, että torjuntamme montaa kertaa johtuu epätietoisuudesta. Emme halua vaikeuttaa sairaan elämää, ja siksi on viisainta paeta!
Saman huomaa suruviestin kohdalla. Monen on vaikea löytää oikeat lohdutuksen sanat. Pelkäämme lisäävämme toisen ahdistusta. Arkailemme ottaa yhteyttä.

Itse raskaan vaiheen kokenut osaa paremmin ottaa osaa. Mutta kun ei ole kokemusta vaikeista asioista, torjuu ne läheltään.
Uskon, että moni sairaan "unohtanut" on paennut omaa epävarmuuttaan ja pelkoaan.

Nämä ovat vaikeita asioita. Miten menetellä?

Tieto mielen sairauksista on onneksi toista luokkaa nykyään, kuin mitä se oli vielä esim 40 vuotta sitten, 1800 luvusta puhumattakaan. Kyllä niihin aikoihin nähden paljon on muutosta tapahtunut. Mutta toki ennakkoluuloja ei pystytä täysin karsimaan.
Tietoa on paljon tarjolla nykyään sairauksien syistä ja aiheuttajista, kuten mielisairauksille on löydetty fysiologisia ja elimellisiä syitä.
Ennenhän mielisairas oli pelottava ja häntä kartettiin.
Mielenterveyden häiriöiset ovat tulleet keskellemme avohoidon lisääntymisen myötä, he ovat keskellämme, olemme tottuneet hieman erikoisesti käyttäytyviin kanssakulkijoihimme. Joskus tosin tuntuu että melkein heitteille jätöltä näyttää tämä avo"hoito" joidenkin kohdalla.
Olen huomannut että kerrostalossa suvaitaan paremmin sairaan aiheuttama häiriö kuin juopottelevan asukkaan aiheuttama. Yhtössä jossa asun ovat toiset asukkaat hakeneet apua sairaalle huomatessaan avun tarpeen asiakkaan käyttäytymisestä.
On se hyvä että vertaistukea on saatavana vapaaehtois- ja potilasjärjestöiltä. Pahalta näyttää nuorten sairaseläkkeelle jäävien lisääntyminen mielenterveyshäiriöiden takia. Nykymaailma on kova ja huolestuttava on päihteiden runsas käyttö.

Mitenkä minä näin vaikean ja raskaan aloituksen eilen tein, nyt en ymmärrä uhoamistani. Enpä tunnu jaksavan tätä miettiä, liian laajakin on. Enkä tässä kovin vahvoissa henkisissä kantimissa ollut itekään menneenä talvena, kiitos täytyy jonnekin päin laittaa mielen kevenemisestä, taas. Minä se harhailen yhtenä päivänä siellä, ja toisena päivänä täällä.
Kukahan meistä on aina aivan "terve" mieleltään...mitenhän sekkii määriteltäisiin. Ja kukahan meistä on elämänsä selvinnyt joutumatta mielen parannukseen,samoin kuin muidenkin vaivojen hoitoon. Kuka lääkitystä tarviten, kuka ilman, mikä sopii yhdelle, ei sovi kaikille.
Sen verran vaan, että hulluutta ei voi hoitaa, mutta sitä voisi ymmärtää. Järjen menettämisen pelko lienee peloista suurimpia, jos ihminen joutuu kestokykynsä rajoille.
Itsekullekin toivottelen lämpimästi keveitä askelia keveämmin ajatuksin...johan hiirenkorvalla koivukin kukoistaa!

myöskin itsensä syyllistäminen alitajuisestikin on ykai ihmisen minuutta haurastuttava asia.
Siksi mielenterveyden menetys usein liittyy uskonnolliseen ympäristöön, koska siellä sälytetään poloisen hartioille vielä ristiinnaulitsemisella kiduttaminenkin "sinun syntiesi tähden",
ja kun tuota hoetaan koko elämä ihmiselle, se on jo lopulta hänelle totta: "Voi kuinka herra taivaan säikähtyy sieluni, kun kärsimääsi vaivaan on syynä syntini"-tyyliin.
Meidän tulisi vapautua kristinuskon tuosta osasta, käsittää se taruksi, jolla ei ole mitään merkitystä.
Kirkot ovat kuitenkin meidän huoneitamme, seurakunta on täynnä ystäviämme (ainakin "Kauneimpia joululauluja laulaessamme),
jotka yrittävät näitä yhdessä 'paapotettavia' synnintunnustuksia ja uskontunnustuksia luetella, vaikka tosiasiassa eivät niistä vähempää voisi välittää.
Kirkot jotka olemme rakentaneet ja maksaneet niiden ylläpidonkin, ovat muuten melkein tyhjillään aina.

Jos tuo oppi ristiinnaulitusta karsitaan uskonnosta, kirkot täyttyvät ihmisistä, jotka veisaavat Jumalan kunniaa luonnossa sekä elämässään.

Miten ihmisiä voidaan kohdella kuin "Jukolan veljeksiä lukkarin koulussa", määrätä heidän yhteen ääneen paapottamaan noita luetteloita, synnintunnustuksia ja uskontunnustuksia, jos he haluavat yhdessä käydä kauniissa huoneissaan, kirkoissa?

Papit ja uskontoon kertynyt saaste pitäisi poistaa kirkoista.

Kanttorit ja laulu saisivat jäädä jäljelle, ja mikseivät myöskin puhujat, jotka puhuvat asiaa.

Sairaalla mielellä ajatellaankin sairaasti.
On joskus tarvetta kääntyä lääkärin puoleen vaikka flunssan takia, lääkärissä ollaan aivan asiallisia ja haetaan lääkkeet, mutta...kotona onkin sitten kova koetos onko ne varmasti flunssaan, vai johonkin muuhun, esim. hänen sekoittamiseen.
Kun kaikki kääntyy aina vain siihen että hän joutuu vääryyden kohteeksi.
Tällainen ihminen on raskas ja pelottava hänen jatkuvien valitusten ja tekemisien kanssa on elämä helvettiä.

Olen kyllä jo kertomaani mieltä tuosta ja samoin niiden "ehtoollisten" vietoista, missä jonkun "ruumista ja verta" syödään ja juodaan muka "sinun syntiesi tähden" !

- Kristinuskoahan levitettiin sodalla maasta toiseen, - maa valloitettiin silloin, - ja tuo oppi oli silloin hyvänä apuna valloittajalla.

Sitä on vain hoettu niin pitkään, että se on muka totta, vaikka tuntuukin ikävältä ja pahalta.

Naisten tasa-arvoisuus miesten kanssa on toinen suuri asia.
Sitä jotkin suunnat vieläkin pitävät vääränä.
Ihmisten hyväksyminen kaikenlaisina olentoina on tärkeätä mielenterveyden kannalta.

Ja yhteys, Luojaan, luontoon ja lähimmäisiin on hyvin tärkeätä mielenterveydellemme.

Kylmässä ilmastossa kirkot ovat talvisin siksi todella tärkeitä huoneitamme!
Kesäisin kirkkomme voikin olla vaikka luonnossa, joissa Luojamme on aina läsnä.

emme voisi edes joskus viettää näitä Jumalaan uskovien kirkkopyhiä,
joista olisi puhdistettu "veriruskeus ja helvetillä pelottelu" pois?

Talvi Suomessa on pitkä ja pimeä aika, kirkkoon moni mielellään menisi,
jos siellä ei tarvitsisi käyttäytyä kuin Jukolan Jussi lukkarin koulussa.

Se voisi monen sairaan parantaa!

Yhteisyyden kaipuu on ihmisessä aivan olennaista,
yhteus Luojaan, yhteys lähimmäisiin, yhteys luontoon.
Ilman niitä monet sairastuvat.

Onko uskonto skitsofreenista?
Suloisesti sekoitettuna näyttää olevan..

Ei välttämättä,
mutta Suomen pitkän ja pimeän talven aikana voi yksinäisyys ahdistaa, kirkkoon moni menisi, mutta tuo "letteloiden latelu" kyllästyttää ja helvetillä pelottelu ei tunnu oikealta.

Tietenkin papit vastustavat, koska on helppo lukea ulkoa opittua jargonia.

Mutta kyllä joku pappi onkin jo ilmoittanut, että tuota "uhri-oppia" ei saisi niin paljoa koko aikaa jankuttaa, sehän on vain pakanuuden ajoilta periytynyttä ihmisten uhraamista.

Ja eläkkeelle jäänyt piispakin on niin sanonut, samoin uskontojen tutkija.

Kirkkorakennukset ovat meidän, jotka olemme elämämme ajan maksaneet, samoin vanhempamme ja isovanhempamme, esivanhempammekin.

tästä asiasta, jota aristelemme ehkä pelkäämekin. Mutta mitä siinä tarkemmin me arkailemme?

Niin, miksi emme puhu?

Vanhuuden tullen ja iän karttuiessa alkaa tulla elämään ja ajatuksiin tyhjää tilaa ja se täytyy usein kielteissisältöisiillä ajatuksilla, joihin sisältyy pelkoa, itsensä arvostelua yms.

Tuo mielen ikävä olisi vähäisempää, jos elämässä olisi muuta sisältöä. Tunnettuahan on fysiikasta, että tyhjiö pyrkii täyttymään. Paremman puutteessa se täyttyy tuollaisella ikävällä ja raskaalla sisällöllä. Vaikea siitä on päästä eroon.
Eihän se välttämättä ole mielen sairautta, mutta jo tapauksessa se merkitsee mielenterveyden horjumista.

Siinä on kyse asioista, joita on vaikea jakaa toisten kanssa. Tuskinpa niistä tännekään kukaan tulee omalta osaltaan kertomaan, vaan mieluumminkin hautoo niitä mielessään rasittaen siten henkisiä voimavarojaan.

Tässähän minä vielä toistaiseksi kirjottelen, ihan susina edelleen, ei osunut arvailija oikeaan.
Niin, tuolla sanoin, etten jaksakaan ruveta miettimään aloittamaani aihetta, monet ovat asioihin ottaneet kantaa asiantuntevammin kuin minä. Nyt kuitenkin rupesin miettimään tätä mielenterveys-sanaa, sehän se on vähän vaikeakin pohdittava. En sanoisi olevani mielenterveydeltäni horjuva, vaan elämässä eteen tulleet ongelmat yrittäessäni auttaa toista liika empaattisena,on tuntenut olevansa monestikin voimaton, Kaikkensa yrittäneenä joutunut välillä tilanteisiin....kestänkö romahtamatta, siis annanko periksi, kun tulee tilanteita, ettei pystykään enempään. Kaikkein surullisinta on todeta, ettei oikeesti saa apua yhteiskunnalta, on tyydyttävä omiin voimiinsa.
Sanoisinko niin, että välillä ahdistuu, kun on pakko todeta tilanteissa voimattomuutensa, kun on tottunut antamaan kaikkensa ja onkin tyydyttävä tähän voimattomuuteen.
Minä olen sellainen, että uuvuttuani välillä, nousen sieltä ylös entistä ehompana...ainakin vielä toistaiseksi. Mutta siitä on ollut puhetta ennenkin, että vanhemmiten voimat vähenevät.
En sanoisi itseäni myöskään läheisriippuvaiseksi, koska pystyn irrottautumaan sellaista vaikeuksista, joissa pitää todeta, ettei mahda mitään.
Mutta herkkänä ihmisenä surulle ei voi mitään.
Mahdottomilta tuntuneiden uupumustenkin jälkeen aivankuin latautuu uudelleen...omilla konsteillaan.

Mitä minä meistä vanhoista kääkistä ja mielenterveyksistämme, mutta nuorten kohdalla tilanne on toinen, miten moni nuori on ahdistunut ja sortuu ahdistuksissaan kuka mihinkin mieltä turruttaviin aineisiin, joihin onkin sitten loppuikänsä kiikissä. Elämä ei ennätä edes alkaa, kun se jo kuolee.

Hyvää vappua toivotan lempellä mielellä!

Enkä malta olla liittämättä loppuun joitakin säkeitä Leinon Hymyilevä Apollo- sikermästä:

Ken yhtä ihmistä rakastaa,
se kaikkia rakastaapi.
Ken kerran voi itsensä unhoittaa,
se unten onnen saapi.
Ken kerran itse on onnellinen,
se tahtois onnehen jokaisen
ja antaa ja antaa ja antaa vaan
oman onnensa aarteistaan.

Me olemme kaikki nyt laivalla
ja kynnämme suurta merta.
Me synnytettiin vaivalla
ja vaivalla kuolemme kerta.
Mut se, mikä siinä on välillä,
se olkohon lämpöä, lempeä!
Kas, tuiskussa yhteen kun yhtyvi kaks,
käy kulkukin helpommaks.

Nyt tulkaa te murheet ja vastukset,
niin saatte te vasten suuta!
Nyt raudasta mulla on jänteret,
nyt luuni on yhtä luuta.
Kas, Apolloa, joka hymyilee,
sitä voita ei Olympo jumalineen,
ei Tartarus,Pluto, ei Poseidon.
Hymyn voima on voittamaton.

Niin pienet, pienet on piirit maan,
mut taivas on suuri ja laaja
ja taivas on kuultava korkeuttaan
ja taivas on tähtinen, taaja.
Yks´vaan on taivas, yks Jumala vaan,
on jokaisella se sielussaan,
ja taivas on rauha täytetyn työn.
Se estävi aavehet yön.

Eino Leino on kymmenlapsisen perheensä nuorin lapsi ja vain alkeiskoulunsa kävi siellä Paltamossa, jossa isänsä oli maatalousteknikkona, sitten veljen luokse Ouluun, jossa jatkoi kouluaan, sitten toisen veljen luo Hämeenlinnaan, jossa pääsi ylioppilaaksi, Helsingin yliopistossa opiskeluaikoinaan hänen kirjalliset harrastuksensa veivät voiton opiskelusta,
ja vaikka elämä oli niin lyhyt, vain 48 vuotta, niin paljon hyvää olemme saaneet hänen perintönänsä, mm. tuon Hymyilevän Apollon, joka on samalla Eino Leinon uskontunnustuskin.
Todella kaunista ja totta mielestäni.

ssä on todella uskontunnustus, jonka voi kokea omakseen

toisin kuin kirkossa yhteisesti suurena laumana jankutettavat pitkät luettelot, jotka sisältävät paljon mahdottomuuksia.

Ja perään sitten vain AMEN !

Koko runo on uskontunnustus, tuo lähommäiseen suhtautuminen siinä korkeimpana. Luojalla ei ole muita käsiä maailmassa kuin meidän kätemme.

Ehkäpä poika oli joutunut isojen vanhempien veljiensä varattomana vieraana asuessaan sen, että aina silloin tällöin tuntee itsensä yhtä tarpeelliseksi kuin tikku kynnen alla. Hän oli tarvinnut muita silloin, mutta itse hän taisi kuolla perheettömänä jo 48 vuotiaana, koska joi liikaa viinaa.
Vaikean elämän hän on elänyt, vaikka nero olikin.

Monissa meissä se on

Kuin vastakkaiset voimat muhisivat oman kehon sisällä, - luovuus ja tuhoavaisuus taistelevat keskenään esimerkiksi.
Omasta itsestään joutuu ammentamaan voimat tekemäänsä. Susmorsian sanoo mielestäni ihan oikein että yhteiskunta ei todella auta, herkkänä ihmisenä hän aistii lähimmäisen voimakkaan avuntarpeen ja ihan todellisen hädän kun kokee toisen joutuneen ihan vaarallisille vesille ja haluaisi auttaa tolaltaan suistunutta. Muut ei näe tai halua nähdä avuntarvetta, koska se häiritsee omaa rauhaa tai merkitsee rahassa tai taloudenpidossa merkittäviä asioita.
Kyllä joutuu todella kokemaan ihan todellista henkistä hätää ja syvää avuttomuutta, näin olen minäkin kokenut. Ja täytyy tunnustaa että välillä murtunut itsekin pohjia myöten ja katkerat itkut itkemään, niin lohduttomalta elo tuntunut.
Ehkä meissä suomalaisissa on myös olemassa ihan oikeasti joku melankolinen pohjavire.
Rajuja tunteitakin myös.

Maailman hullutukset

Onhan näitä monia pyhinä pidettyjä organisaatioita, kirkot, politiikka, urheilu, kaupankäynti, seksi, jne...
Ihmisten perustarpeista minä kysyisin. Usein tuntuu siltä että ihminen on vain pieni nappula isompien peleissä, tarpeellinen vain niin kauan kuin pystyy hyödyttämään organisaatioita. Kun suurin mahdollinen hyöty on ihmisestä irrotettu tavalla tai toisella, joutaa syrjäänheitetyksi, jopa heittämään henkensä sen vuoksi ettei jonkun pisnekset rupea kusemaan.

Voitontavoittelu on aika metka juttu sekin. Palvelee yhteistä hyvää (?), - mutta palveleeko todellisuudessa rajallisen pienen ihmisen tarpeita ja etuja?

Useimmat haluaa turvallisuutta ja henkilökohtaista rauhaa omaan elämäänsä. Sitä aika paljon häiritsee jokin Hakkaa päälle-mentaliteetti, jota pienestä pitäen meihin yritetään istuttaa.

Mielenterveysongelmissakin lienee tuo rikottujen rahkeiden myytti.

joku ristiriita lienee

aina olemassa meissä ihmisissä. Moni rauhaa toiselle toivottaa, mutta tekojen tasolla ei ole sitä valmis kanssaihmiselle antamaan. Jokin asia on aina päälle painamassa.
Monelle, itsellenikin, on fanaattisuus uskon asioissa merkinnyt raakalaisten armoille joutumista.
Toinen kurja koettu juttu on että sosiaalipuolen hoitohommissa törmää ihmisiin joilla ei tunnu sosiaalisuudesta olevan alkeellisintakaan käsitystä. Heidän on helppo kieltää toisen ihmisen vaikeat kokemukset ja lyödä ihmiseen leima skitso tai muu mielenterveysongelma, - satuilu tai jokin perverssi halu fantasioida sairailla tai rikollisilla jutuilla.

Uskottavuusongelma ja väkivallan uhrina oleminen on aika kurja juttu ihmiselle kuin ihmiselle, olitpa terveen tai hullun leimalla varustettu.

Melankolinen pohjavire ei olisi ihme,
sillä olemme olleet sodalla alistettu kansa tuhat vuotta.

Kun viimein itsenäisyyden saavutimme v. 1917,
niin itsenäisyytemme yritettiin taas meiltä viedä, mutta suomalaiset olivat jo sen verran vuoden 1917-18 sisällissodasta oppineet ja
yhtenäistyneet sen jälkeen jo niin paljon, että vaikka satatuhatta nuorta komeaa miestä sinne t a p e t t i i n rajalle ja yhtä suuri määrä haavoittui niin henkisesti kuin ruumiillisestikin,
niin vastaanpano onnistui, itsenäisyytemme saivat taistelijamme säilymään !

Mutta tuokin sota ja sen seuraukset ovat vielä niin lähellä!
Haavat parantuvat hiljalleen parin, kolmen sukupolven kuluessa, jos säilytämme keskinäisen luottamuksemme ja yhtenäisyytemme.

Vielä kaikki ilo on suomalaisille mahdollista!
Onnellista Vappu-mieltä kaikille tämän lukeneille!

ottaa huomioon kammottava historiamme milloin lännen hullujen kuninkaiden,
milloin idän kasakoisen saappaiden korkojen poljettavana!

Epigenetiikkaa voisit hiukan tutkia !

Mutta NYT olemme itsenäinen kansa.

Ja piste.

niitä olisi!

Me kannamme itsessämme menneitten sukupolvien sodan kauhuja, meidän isämme sotasankareina vuodattivat verensä Karjalaan rajallemme, tai haavoittuivat henkisesti ja / tai fyysisesti, veljemme, setämme...samoin... ja kaikkea puutetta, tuskaa ja kauhua, mikä sotiin liittyy.

Sitä ennen kestimme 700 vuotta Ruotsin hullujen kuninkaiden suurvaltapyrkimyksiä ja mielivaltaa ja sata vuotta venäjän kasakoiden ratsuhevosten polkemista...

Me olemme kuitenkin selviytyneet!

Olemme vielä sairaita, mutta on meissä jo toipuneitakin,
olemme älykkäitä ja luovia, olemme kunnollisia, AINOANA maana maailmassa maksoimme sotakorvauksemmekin,
ja NYT
alamme ymmärtää pikku hiljaa olevamme itsenäinen, yhtenäinen kansa, jolla on OIKEUS puolustaa ITSEÄÄN yhtä lujasti kuin vuosina 1939- 45.

Sille ette vieraat voi MITÄÄN.

sortajien jälkeläiset , jotka kuvittelevat voivansa jatkaa "siirtomaansa" asukkaiden lypsämistä, HE ovat vieraita, 'persona non gratoja'.

Jos ymmärtävät olevansa tasa-arvoisia, VAIN silloin he ovat hyväksyttyjä, muuten vieraita ja epätoivottavia.

Heidän tulee ymmärtää, että Suomi on tasavalta, itsenäinen valtio, jossa kaikki ovat tasa-arvoisia.
(Jollakulla ottaa lujille ymmärtäminen, kuten ylläolevalle järkensä perään kyselijälle.)

Että näin eikös näytä nyt ketju paremmalta. Sitä voisi vaikka asialla jatkaa, vai mitä olette mieltä?



m.v.

Ajatelkaapas tämänkin ketjun sanomia ottaen huomioon mielenterveyden poikkeamat.

Minäkin yritän sanoa jotakin. Pitkään ja ennakkoluuloisesti olen katsellut tuota otsikkoa ja ajatellut: "kaikesta sitä kirjoitetaankin".

Pitkän palstaiän ja pitkähkön elämänkin kokeneena sanon nyt itselleni. Mikäs ihme tuo on, itsekin hullu.

Luin ketjun läpi ja pidin lähes kakkien mielipiteitä hyvinä tai erittäin hyvinä. Möläyksetkin sopinevat asiayhteyteen?

Aikanaan puhuttiin mielisairaudesta kun sanalle hullu yritettiin keksiä kauniimpaa vastinetta. Nykyään on käytössä sana mielenterveysongelma.

Meillä kaililla lienee mielenterveysongelma - suurempi tai pienempi. Minusta on useinkin annettu määritelmä hullu. Lapsuusaikanani köyhyys ja tyhmyys yhdistettiin toisinnsa ikäänkuin itsestäänselvyytenä

Myöhempi elämänkokemus on osoittanut, että nuo yksinkertaisina pidetyt ihmiset ovat menestyneet elämässä hyvin tai ainakin kunniallisemmin kuin öykkärit.

Kun en tuota hulluutta ole sellaisenaan hyväksynyt, olen piirtänyt mielessäni mielentervys-/lahjakkuusympyrän, joka on kuin iso O-kirjain.

Ympyrän ylimmässä kohdassa on piste, jossa hulluus ja nerokkuus kohtaavat.

En tuollaista ympyrää liene itse keksinyt vaan joku suuri tiedemies, josta en vaan tiedä.

Kun palstalle paljon kirjoitan saan haukut palstan täyttämisestä pelkällä Ruuneperillä. Mielenterveyteni, humalaisuuteni tms kyseenalaistetaan. Miksi?

Näkeehän sen teksteistäni mikä olen!

Kun sitten lisään 'pökköä pesään' saan kommentin:

Nysse on lopullisesti seonnu!

Vieläkin juutun tuota mielenterveys-sanaa jankuttamaan. Emme me ole välttämättä mieleltämme sairaita ja horjuvia, jos elämän taistoissa uuvumme ja ahdistumme, sanon ihan näin juhlallisesti. Jokainen yrittää parhaansa, toiset vaan kestävät kolhut helpommin, ihan "yksin" ei ihminen selviä.. Siinä merkitsee oma avoimuus, myöntää, etten nyt jaksa ja tuolla monenkin mainitsemat virikkeet. Luonteen laatu on monella suomalaisella, jostain syystä, sisälle patoutunutta,yltiömieleisesti "hävetään" näyttää kellekään, että mulla on nyt vaikeaa. Sinnitellään itsepäisesti pitämällä sisällään "omat asiat."

Jotkut ovat synnynnäisesti yksinäisiä sieluja, vaikkei se ulospäin näykään. Eivät auta silloin ystävien paljous, huomaa myös, että vain itse voi itseään auttaa. Sen tietysti vasta, jos on kaikki yhteiskunnan antamat mahdollisuudet kokeillut. Toiset ottavat mielihyvin vastaan lääkärien auliisti kirjoittamat lääkkeet, niitähän jaellaan tutkimatta tai hutkimatta. Toiset taas ovat kriittisiä lääkkeiden suhteen..ajattelevat niiden muuttavan omaa minuutta toiseksi, no silloinhan voimia on vielä tallella, jos näin jaksaa ajatella.
Mutta surullista on nähdä ihmisten joukossa mitään sanomattomia silmiä, joista ei elävästä ihmisestä ole jälkeäkään, turrutetaan, patoutetaan kaikki tunteet. Mitä elämää se enää on, mielen lääkkeiden avulla voi tulla jopa kuolleeksi eläväksi.

Olemme terveitä nimenomaan, jos tunnemme eri tunteet...ilot, surut, ahdistuksen, epätoivon, tuskan, voimattomuuden, lämmön toisia kohtaan tai epämiellyttävät tuntemukset joitain kohtaan.
Tulee sellainenkin vaihe, että kun on vastuksia ollut kylliksi, oppii nauramaan...vieläkö tämäkin piti tulla.
Jokainen löytäköön oman tiensä tai sitten ei löydä, mutta itseensä käpertyminen on virhe.
Kesken kehityksen olen minäkin vielä, ehkäpä lopun matkaanikin...onko sillä niin suurta merkitystä, olenhan vain ihminen.

On tutkittu ihmisen psyykettä kautta aikojen, usein poikkeavat luonteet tässä tasapäisyyttä korostavassa yhteiskunnassamme, saavat aikaan liikettä, niin tieteen kuin taiteen alalla.

Eino Leinolla mm. se on puhjennut runon kielellä, meitä kaikkia rikastuttavana
maailmoja syleilevänä tuotoksina. Siitäkin huolimatta, että runoilija saattoi elää ulkoisesti hyvinkin vaikeissa oloissa. Samoin monen muunkin taidelajin alalla, hengen voima on sittenkin purkautunut esiin.

Ihmisen elämä ei ole ristiriidatonta, matka * itseen* on kunkin tehtävä selvitäkseen.
Me elämme blogien aikaa, saamme käyttää itseilmaisun terapiaa, kirjoittamisen parantavaa elementtiä, mitä mahdollisuutta ei vanhemmillamme ollut.

On olemassa runoterapiaa, tarina ja kuvitelmaterapiaa, joilla kaikilla on sanan parantava voima, edellyttäen sen tapahtuvan luottamuksen ilmapiirissä.

Päinvastaistakin saamme kokea, leimaamista- halveksuntaa ja mitätöimistä.

Kuitenkin on todettu, että empatian osoittaminen jäsenten kesken luottamuksen ilmapiirissä, on ryhmäterapian parhainta antia!

Palaute on myös kasvattavaa itseään ilmaisevalle, mikä monesti on tarpeen, (tässä ajattelen omaa osuuttani) kirjoittamisessa.

Itselleni on kuvailmaisu kaikkein mieluisin eheytymispaikka, mutta E.Leinon sanoihin voin yhtyä täysin:

Te ihmiset toistanne ymmärtäkää,
niin kaunis, kaunis on maa!

Näine aatoksineen tallustellaan taas eteenpäin, tässä moni-ilmeisessä kirjoitusyhteisössämme! Moi :D

"ankarasti yritin miettiä, kannanko kenties itsessäni menneitten sukupolvien sodan kauhuja, ni enpä kanna."

Ihan noin yksinkertaista ei itsetuntemus ole. Mitä kovemmin torjut, noin ei voi olla, sitä enemmän se vaikuttaa käyttäytymiseesi.

Kun tiedostat syyn ajoittaiseen ahdistukseesi, angstiisi,
silloin pystyt ottamaan sen esiin, pöydällesi, pilkkomaan sen ja sulattamaan pois, silloin se ei enää vaikuta käyttäytymiseesi.

Puhun omasta kokemuksestani terapiani jälkeen.
Äitini ja isänikin (tosin hän vähemmän) olivat juuri noita kunnon ihmisiä, joita alistettiin monin eri tavoin, jopa vielä tuon ristinkuolemankin avulla...
Kyllä ne tunteet minuunkin siirtyivät, tunteet äidin ja lapsen välillä ovat yhteiset.
"Suomalaiset ovat sellaisia ja tällaisia, ovat melankolisia..."
Ja katin kontit!
Mistähän johtunee?

Mielen sairaudet
eivät ole sama asia kuin rikollisuus.

Kun ihmiseen kohdistuva kuormitus menee yli kestokyvyn, siinä särkyy niin henkisesti kuin fyysisestikin.
Se syvä kärsimyksen tunne ja mielen kipu, ihan kuin fyysinen kipu silloin kun kehossa on jotain rikki, vaurioitunut ja tulehtunut.

Nuorena oli paljon kauniita unelmia onnellisesta elämästä. Ajan saatossa kävi niin että kaikki unelmat särkyivät, maailma vei kaiken...
Lauluntekijän sanoin murheellisten laulujen maasta - jotakin mälsää on todella paljon, kun osa lapsista ja nuorista todella henkisestikin sairastuu.

Kui se onkaan sattumoisin niin, että?


Ne viimeiset alkuperäiskansojen ja heimojen kohdalla, että he elävät esim. länsimaisessa kulttuureissa eläviä onnellisempina.
Tässä ensinmainituilla ei tietenkään ole mitään terveyspalveluja; kaikki sellainen on heimojen poppamiesten varassa.
Elinikäodote on ehkä vain puolet vaikkapa suomalaisiin verrattuna, mutta siellä kuolema ei ole mikään tabu.

Ei se elämänpituus vuosissa vaan vapaus ja elämän laatu, he voisivat ajatella.

Kuinka paljon menneisyydessä onkaan sellaista, jota nykyään, tässä iässsä, harmittelemme päivästä toiseen. Turhaa siinä on itselleen väittää, että se on turhaa.Ei siitä eroon pääse.

Ensin meinasin yltiöpäisesti kehuskella, etten minä menneisyyttä muistele ja harmittele. En tahallisesti muistelekaan, mutta siellähän se on, mennyt elämä takana, vaikuttamassa nykyisyyteenkin.
Monesti kyllä pittää aikuisia lapsiain oikaista, kylläkin hymyssä suin, etten ihan niin mahdoton ole ollut, kun tuntuvat "omiaan" lissäävän kertoessaan, kun äiskä teki niin ja niin.
Tuo CC.n mainitsema vapaus-sana merkitsee niin paljon eri asioita, siinä samalla elämän laatu. Yksi pointti voisi olla kuitenkin se, että ns. vapaasti eläneen ei tarvinne menneisyyttä muistellakaan, voi olla vapaa, jos on suht.koht. "rehellisenä" omalle itselleen elänyt. Poikkeavanakin nimenomaan, vaikkapa kylähulluksi nimitettäisiin. Tuntuu siltä, että aika vapaa olen ollut, kun en ole yhteiskunnan määräämiä normeja käyttäytymisessäkään noudattanut. Hyvä on ollut mennyt elämä...kaikkine "virheineen" nimenomaan.

Lapsuuteen kuului oli köyhyys. Joutui vastaanottamaan väliin muiden almuja.
Se nöyryttää vielä tänäänkin.

Niin, eri asiat voivat nöyryyttää. Mikähän nöyryyttäs, en ossaa nyt sannoo. Jos aattelee tuota almujen antamista, köyhähän antaa vähistään, niin antajan kannalta katsoen, tuottaa hyvää mieltä, jos ottaa vastaan. Kierrättää voi, antaa puolestaan toiselle jotain- Omasta itsestä vähäpätöiseltä tuntuva asia voi merkitä toiselle paljonkin. Vaikkapa...että kylläpä näytät tänään hyvältä, silmäskii oikein loistaa.
Mulla on tuolla "muistojen seinällä" Ramadanin kirjoittama runokin:
" Todella pienestä meidän ystävyys lähti.
Nyt oot elämäni kirkkain tähti.
Annat valoa mun elämään.
En halunnut sua pois lähtemään.
Toivoin, että olisit kanssani aina
pitkään oon ollut kaltaistas ystävää vailla.
Mut nyt on hyvä olla kun olet kanssani
tuun muisteleen sua vielä kauan taivaassakin."

Näin me kierrätämme hyvää oloa eri sukupolvien välilläkin, 17- ja 7-kymppinen voivat olla hyviä ystäviä antamalla omasta itsestään, rehellisyyttä olla se oma itse.