Tässä ois pieni yhteenveto siitä, mitä oon itsestäni näinä viime vuosina tajunnu. Nyt en halua sit mitenkään tarkottaa, että mun elämä ois ollu ihan kamala ja huono, tiedän et on muita ihmisiä, jotka on ollu paljon huono-onnisempia. Olis vaan kiva kuulla muiden samassa tilanteessa olevien/olleiden kommentteja siitä, kuinka päästä yli tälläsista muistoista ja löytää normaali parisuhde.
Aikasemmin en ees halunnu tarkemmin miettiä itseäni ja omia huonoja puolia, mut nyt oon parikymppinen, en ikinä seurustellu ja pahinta tässä on se, etten tiedä haluanko.
Mulla on aika huono itsetunto, mikä johtuu siitä et oon ruumiinmuodoltani pyöree (ymmärtäkää tää miten haluatte) ja mä tarkotan sillä sitä, että liikkuminen ei oo lyllerrystä mut ylipainoa on ehkä viitisen kiloa. Tää ei edes oo se juttu mikä mut eniten vetää alas..
Kasvoin perheessä, jossa äiti kävi hyvin usein baareissa, tuli kännissä kotiin ja nolas koko meidän perheen naapureiden silmissä. Lupauksia hän ei ikinä pitäny ja baari-iltana oli ihan turha soittaa, koska puheluun ei kuitenkaa vastattu. Isä ei viinaan edes koske, muttei ole kamalan lapsirakas ihminen. Piti meistä huolta äidin ollessa ulkona, mut itsekin tuli hyvin katkeraks ja äidin ulkona oleminen vei yleensä lapsistakin huomion.
Nyt en siis tarkota, ettei mulla ois ollu hyvä lapsuus vauva- ja tarhaiässä, äiti nyt vaan kävi ulkona aika paljon. Ku menin ala-asteelle, alko haukkuminen. Se on tietysti vaikuttanu itseluottamukseen erittäin paljon, enkä oo sen takia samanlainen sosiaalinen ja kovaääninen itseni, ku olin silloin nuorempana.
Ala-asteen jälkeen en oo haukkumista kokenu tai muutenkaan mitään ilkeitä juttuja. Välillä on tuntemattomat kehunu (baarissa tietysti) kauniiks tai nätiksi ja tykkäänki pitää ulkonäöstä huolta ja pukeutua hyvin. Rumaks on myös haukuttu, joten en vieläkää tiedä oonko ihan nätti vai susiruma. Sen takia en osaa luottaa ihmisiin, varsinkaan jos ne kehuu ja kertoo haluavansa viedä mut ulos ym.
Nyt on siis saanu elämäni suhtkoht hyvään jamaan, mul on säännöllinen työpaikka, oon asunu omillani kolmisen vuotta, välit perheeseen on hyvät kaikesta huolimatta ja tunnen olevani vihdoin aikuinen nainen. Oon oikeestaan aika tyytyväinen itteeni, vaikka tiedän etten oo kaikista kaunein ja laihin ja mukavin ihminen. Mussa on paljon vikaa, mut aattelen silti et joku mies vois kestää niitä vikoja ja elää mun kanssa.
Ja vikaks on aivan pakko laittaa luettelo hyvistä ja huonoista puolista, lähinnä itteni takia. Nyt nään ne vihdoin kirjallisina.
Plussat:
huumorintajuinen
avulias
vaatimaton, välillä liiankin
positiivinen, hymyilen paljon
nykyään melko itsevarma
en ole pitkävihanen
avoin, tykkään jutella kaikesta mahdollisesta
lojaali
ystävällinen
Miinukset:
- naiivi
- puhun välillä liikaa, enkä aina mieti mitä suusta pääsee, saatan siis loukata toista tahtomattani
- vahingonilonen
- kärsimätön
- herkkä, itken helposti
- voisin olla itsevarmempi
- suutun helposti
/- tykkään puhua asiat kunnolla halki esim. riitatilanteissa, ennen kuin voin kunnolla jatkaa normielämää
Kuinka paljon teitä kohtalotovereita löytyy (jotka jakso lukea tän viestin loppuun)? Kuinka ootte löytäny onnen/seurustelukumppanin, kun en siitä seurustelusta ole edelleenkään varma? Miehistä kuitenki haaveilen. :)
Aikasemmin en ees halunnu tarkemmin miettiä itseäni ja omia huonoja puolia, mut nyt oon parikymppinen, en ikinä seurustellu ja pahinta tässä on se, etten tiedä haluanko.
Mulla on aika huono itsetunto, mikä johtuu siitä et oon ruumiinmuodoltani pyöree (ymmärtäkää tää miten haluatte) ja mä tarkotan sillä sitä, että liikkuminen ei oo lyllerrystä mut ylipainoa on ehkä viitisen kiloa. Tää ei edes oo se juttu mikä mut eniten vetää alas..
Kasvoin perheessä, jossa äiti kävi hyvin usein baareissa, tuli kännissä kotiin ja nolas koko meidän perheen naapureiden silmissä. Lupauksia hän ei ikinä pitäny ja baari-iltana oli ihan turha soittaa, koska puheluun ei kuitenkaa vastattu. Isä ei viinaan edes koske, muttei ole kamalan lapsirakas ihminen. Piti meistä huolta äidin ollessa ulkona, mut itsekin tuli hyvin katkeraks ja äidin ulkona oleminen vei yleensä lapsistakin huomion.
Nyt en siis tarkota, ettei mulla ois ollu hyvä lapsuus vauva- ja tarhaiässä, äiti nyt vaan kävi ulkona aika paljon. Ku menin ala-asteelle, alko haukkuminen. Se on tietysti vaikuttanu itseluottamukseen erittäin paljon, enkä oo sen takia samanlainen sosiaalinen ja kovaääninen itseni, ku olin silloin nuorempana.
Ala-asteen jälkeen en oo haukkumista kokenu tai muutenkaan mitään ilkeitä juttuja. Välillä on tuntemattomat kehunu (baarissa tietysti) kauniiks tai nätiksi ja tykkäänki pitää ulkonäöstä huolta ja pukeutua hyvin. Rumaks on myös haukuttu, joten en vieläkää tiedä oonko ihan nätti vai susiruma. Sen takia en osaa luottaa ihmisiin, varsinkaan jos ne kehuu ja kertoo haluavansa viedä mut ulos ym.
Nyt on siis saanu elämäni suhtkoht hyvään jamaan, mul on säännöllinen työpaikka, oon asunu omillani kolmisen vuotta, välit perheeseen on hyvät kaikesta huolimatta ja tunnen olevani vihdoin aikuinen nainen. Oon oikeestaan aika tyytyväinen itteeni, vaikka tiedän etten oo kaikista kaunein ja laihin ja mukavin ihminen. Mussa on paljon vikaa, mut aattelen silti et joku mies vois kestää niitä vikoja ja elää mun kanssa.
Ja vikaks on aivan pakko laittaa luettelo hyvistä ja huonoista puolista, lähinnä itteni takia. Nyt nään ne vihdoin kirjallisina.
Plussat:
huumorintajuinen
avulias
vaatimaton, välillä liiankin
positiivinen, hymyilen paljon
nykyään melko itsevarma
en ole pitkävihanen
avoin, tykkään jutella kaikesta mahdollisesta
lojaali
ystävällinen
Miinukset:
- naiivi
- puhun välillä liikaa, enkä aina mieti mitä suusta pääsee, saatan siis loukata toista tahtomattani
- vahingonilonen
- kärsimätön
- herkkä, itken helposti
- voisin olla itsevarmempi
- suutun helposti
/- tykkään puhua asiat kunnolla halki esim. riitatilanteissa, ennen kuin voin kunnolla jatkaa normielämää
Kuinka paljon teitä kohtalotovereita löytyy (jotka jakso lukea tän viestin loppuun)? Kuinka ootte löytäny onnen/seurustelukumppanin, kun en siitä seurustelusta ole edelleenkään varma? Miehistä kuitenki haaveilen. :)
Vastaukset 6
Vanhimmat
Fiksulta nuorelta naiselta sä vaikutat. Rakkaus tulee, kun sen aika on....
Laihduta ne viisi kiloa jos tuntuu että se vaikuttaa itsetuntoon. Ja tuskin kukaan pyytää pelkästään vittuilumielessä "susirumaa" ulos, joten uskoisin että ovat ihan vilpittömiä treffikutsuja.
Ai niin, ja olikos se niin että miehet tarjoaa ratkaisua ja naiset tsemppausta. No ylempänä tuli sitä tsemppausta, ja tässä ratkaisuehdotusta.
Jokaisella meistä on oma taakkansa kannettavana. Pitää vaan ajatella niin, että vanhempasi ovat varmaan parhaansa yrittäneet vanhempina, mutta aina sitä ei ole kärsivällinen ja kiltti. Tuskin äitisikään on halunnut alkoholisoitua ja varmasti isäsikin olisi toivonut saavansa elämältä muutakin kuin olla alkoholistin puoliso ja ikuinen lapsenvahti. Sinä et ole vanhempiasi valinnut etkä aiheuttanut äitisi juomista, joten siinä mielessä voit olla hyvillä mielin.
JOKAISELLA nuorella on huono itsetunto. Joku, joka vaikuttaa hyväitsetuntoiselta, saattaa peittää sen epävarmuuden esim. iloisuuden ja pirteyden taakse. Itsetunto kehittyy ja kasvaa vuosien myötä. On ihan normaalia, että nainen etsii itsestään vain niitä huonoja puolia löytämättä niitä hyviä puolia. Itsekin vihasin vartaloani 20-v iässä kunnes tulin raskaaksi ja ajatusmaailma alkoi pikkuhiljaa muuttua, koska kehoni pystyi kuitenkin tulemaan raskaaksi ja synnyttämään imettämään ihanan vauvan, joten tajusin, että minunhan pitää olla kiitollinen terveydestäni.
Itsetuntosi ei ole 5 kg:stä kiinni. Sitä paitsi 5 kg:n ylipaino ei ole ylipainoa, vaan olet silti normaalipainoinen. Suurin osa miehistä tykkää, että naisessa on pehmeyttä. Harva mies haluaa luurangonlaihaa naista.
Kun uskot itseesi ja teet asioita, joista tulee hyvä mieli ja annat onnistumisen elämyksiä, niin itsetuntosi kasvaa kohisten. Kun koet, että olet valmis seurustelulle, niin sen aika tulee kyllä itsestään.
Kaikkea hyvää sinulle:)
No näin miehenä tulee todeta että kyllä sinä fundamentaalisesti tunnut olevan ok. Ulkonäöstä paha sanoa tietysti näkemättä mitään, eikä se ole mikään absoluuttinen kompastuskivi jos nyt et ihan tosiaan susiruma ole. Sekin on niin subjektiivinen käsite. Eniten minua ärsyttää naisissa sellainen ylimääräinen pelaaminen ja epärehellisyys, ominaisuudet jotka sinulta näyttäisi kirjoituksen perusteella puuttuvan. Nämä nähdäkseni johtuu kyllä naisten omasta epävarmuudesta. En näe mitään estettä kirjoituksen perusteella sille etteikö joku mies sinua mukaansa kaappaisi.
Itsetunnosta sen verran, että tutki päivittäisiä ajatuksiasi ja mieti miten ne palvelevat sinua? Onko sen 5:n kilon märehtiminen esimerkiksi sinulle hyödyllistä? Ja jos se sinua niin haittaa niin laihduta se pois, se lähtee oikealla ruokavaliolla ja treenillä kuukaudessa. Sitten näet, oliko ongelma niissä kiloissa vai missä.
Aika normaalilta sä vaikutat, ei mullakaan mitäään itsetuntoa 20-vuotiaana ollut ja nyt kun katson kuvia, olin sairaan kaunis, siis oikeasti, en voi käsittää itsekään, miten olen itseni oikein nähnyt, mutta todella, olin hoikka ja kaikista vastoinkäymisistä huolimatta mä osasin olla sosiaalinen ja hauska, menevä, ja kaikkien mielestä kaikkee... Silti mun itsetunto oli nollassa, perhekokemusten ja muitten huonojen kokemusten takia, pidin itseäni nollana, en luottanut ihmisiin, jne. ihan tuttua on. Vahingoniloinen ja kateellinen en kyllä ole koskaan ollut enkä saa riemua toisten vahingoista, se kertoo kateudesta kyllä.
Jos suusta pääsee sammakko, kuten kaikilla joskus, voi pyytää anteeksi. Kärsivällisyyttään voi vuosien varrellla kehittää (olen itsekin joutunut tekemään niin), kaikki ulkonäköseikat on siis täysin suhteellisia: se on sama vaikka sä oisit maailman kaunein nainen, jos et itsekään tajua sitä etkä sitä arvosta! Jokaisella on taakkansa, tautinsa ja häpeänsä, se on varmaa. Miten niitä peitellään ja käsitellään onkin sitten toinen juttu, mutta itse voi vaan kantaa omansa. Ja kaikki, siis KAIKKI 2kymppiset on todella naiveja. Osa on kyynisempiä kun toiset, mutta todella, kaikki on tietyllä tapaa naiveja ja niin kuuluu ollakin. Eihän 20-vuotias ole kun juuri aikuiseksi muuttunut teini. Kyllä sulla aikaa siis on.
Kaikissa meissä on vikoja ja on kyllä ihme miten kukaan kestää ketään :)
Mutta älä elämää pelkää, sillä elämättä se vaan jää. Mitä se silloin varjelee ja ketä sä muka sitten suojelet?
Kyllä voit siis saada varmasti miehen, ja kannattaa jossain vaiheessa ainakin kokeilla seurustelua, pääseehän niistä huonoista sitten eroon, jos niitä eksyy elon tielle. Et sä siitäkään tule itseäsi kiittämään, jos et koskaan seurustele vaan siksi, että sun lapsuudessas äiti oli kurja: koska sitähän toi on. Sun äiti on sun äiti ja sä olet sä, sä voit rakentaa ihan oman perheen ja suhteet, kun mietit vähän, eikä siihen tarvita uhoa, vaan ainoostaan päätös.
Kumppanin voi löytää ihan mistä vaan, kun on itse avoin ja rohkee ja menee ja tekee ja tutustuu ihmisiin, ja pitää sydämen avoimena!
Kuten jo mainitsin, ei tuo paino ole se, joka eniten estää mua toteuttamasta itseäni. Oot kuitenkin oikeassa siinä Mies 30 vuotta, ettei sen pudottaminen kestä kauan tai ole vaikeeta, joten sitä vois näin alkuun kokeilla.
Tuosta vahingoniloisuudesta vielä sen verran, etten tarkoittanut olevani iloinen muiden epäonnistumisista elämässä tai muista painavista vahingoista, tarkoitin vain sellasia viattomia fyysisiä kaatumisia tai muita kolhuja (esim. Hauskat kotivideot) :). Taisin laittaa sen tuohon väärällä tavalla, jos siitä saa kuvan, että oisin kateellinen ihminen. Sellainen en ole ollenkaan, pelkästään iloinen jos muiden elämässä sattuu ilosia juttuja.