Miten menetellä, kun olen menettänyt molemmat vanhempani nuorena ja hain niin sanottua vastavuoroista ystävyyttä henkilöltä joka oli menettänyt äitinsä. Vastavuoroisuutta kyllä löytyi ainakin aluksi. Molemmat menimme terapiaan ja tuntuu, että ystävyys alkoi siinä vaiheessa rakoilla. Olenhan menettänyt molemmmat vanhempani kun toinen vaan toisen. Minulla ei ole ketään sukulaista ei ketään, kun toisella taas on. Minulla ei ole työpaikkaa, kun toisella taas on ja toinen on saavuttanut sen mitä haluaa. Olen auttanut häntä ja tukenut, että saisi sen toivotun ammatin, auttanut mummonsa kuoleman suhteen yms. Mitä minä olen saanut, joo olen saanut sen, kun kerran ärähdin, että olet itsekäs en ole enää hänen YSTÄVÄNSÄ. Kaiken sen avun ja tuen, jota luulin antaneeni ja ainoastaan toivoin jonkun kuulevan ja ymmärtävän minua siitä hänestä ei ollut...edelleen tilanne on ettei ole ketään läheistä ei ketään ystävää. Toki löytyy niitä jotka kaipaavat tukea vaikeilla hetkillä ja olen aina valmis auttamaan, koska olen kokenut kuoleman kantapään kautta mutta minäkin kaipaisin kyllä sitä tukea...haloo
Sellainen kysymys vielä..tämä ns ystäväni, joka huusi pää punaisena kerran kun yritin purkaa ahdistustani vastasi siihen EN ENÄÄ IKINÄ HALUA NÄHDÄ SINUA ENKÄ HALUA OLLA YSTÄVÄSI. Kaiken tämän ed mainitun jälkeen, jolloin olisin todella lukuunottamatta muitakin kertoja kaivanut tukea ja kuuntelijaa teki näin. Nyt tämä on ottanut yhteyttä ja haluaa kysellä kuulumisiani. Vastasin kaikki ok entäs siellä? eikä vastausta. Mikä hirmu tämä oikein on ja miten ihminen voi olla noin armoton vaikkakin hänen asetelmansa on paljon parempi ? ihmettelen vaan..maailma taitaa olla todella todella ja todella julma vai kuvitelenko vaan...
Sellainen kysymys vielä..tämä ns ystäväni, joka huusi pää punaisena kerran kun yritin purkaa ahdistustani vastasi siihen EN ENÄÄ IKINÄ HALUA NÄHDÄ SINUA ENKÄ HALUA OLLA YSTÄVÄSI. Kaiken tämän ed mainitun jälkeen, jolloin olisin todella lukuunottamatta muitakin kertoja kaivanut tukea ja kuuntelijaa teki näin. Nyt tämä on ottanut yhteyttä ja haluaa kysellä kuulumisiani. Vastasin kaikki ok entäs siellä? eikä vastausta. Mikä hirmu tämä oikein on ja miten ihminen voi olla noin armoton vaikkakin hänen asetelmansa on paljon parempi ? ihmettelen vaan..maailma taitaa olla todella todella ja todella julma vai kuvitelenko vaan...
Vastaukset 7
Vanhimmat
olet joutunut kantamaan toistenkin murheita,omiesi lisäksi.Valitettavasti elämä ei aina mene ystävyydessäkään vastavuoroisuusperiaatteella.Olen saman kokenut itsekin.Tuntuu kuitenkin,että itse olet jo saavuttanut sellaista tasapainoisuutta,joka tältä ystävältäsi puuttuu, hyvistä ulkoisista puitteista huolimatta.
Muista terve itsekkyys ja omat rajasi;ei sinun tarvitse ottaa liikaa huolta harteillesi kannettavaksi.Pitäisin itse taukoa tuohon ystävään,ehkä hän toivon mukaan ajattelee muutakin kuin itseään,kun huomaa,ettet ole aina hänen vierellään.
Maailma on julma,sitä mieltä olen minäkin,mutta älä alistu olemaan toisten huolten roskasäkkinä.Anna hänen olla...toivon,että ystäväsi tajuaa,minkä menettää,kun pidät välimatkaa.Jaksamista sinulle,kaikkea hyvää vastoinkäymisistä huolimatta.
Kiitos tosi paljon mielipiteestäsi, sillä olen välillä aivan pyörällä päästäni mitä tehdä ja teenkö oikein ystäväni suhteen. Tunnen välillä ajoittain syyllisyyttäkin, tosin järjellä ajateltuna en ymmärrä miksi enkä sitäkään miten joku voi käyttäytyä tuolla tavalla yms. En ole vielä itsekään täysin selviytynyt ja olen pettynyt joten lieneekö tämäkin syynä sille, että kaipaan sitä mainitsemaani vahvistusta tietyille ikäville asioille/tapahtumille.
On joo, todella raakaa miten maailma ja jotkut ihmiset kohtelevat toisiaan. Ihminen ei ymmärrä ennenkuin itse kokee ja ihmiset todella tuntuvat olevan todella itsekkäitä viimeiseen hengenvetoon asti. Sitten kun on saavutettu haluama ja tai tulee vastoinkäymisiä herätään todellisuuteen ja ehkäpä mietitään mitä on tullut tehtyä...kaipa se näin menee mutta on tässä ikävää kun ei todella ole juuri nyt ketään...anteeksi purkautumiseni ja kiitos tuesta/mielipiteestäsi..
ja varmaan ne ovat tässä tilanteesasi ihan asiaan kuuluvia.Tuttua on minullekin syyllisyydentunne,vaikkei järjellä ajatellen olisi syytä.
Ikävistä asioista selviytyminen on pitkä prosessi,varmaan sen tiedätkin...ja joskus huomaat,että valo elämässä lisääntyy.
Kaikkea hyvää sinulle,kiitos kun vastasit.
Ystävällisesti, saanko vielä kysyä onko sinulla ollut vastaavanlainen tilanne ja minkälainen. Olisi mielenkiintoista vaihtaa ajatuksia...koska minulle tuntuu kertyvän joitakin aivan turhia, jos niin voi sanoa syyllisyydentunteita. Tästä seuraa sitten masennus ja kaiken kukkuraksi yksinäisyys ja asioiden pohtiminen vie voimia ja ajoittain väärään suuntaan yms.
En tosiaan käsitä mistä (tämä minun tapaus) nämä ihmiset, jotka ovat niin itsekkäitä ovat kotoisin ja minkä takia he käyttäytyvät itsekäästi. Sanoin muuten sen viimeisen kerran tälle ko henkilölle joka tokaisi minulle ettei enää halua olla ystäväni eikä ikinä halua nähdä minua, että hän on erittäin itsekäs. Tästä hän tulistui...ja kaikki lähti siitä yms. Tuntuu etten todella osaa luoda ystävyyssuhteita ja ehkä vaadin liikaa tai sitten minulla on todella huono tuuri näissä ns ystävyyssuhteissa.
sellainen tilanne,että isäni sairastaa syövän loppuvaihetta...ja siskoni ja veljeni eivät ole tajunneet,että vanhempien koti EI ole enää mikään heidän lepolomakotinsa,jonne mennään makoilemaan.Äitinikin on jo melko huonokuntoinen(monisairas),tarvitsee paljon apua pärjätäkseen kotona.Isä on ollut jo pitkään terveyskeskuksessa.Olen lähimpänä asuvana järjestellyt paljon vanhempieni asioita heidän pyynnöstään,ja kun yritän saada sisaret auttamaan,he kääntävät selkänsä täysin.Itselle tulee syyllisyydentunteita siitä,ettei osaa eikä jaksa tehdä kaikkea,kun pitäisi opiskella ja käydä työssäkin...minulla on siis sama juttu omien sisarteni kanssa.Jotenkin tuntuu,että he voisivat olla ihan vieraita ihmisiä...mieheni sanoo,että anna olla,sisarukset siis,mutta kyllä se mielessä kipeältä tuntuu,että sitten mollataan,miten olen muka häärännyt asioita itse.Antaisin heidänkin mielelläni "häärätä",ettei tarvitsisi pohtia kaikkea yksin.Siskooni olen katkaissut välini nyt siten,etten pidä häneen yhteyttä,eikä hän kuulema halua olla kanssani tekemisissä.Pakko suojella myös omaa psyykeä.Siskoni sanoi,että muka perinnöstä havittelen "lisäosuutta"...
Eli sisarten kanssa voi olla samaa kuin ystävien...en jaksa uskoa,että vaadit liikaa,miten vastavuoroisuus voi olla vaatimista;yleensähän ystävät ovat vuoroin toistensa tukena ja kuulijoina.Itse olen sisarteni kanssa nyt "tauolla",siksi neuvoin sinuakin pitämään etäisyyttä.Ainakin itselleni se on ollut paras keino selviytyä,kun tuntuu muutenkin,että välillä ei jaksa.
Parhaalta ystävältäni on myös molemmat vanhemmat kuolleet;jaoimme niitä kokemuksia aikanaan yhdessä.Nyt jaamme minun tuntemuksiani.Eli onneksi on edes yksi ystävä.Kyllä sinä varmaan osaat luoda ystävyyssuhteita-niin kuin sanoin,älä syyllistä itseäsi,niin kuin minä tein.Tuli nyt sekavasti,mutta toivottavasti sait selvää...
Kiva kuulla, ettei tässä olla ihan metsässä näiden ajatusten kanssa. Uskomatonta, kun sinullakin nämä sisarukset (itselläni on myös kaksi) suhtautuvat vedättyen, pidättäytyen asioiden hoitamiseen yms. Minulla oli samanlainen tulanne toisen veljen kanssa, eli ei tehnyt muuta kun tuntuu hallaa ja toinen taas vetäytyi kokonaan pois. Eli jouduin aikoinaan ammentamaan suuren määrän voimia ja voimattomuushan siitä seurasi kaikkien muiden pettymysten kera (ihmissuhde). Olen samaa mieltä sinun tilanteessasi, että kannattaa aina vetäytyä kun mahdollista itsekin olen sitä harjoittanut vanhemman vetätyjä sisarukseni kohdalla. En tosin voinut uskoa, että sisaruksilta ei löytynyt sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta eikä myös sitten kaveripiiristäkään tai tästä yhdestä myrkyttäjä ns ystävästä.
En vieläkään ymmärrä sitä, että hän otti sähköisesti kyllä minuun yhteyttä ja kysyi kuulumisia muttei itse vastaa kuulumisiin. Nyt tosin päätin että pidän myös taukoa ellen peräti katkaise välejä mikä voi olla järkevää. Satuttaa vaan tämä jatkuva yksinäisyys eikä ole samanhenkistä tai samoja kokeneiden seuraa kenen kanssa jakaa ja puntaroida asioita. Mielestäni tämä terapia ei oikein ole sama asia vaan auttaa yksin selvittelemään asioita ja on eri juttu.
Hei, voimia sinulle. Sinulla on onni, että on varmasti hyvä, järkevä mies ja ystävä jakamassa asioita....:)
samoja asioita me pohdimme näköjään kuitenkin.Itse olen vain huomannut,että jaksamisekin raja kulkee jossain.Et voi olla aina se antava osapuoli,olipa kyseessä sitten ystävyys- tai sisarussuhde.Nykyisin olen niin väsynyt,että aina kun työn puolesta on mahdollisuus,nukun,jopa päivällä.Olen luultavasti sinua paljonkin vanhempi (36v),ja minulla on vielä 9- ja 10-vuotiaat tyttäretkin,ja hekin ovat saaneet osansa äidin väsymisestä...tunnen aina syyllisyyttä,kun en aina jaksa leikkiä tai puuhata heidän kanssaan.
Ystävästä ja perheestä huolimatta minäkin tunnen yksinäisyyttä,kaikkea ei osaa jakaa puolisollekaan.Mutta toivotaan,että meillekin vielä paistaisi aurinkoa elämään ja lämmittäisi sieluakin.Voimia myös sinulle.