Hankala tätä on kertoa; avioerostani on kulunut jo 5 vuotta, mutta silti tuntuu etten edelleenkään ole päässyt asiasta yli. Kaipaan jollain tasolla ex-miestäni edelleen, vaikka hän se juuri löysi uuden naisen aviossa ollessamme, piti tätä sivusuhdetta olemassa yli kaksi vuotta ja näin petti minun lisäkseni myös kolmea lastamme. Eli minua petettiin pahimman jälkeen ja silti vain kaipaan...
Osaako kukaan kertoa kuinka pääsisin tästä yli?
Tuovi
Osaako kukaan kertoa kuinka pääsisin tästä yli?
Tuovi
Vastaukset 17
Vanhimmat
Joo..
Tuohan se kaipaukseesi on syynä, että SINÄ rakastit ja rakastat, miehesi ei enää rakastanut...
Minulla meni monta vuotta liitossa kituen, kun miehellä oli säpinää työpaikan muijan kanssa, mutta en osannut vain lähteä, kun niin rakastin miestäni.
Viimein tuli se raja minullakin vastaan, kun mies edelleen halusi seksiä kanssani, vaikka sekstaili tämän uuden kanssakin.
Millainen mies on sellainen, joka nai minua ja antaa uuden ymmärtää, että
meillä ei olisi mitään?
Mahtoi olla kiihoittavaa, mennä minun sängystäni toisen sänkyyn ja valehdella silmät suut täyteen hänellekkin?
Kunnioitus siinä meni mieheen ja rakkaus kuoli vähitellen ja tuli se päivä, etten tuntenut enää yhtään mitään häntä kohtaan.
Tänä päivänä on hyvä olla.
Kaipausta, enkä muutakaan tunne exääni kohtaan, pelkkä tympäännys tulee joskus, jos joku hänen nimensä mainitsee.
Aika parantaa, kun käsittelet tunteesi sinäkin mielessäsi, älä anna väärille
muistoille liikaa tilaa!
Eihän teillä voinut hyvin asiat olla, jos uuden löysi hänkin.
Älä jää alkuvuosienne koukkuun! Silloin kaikilla on vielä asiat hyvin.
Onko mies ollenkaan, vai pelkkä perkele..
..
Luopuminen on vaikeaa. Varsinkin kun avioerossa ei luovu vain siitä ukosta vaan myös omasta kuvastaan, siitä jonka on rakentanut.
Eron myötä kaikki muuttuu, pikkuhiljaa. Myös se kuva itsestä. Se nainen joka rakasti miestään, muuttuu toiseksi naiseksi. Ehkä sinua pelottaa lopulta se naisen muutos, ei niinkään siitä rakkaudesta luopuminen. Muuttuminen toiseksi vaatii usein uudenlaista vastuunottoa elämästään, onnellisuudestaan, kaikesta. Joutuu tilanteeseen, jossa ei voi enää syyttää ketään muuta kuin itseään. Se ei ole helppoa, varsinkin jos on vuosikausien ajan totuttanut itsensä siihen, että syyllinen löytyy muualta kuin peilistä.
Luopumalla kuitenkin saa. Joskus auttaa, että alkaa vain hokea itselleen asioita, joihin ei aluksi usko, mutta pikkuhiljaa saa itsensä "aivopestyä". Myös olemaan rakastamatta toista ihmistä.
Ja jos mikään ei auta, ovat ammattiauttajat sitä varten, että he tukevat sen uuden naisen esiinmarssia.
Moni jää jumiin. Ei siinä ole mitään häpeällistä tai huonoa. Jossain vaiheessa tulee vain se piste, jossa tajuaa itsekin, että tämän oudon välitilan entisen ja nykyisen elämän välillä täytyisi loppua. Että siinä kieriminen tuottaa itselle vain tuskaa ja estää elämästä täysipainoisesti.
Sekin on mahdollista että et koskaan lakkaa jollain tasolla kaipaamasta ex-miestäsi. Kaipaan ex-vaimoani edelleen vuoden eron jälkeen. Enkä usko että koskaan lakkaan häntä kaipaamasta enemmän tai vähemmän joskus vaikka uuden rakkaan löytäisinkin.
Uskon että ihmiset ovat niin erilaisia. En tiedä osaanko sanoa mitä tarkoitan. Toisille on helpompaa irtautua vanhoista suhteista, kavereista. Eivät he entisiä exiä, ystäviä muistele. Toisille se ei ole niin helppoa. Olet varmaan näitä jälkimmäisiä. Ja se on ihan ok. Minusta siinä ei ole mitään väärää vaan sehän on vain merkki tuntevasta ihmisestä.
Mielestäni olisi kummallisempaa jos ei kaipaisi ollenkaan entistä kumppania silloin tällöin. Mikä suhde se olisi ollutkaan ?
Kiitos teille asiallisista viesteistä! Vähän pelotti tänne avautua, kun ainakin joillain palstoilla kuranheitto on enemmän sääntö kuin poikkeus.
Tuntuu vaan mahdottomalta aloittaa uutta suhdetta tai edes yrittää sellaista, kun tuntuu ettei voisi rakastua enää uudestaan. Ja yksinolokin on niin.....yksinäistä.
Mielelläni edelleenkin käperryn vain sohvannurkkaan kuin että lähtisin ihmisten ilmoille. Itsetunto on tipahtanut kai niin paljon pakkasen puolelle, ettei saa mitään aikaiseksi.
Juuri tuosta on kyse!!
Olet jäänyt jumiin..
Nyt tarvittaisiin sitä omatoimista, itsenäistä ja päin uusia tuulia menevää otetta!
Itse lähdin ensin lenkille, tein siitä rutiinin ja lisäsin liikunnan kuntoilun puolelle.
Aloin pistää itseäni kuntoon ulkoisesti ja siinä samalla itsetunto koheni, kilot karisi ja kunto parani.
Otin yhteyttä vähälle yhteydenpidolle jääneeseen entiseen parhaaseen ystävääni ja siitä lähti sitten halu tietää, miten muillakin entisillä kavereilla menee ja
saatiin naisporukka kasaan, jonka kanssa käyn toisinaan viihteellä ja ainakin vaihdan säännöllisesti kuulumisia.
Rakkauden saralla en paljon haaveile, pelkkää suurta surua toi tosirakkauteni mieheeni ja en usko, että koskaan edes uskaltaisin enää rakastua...en edes halua..
Mutta elämässä on paljon muutakin kivaa ja hauskaa on tällä hetkellä, kun olen saanut kaverikseni paljon nuoremman miehen, jonka kanssa on todella hauskaa viettää aikaa, kaveripohjalla.
Olet masentuneen oloinen ja siihen auttaa luonto ja liikunta, kokeileppas!
Ei elämäsi ole loppu, nyt se vasta alkaa, kun annat sille mahdollisuuden!
Unohda se rakkaus välillä ja opettele nauttimaan muista asioista..itsestäsi ensimmäiseksi!
Erostani on kohta 10 vuotta ja sama juttu, mies löysi uuden naisen jo aviossa ollessamme.
Surullisia tunteita tulee usein vieläkin, vaikka välillä on päiviä, etten edes muista koko miestä.
Nyt olen alkanut tuntemaan ex-miestä kohtaan jopa empatiaa, sillä olen huomannut, ei se ero ollut vaan hänestä johtuva.
Kaipasin itsenäistä elämää itsekkin, vaikka rakastin.
En ole katkera ja rakastan vieläkin, vaikka hän elää uuden naisen kanssa, en kuitenkaan toivo heille mitään pahaa, välillä jopa olen kiitollinen, minkä elämänkokemuksen sain heidän takia.
Uskon, että vielä kohtaan uuden rakkauden :)
Minulla erosta on reilut 6 vuotta ja olen jo itsekin ollut vuoden uudelleen naimisissa. Ajatukseni ovat hyvin samansuuntaisia kuin sinulla. Rakkaus on kyllä loppunut ex-miestäni kohtaan, mutta tunnen myötätuntoa häntä kohtaan ja elämänkokemuksesta olen kiitollinen. Tekemäni eropäätös oli ehdottomasti oikea ratkaisu, jonkinlaista haikeutta toki tunnen. En toivo exälleni ja hänen uudelle puolisolleen mitään pahaa, mutta tälle avioliittomme lopullisesti sekoittaneelle naiselle en vaan voi antaa anteeksi. Anteeksianto on tuskin oikea sana tässä. En vaan halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä, sillä en todellakaan voi arvostaa naimisissa olevaa naista, joka tietoisesti hakeutuu suhteeseen naimisissa olevan miehen kanssa.
Sellaiset tilaisuudet, joissa hänet tapaan (lasten ja lasdtenlasten juhlat) hoidan toki asiallisesti mieltäni osoittamatta. Halveksunta sitä naista kohtaan tuskin tulee haihtumaan. Olen itse aina ajatellut, että en halua tehdä toiselle naiselle sellaista, mitä en soisi itselleni tehtävän. Exäni kanssa olisi oikeastaan mukava olla jollakin tavalla tekemisissä, vaikka muistella entisiä aikoja, mutta tähän on suurena kynnyksenä edelleen tuo nainen, jonka "uhriksi" koen exäni joutuneen. Syynä tuntemuksiini on myös se, että exäni uusi on melkoinen mölö, ei hallitse näissä suurta hienotunteisuutta vaativissa yhteisissä tilanteissa käyttäytymissääntöjä eikä näköjään älyä, että joissain tilanteissa hänen olisi syytä hieman vetäytyä takavasemmalle.
Ex- miestäni kohtaan tuntemaan myötätuntoon sekoittuu myös hieman sääliä: hän luopui todella paljosta, toivottavasti sai enemmän tilalle?
Itselleni ero oli helpotus. Vihdoin viimein pääsin eroon siitä ihmisestä! En ole haikaillut perään ja olin todella huojentunut kun hän löysi melkein heti uuden emännän(tosin minulla kävi tätä tyttöä sääliksi ja käy edelleen kun tiedän mitä suhde pitää sisällään). Mutta silti ero oli järkyttävän raastava, siis ne elämänmuutokset. Mulla meni ehkä vuosi itkiessä. Sitten rakastuin erääseen mieheen, joka oli pelimies ja se sydänsuru oli pahempi kuin erossani.
Mutta minunkin on vaikea päästä eteenpäin, en nimittäin uskalla alkaa tapailemaan miehiä. Olen ollut sinkku nyt 4 vuotta, ja vain parilla nettitreffillä käynyt ja ne oli ihan hirveitä kokemuksia. Pelkään että joudun taas nalkkiin. Miehet ihastuvat minuun helposti ja minun on vaikea sanoa miehelle että ei kiinnosta, en haluaisi satuttaa ketään. Siksi en halua hirveästi treffailla. Silti läheisyydenkaipuu on valtava, olen viimeksi ollut miehen kanssa 10 vuotta sitten. Alan tuntea itseni friikiksi vaikka olen pidetty ja kauniiksikin kehuttu. En tiedä miten uskaltautua tapailemaan miehiä.
Sulle neuvo, Olazza, unohda miehet..
Se on tosi, että miehet käsittää sanan rakkaus aivan erillälailla kuin naiset.
Miehillä sen rakkauden sanelee se alapäässä elämäänsä elävä elin, eikä yläpäällä ole paljon sanottavaa, kun elintä pakottaa..
Miesten osoitus rakkaudesta on pakottava pano, kun naiset pystyisivät elämään rakkautta pelkässä kainalossa.
Ota uskollinen koira kaveriksesi, siltä saat pyyteetöntä rakkautta ja ihailua ja jos naimista kaipaat, silloin baarista yhden yön kaveri tai hieromasauva.
Kuulostaa varmaan kovalta, mutta kokemusta on suhteista, kahdesta avioliitosta ja pettymyksistä roppakaupalla.
Onnellisuuden löysin aivan muista asioista, kuin tuhoontuomituista suhteistä miehen ja naisen välillä.
Kokeileppa sinäkin.
Kiitos minultakin, vaikken olekaan alkuperäinen kysyjä. Ihania ja viisaita vastauksia olette antaneet, ja monta vihjettä painanut korvani taakse.
Olen jo 63 v. työelämässä vielä, terve ja nuorekas. Kaksi eroa takana, kolmanteen en aio, mutta kainaloa ja olkapäätä kaipaan minäkin. Viimeistä exää kaipaan kovasti, mutta ei mahdollisuutta eikä haluakaan saada häntä takaisin. Hän oli minua 15 v nuorempi.
Ikä taitaa vaikeuttaa uuden löytämistä, sillä minun ikäiset miehet ovat jo sairaita ukkoja, enkä kenenkään hoitajaksi halua. En kuitenkaan lakkaa etsimästä tai ainakin katslen komeita uroksia sillä silmällä...
Voi Tuovi. Eroja on niin monenlaisia. Jotkut kaipaa eroa, se on suurin helpotus maan päällä. Toisilla taas aivan kaamea paikka, suorastaan helvetti. Mutta oli ero niin tai näin, siitä pääsee yli. Pääset sinäkin. Tahdon ja järjen avulla. Koska olet murehtinut eroa jo 5v, niin tarvitset terapiaa. Sinun täytyy saada tahdon ja järjen avulla tunteet ojennukseen.
Minä erosin kolmisen vuotta sitten vaihtelevalla menestyksellä. Yritettiin kunnollista eroa mutta aina me vain yhteen jollain tasolla palattiin aina tämän vuoden alkuun saakka. Meillä on tosi hyvät välit, ja molemmilla uudet suhteet.
Luulin jo päässeeni lasteni isästä tunnetasolla eroon, mutta kai se on itselle myönnettävä, rakastan häntä edelleen todella paljon. Yhteisiä vuosia on takana noin 16. Siitä liitosta pari lasta.
Kuitenkaan en sitä hänelle kerro. Koska me emme eronneet koskaan siksi ettemme rakastaisi vaan siksi ettemme saaneet arkea molempia miellyttäväksi. Tai siltä se silloin tuntui. Nyt jos miettii, se arki miellyttäisi huomattavasti enemmän kuin tämä nykyinen arki. Joskaan siinäkään ei mitään vikaa ole, mutta niin suurta ja vilpitöntä rakkautta kuin mitä minä tunnen ex aviomiestäni kohtaan en varmasti tule tässä elämässä uudestaan kokemaan.
Onpa säälittävää porukkaa
Säälittävää ehkä jonkun mielestä. Surullista minun mielestäni.
Minustaki on surullista että ihminen tuhlaa elämänsä ihan joulusatujen takia. Rakkaus - ensinnäkin. RIippuvuutta tuo jo on.
Sitten että isä petti lapset ??! Huhuu.
Enkä kyllä ihmettele miksi äijä lähti. Ei pahalla mutta varmaan aika rasittava vaimoksi.
Jos rakastit häntä, et välttämättä koskaan pääse yli mutta ajan kanssa asian, ikävän ja muiden tuntemusten kanssa oppii elämään. Ihan hyvääkin elämää. Ne tunteet vaan kulkee siinä kylkiäisinä, joskus voimakkaampina ja joskus laimempina. Minä kuvittelin, että renttu exäni, lasteni isä, elämäni rakkaus muuttuisi vuosien myötä, " ei niin rentuksi". Ei niin käynyt, mutta nyt tajuan, että ei mikään suhde tässä elämässä tyydytä 100 % joten olisi ehkä kannattanut yrittää kääntää exäni piirteet joista en niin välittänyt jollain konstilla sellaisiksi, ettei ne olisi aiheuttaneet reagointia negatiivisessa mielessä.
Sinulla ap on tosin tilanne, jossa exäsi ei enää halunnut olla kumppanisi vaan valitsi toisin. Surullista sekin, mutta näin elämässä käy todella monelle. Eikä siihen ole oikein apuja jos tunteet vie muualle eikä tahtoa yrittää enää löydy.
Olisi kiva kuulla miten voit tänä päivänä.
Voi, miten oikeassa olet!
Alkoa käyttänyt exäni sai minut näkemään punaista vuosien saatossa ja se aiheutti liitossa muitakin ongelmia.Nyt on yli kaksi vuotta erosta ja pärjäilen joten kuten, päivä kerrallaan, mutta suren sitä menetettyä perhettä(lasten vuoksi) aina vaan.
Näin jälkiviisaana, ehkä olisi kannattanut myös panostaa enemmän ja kääntää ne kiukkua aiheuttavat asiat positiivisiksi. Eikä näillä kymmenillä uuden suhteen aloittaminen tunnu mitenkään realistiselta, exällä tosin oli jo uusi odottamassa ja tietääkseni ovat onnnellisia. Yritän olla katkeroitumatta ja sulkea synkät ajatukset pois, en myöskään mielelläni muistele hyviäkään aikoja, ne vasta satuttavatkin.