Välitän mutten rakasta

eli niin siinä kävi kuin uhkasikin,tappoi itsensä.


Mutta,jokainenhan tietää että syyt on syvemmällä eli ihan lapsuudesta lähtien voi hakea syytä miksi joku sekoaa tuollai päästään.

Hirveitä asioita,mutta niiden kansa pitää vain mennä eteenpäin.Ja itseäni en syytä mistään sillä jos jokainen eroava mies tappaisi itsensä,kohta ei Suomessa eläisi montakaan miestä.
Onkohan naiset jotenkin vahvempia näissä asioissa?

Ole vahva,tee omia päätöksiä mutta varo seurauksia!
Minä jos kuka tiedän,miten voi käydä!!!

Mä en kyllä näe mitään eroa välittämisen ja rakastamisen välillä. Ne on musta yks ja sama asia. Välittäminen on nimenomaan rakastamista.
Ja rakastettu on aina myös paras ystävä.

Romanttisen rakkauden kestävin muoto on syvä kiintymys toiseen ihmiseen. Se kiintymys syntyy ajan ja yhteisten elämänkokemusten myötä, eikä sitä saavuta koskaan, jos ei uskalla sitoutua ja rakastaa - niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina.

Rakastamisen vaikean taidon oppiminen vaatii itsetuntemusta ja itseluottamusta.

juttu. jätin tyttöni 4 vuoden jälkeen, koska rakastin häntä vain kaverina. oli oikea ratkaisu. jos tekee mieli muita ja muutenkin tietää, ettei rakasta, ei kumpikaan voi olla onneellinen.

myös käynyt läpi samanlaisen tilanteen. jätin poikaystäväni, kun en kokenut enää rakastavani häntä ''sillä lailla''. tästä oli oireena myös muiden miesten katselu, joten kun sitten tapahtui niin, että eksyin vieraan sänkyyn, pistin poikki poikaystäväni kanssa. hän itkee minua takaisin, ei sentään uhkaile itsemurhalla, mutta paska olo on silti, kun en enää pysty antamaan hänelle mitä haluaa. toivoin vain että hän pääsisi nopeasti yli minusta vaikka vannookin ettei se ole mahdollista

Rakastaminen on välittämistä, välittäminen ei ole aina rakastamista.

Jos todella tunnet tämän eron niin lähteminen voi olla tosiaan oikea ratkaisu. Rakas voi todella olla paras ystävä, mutta eroa näissä on. Ja se erihaittaa pitkällä tähtäimellä kumpaakin- ei pelkästään sinua.

Jos jäät tähän suhteeseen viet myös toiselta mahdollisuuden tietää eron. Ehkäpä hän kieltää sen nyt koska menetyksenpelko on kova- silti se on siellä ja jäytää.

Totta että rakastamiseen kasvaa- silti jos jotain oleellista puuttu ei se tyhjästä ilmaannu. tiedän tämän usean vuoden kokemuksella.

Lähdin aikanaan. Koitin tehdä sen hellästi ja vanui liiankin pitkäksi- toinen uhkaili itsemurhalla ja piti kiinni- lupasi muuttua,

Ja sydän särkyi. Aika alkoi korjata. Syyllisyys painaa toisinaan. Silti tunnen että se oli oikea ratkaisu. Olemme edelleen ystäviä ja toisiamme olemme tukeneet vaikeina hetkinä. On ollut myrskyisää menneiden vuoksi, kenties kuitenkin helpompaa kuin jos olisimme pitäneet kiinni jääräpäidrsti parisuhteestamme.

Itsemurha on kamala asia- se ei silti ole kenenkään toisen yksittäisen ihmisen vastuulla. Jokainen tekee valintansa.

Voit auttaa masentunutta ihmistä paremmin olemalla rehellinen itselleesi ja hänelle kuin toimimalla sen mukaan mitä hän katsoo toivovansa ja tuntevansa- mikäli tämä tuki ei riitä kantamaan ei vika ole sinun. Tilanne olisi kärjistynyt jossain välissä johonkin muuhun.

Missään nimessä älä sotke kuvioon muita ennenkuin välinne ovat järjestyksessä. Ole vahva siinä missä välittäväkin.

On kyse myös sinun elämästäsi, sillä jos koet, että et ole onnellinen nykyisessä suhteessasi, eikä suhdetta saa korjaantumaan, niin ei sitä mielestäni kannata jatkaa. Pahimmassa tapauksessa muutatte vielä yhteen, hankitte lapsia jne, ja ongelmien käsittely siirtyy vuosi vuodelta.

Itselleni kävi niin, että olin suhteessa miehen kanssa, josta välitin huomattavasti, en kuitenkaan koskaan rakastanut. Seurustelimme kolme vuotta, ja lopulta miehen painostuksesta (ja myös taloudellisten seikkojen takia) muutimme yhteen. Emme onneksi menneet naimisiin tai hankkineet lapsia. Uskottelin itselleni, että rakastan syvästi avopuolisoani, vaikka todellisuudessa asia oli päinvastoin. Pikku hiljaa kaikki tunteet miestä kohtaan kuolivat, kaikki mitä hän sanoi tai teki alkoi ärsyttämään suunnattomasti, ja en viihtynyt edes samassa huoneessa. Kun aloin puhumaan suhteemme ongelmista, hän ei halunnut kuunnella, ja uskotteli kaiken olevan hyvin, ja että minulla on vain jokin vakiintumiskriisi. Tiesin asian olevan paljon vakavampi, eikä mitään olisi tehtävissä, joten jätin hänet.

Hän otti sen hyvin raskaasti, masentui jne., ja sai minut tuntemaan todella huonoksi ihmiseksi. Nyt myöhemmin katsottuna minun olisi pitänyt pistää suhde poikki jo alkuunsa, niin asiat olisivat järjestyneet paremmin; hän olisi voinut löytää jonkun joka todella rakastaa häntä, ja minusta ei olisi tullut täysin tunnekylmää ihmistä.

Joten neuvoksi siis alkuperäiselle kirjoittajalle: jos sinulla on jo nyt tunne että suhteenne ei johda mihinkään, ja sinun täytyy teeskennellä rakastavasi häntä suuresti, päätä se. Hän saattaa uhkailla itsemurhalla yms., mutta et ole vastuussa hänen tekemisistään, ja jos puhutte asiat halki, hänkin ehkä ymmärtää ratkaisusi. On kova paikka kuulla, että toinen ei rakastakaan, mutta se on parempi kuulla ennemmin kuin myöhemmin.