Voi luoja tätä elämää..
12 vuoden seurustelun jälkeen erosimme avomieheni kanssa taannoin.Näennaisesti ihan sovussa,mutta sitä edelsi parin vuoden hyvinkin myrskyisä vaihe.Tänään kuulin mieheltä itseltään,että on "päättänyt antaa mahdollisuuden" uudelle suhteelle,johon on jo nainenkin löytynyt.Minä otan nöyrästi vastaan ilmoituksen ja toivon typerästi,että pysymme edelleen ystävinä.
Syy nöyryyteen on suunnaton yksinäisyys.Miehen sairauden takia olimme linnottautuneet kotiin kahdestaan ja kaverit jäivät matkan varrelle.Pelkään totaalisen yksin jäämistä ja siksi olen valmis ottamaan lisää nöyryytyksiä vastaan,kunhan edes exavokkiani voin kutsua kaveriksi.säälittävää,mutta totta.
En ystävysty kovin helposti.Minulla kestää oman aikansa ennen kuin luotan ihmiseen niin paljon,että uskallan antaa itsestäni jotain syvällisempää.Useat ihmiset kyllästyvät sitä ennen,koska luulevat minun olevan kylmä ja välinpitämätön ihminen.En oikeasti ole,mutta siltä se ilmeisesti vaikuttaa.Toisekseen olen ujo.Suuremmassa porukassa menen helposti aivan hiljaiseksi,vaikka minulla saattaisi olla sanottavaakin.En pelkää,että minulle nauretaan,on vain helpompaa antaa kovaäänisempien hallita tilannetta.Toisaalta tutussa porukassa saatat olla hyvinkin puhelias,mutta kuten sanottu,kaverit ovat aika vähissä.Tai siis,niitä ei ole.
muutama ystävä on säilynyt vuosien varrelta ja yllättäen he ovat lapsuudenystäviä.Totta kai on mukavaa,että on ihmisiä,jotka tuntevat minut perin pohjin,mutta tässä tilanteessa se ei lämmitä.Kaikki asuvat monen sadan kilometrin päässä tai peräti ulkomailla.Ei heille voi soittaa,että haluaisitko lähteä jonnekin.Tässä elämäntilanteessa olisi niin kovin mukavaa,että olisi ihmisiä kenen kanssa lähteä viettämään laatuaikaa.Pois kotoa,jossa ajatukset vain pyörivät samaa vanhaa ympyrää eron ympärillä.Kaipaan taukoa omista ajatuksistani.
Varsinkin nyt,kun Turussa on jos jonkin näköistä "kulttuuri"tapahtumaa olisi paljon mielenkiintoisia mahdollisuuksia päästä tuulettumaan,mutta ei niin ei.Yksin ei huvita mennä,koska jokainen pariskunta ja kaveriporukka muistuttaa minua yksinäisyydestäni.
Olen myös uskomattoman pahoillani,joka kerrasta,kun sanoin sinkkuystävilleni etten jaksa lähteä minnekään.Kuinka voi olla näin huono omatunto jopa vuosien takaisista tapahtumista.Elämäni ensimmäistä kertaa asun yksin ja ensimmäistä kertaa aikuisaikana olen sinkku.Voi kuinka tämä aika on antanut perspektiiviä asioihin.Kun olisi ymmärtänyt tämän tunteen aikaisemmin,niin olisin pystynyt säästämään monet ihmiset edes yhdeltä mielipahalta.
Olematta yhtään sen enempää uskonnollinen,uskon omalla tavallani sielun kiertoon ja karmaan.En uskalla edes kuvitella millainen hirviö olin edellisessä elämässä,kun nyt saan tämän kaiken kokea.Epäilemättä on ihmisiä,joilla on paaaljon enemmän surua ja tuskaa elämässään,mutta minulle tämä yksinäisyys on todella kova paikka.Ilmeisesti vastoinkäymisillä pitäisi olla kasvattava vaikutus,mutta kyllä tämä jo minulle riittäisi.Vähemmälläkin menisi perille,että elämä on..
Kauhulla odotan yleisiä juhla-,ymspäiviä.Kuinka paljon mukavampaa olisi jännittää euroviisuja ja jääkiekkofinaalia porukassa.Tuskallista ajatella edes juhannusta,jonka ilmeisestikin saa viettää hiljaa itsekseen.Joulu tulee olemaan aivan katastrofi tälläiselle jouluihmiselle.Tiedän ettei saisi surra etukäteen vielä tapahtumattomia asioita,mutta kun minulla on aivan liikaa yksinäistä aikaa pohtia niitä.
Kiitos,kun luit.
12 vuoden seurustelun jälkeen erosimme avomieheni kanssa taannoin.Näennaisesti ihan sovussa,mutta sitä edelsi parin vuoden hyvinkin myrskyisä vaihe.Tänään kuulin mieheltä itseltään,että on "päättänyt antaa mahdollisuuden" uudelle suhteelle,johon on jo nainenkin löytynyt.Minä otan nöyrästi vastaan ilmoituksen ja toivon typerästi,että pysymme edelleen ystävinä.
Syy nöyryyteen on suunnaton yksinäisyys.Miehen sairauden takia olimme linnottautuneet kotiin kahdestaan ja kaverit jäivät matkan varrelle.Pelkään totaalisen yksin jäämistä ja siksi olen valmis ottamaan lisää nöyryytyksiä vastaan,kunhan edes exavokkiani voin kutsua kaveriksi.säälittävää,mutta totta.
En ystävysty kovin helposti.Minulla kestää oman aikansa ennen kuin luotan ihmiseen niin paljon,että uskallan antaa itsestäni jotain syvällisempää.Useat ihmiset kyllästyvät sitä ennen,koska luulevat minun olevan kylmä ja välinpitämätön ihminen.En oikeasti ole,mutta siltä se ilmeisesti vaikuttaa.Toisekseen olen ujo.Suuremmassa porukassa menen helposti aivan hiljaiseksi,vaikka minulla saattaisi olla sanottavaakin.En pelkää,että minulle nauretaan,on vain helpompaa antaa kovaäänisempien hallita tilannetta.Toisaalta tutussa porukassa saatat olla hyvinkin puhelias,mutta kuten sanottu,kaverit ovat aika vähissä.Tai siis,niitä ei ole.
muutama ystävä on säilynyt vuosien varrelta ja yllättäen he ovat lapsuudenystäviä.Totta kai on mukavaa,että on ihmisiä,jotka tuntevat minut perin pohjin,mutta tässä tilanteessa se ei lämmitä.Kaikki asuvat monen sadan kilometrin päässä tai peräti ulkomailla.Ei heille voi soittaa,että haluaisitko lähteä jonnekin.Tässä elämäntilanteessa olisi niin kovin mukavaa,että olisi ihmisiä kenen kanssa lähteä viettämään laatuaikaa.Pois kotoa,jossa ajatukset vain pyörivät samaa vanhaa ympyrää eron ympärillä.Kaipaan taukoa omista ajatuksistani.
Varsinkin nyt,kun Turussa on jos jonkin näköistä "kulttuuri"tapahtumaa olisi paljon mielenkiintoisia mahdollisuuksia päästä tuulettumaan,mutta ei niin ei.Yksin ei huvita mennä,koska jokainen pariskunta ja kaveriporukka muistuttaa minua yksinäisyydestäni.
Olen myös uskomattoman pahoillani,joka kerrasta,kun sanoin sinkkuystävilleni etten jaksa lähteä minnekään.Kuinka voi olla näin huono omatunto jopa vuosien takaisista tapahtumista.Elämäni ensimmäistä kertaa asun yksin ja ensimmäistä kertaa aikuisaikana olen sinkku.Voi kuinka tämä aika on antanut perspektiiviä asioihin.Kun olisi ymmärtänyt tämän tunteen aikaisemmin,niin olisin pystynyt säästämään monet ihmiset edes yhdeltä mielipahalta.
Olematta yhtään sen enempää uskonnollinen,uskon omalla tavallani sielun kiertoon ja karmaan.En uskalla edes kuvitella millainen hirviö olin edellisessä elämässä,kun nyt saan tämän kaiken kokea.Epäilemättä on ihmisiä,joilla on paaaljon enemmän surua ja tuskaa elämässään,mutta minulle tämä yksinäisyys on todella kova paikka.Ilmeisesti vastoinkäymisillä pitäisi olla kasvattava vaikutus,mutta kyllä tämä jo minulle riittäisi.Vähemmälläkin menisi perille,että elämä on..
Kauhulla odotan yleisiä juhla-,ymspäiviä.Kuinka paljon mukavampaa olisi jännittää euroviisuja ja jääkiekkofinaalia porukassa.Tuskallista ajatella edes juhannusta,jonka ilmeisestikin saa viettää hiljaa itsekseen.Joulu tulee olemaan aivan katastrofi tälläiselle jouluihmiselle.Tiedän ettei saisi surra etukäteen vielä tapahtumattomia asioita,mutta kun minulla on aivan liikaa yksinäistä aikaa pohtia niitä.
Kiitos,kun luit.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Älä ole huolissasi! Uuteen tilanteeseen totutteleminen vie aikaa. Pystyisitkö aloittamaan uuden harrastuksen? Siinä saisi varmasti nopeasti tuttuja ja ehkä jopa kavereitakin. Mitenkäs työpaikka? Onko siellä ihmisiä joiden kanssa jutella?
Entä onko sinulla sukulaisia siellä Turussa? Voisit heitä koittaa nähdä useammin.
Kannattaa myös käydä paljon ulkona, kun alkaa olla niin hyvät ilmatkin. Pyöräile, käy kävelyllä ja lenkillä. Huomaat ehkä ettei tää elämä niin kauheaa olekaan.
Ja sitten kun olet valmis, ni voit alkaa jo vähän katella miestäkin. Kyllä se elämä siitä vielä iloks kääntyy. Usko vaan! :)
Ymmärrän sinua todella hyvin. Olen itse myös hyvin yksinäinen, Ei ole samanhenkisiä kavereita joille soittaa ja pyytää johonkin tapahtumaan... Muutamia ystäviä on, mutta he asuu kaukana, osalla on mies ja perhe ja senkin puoleen itse sinkkuna yhteinen aika on vähissä.
Ja olen miettinyt tuota karmaa itsekin, jotain pahaa olen tehnyt jota nyt sovitan.. Kun vaan tietäisi mitä, ehkä se auttaisi kestämään tätä yksinäisyyttä.
Pikkuhiljaa alkaa myös nakertamaan itsetuntoa, tuntuu että olen tylsä ja arvoton tyyppi kun kaveriseuraa ei vaan löydy.. :( Ja kuitenkin olen koulutettu, fiksu, ok näköinen, hyvässä työpaikassa... Ei vaan voi ymmärtää miksi näin.