Olen lueskellut paljon näitten palstojen juttuja ja kai se on pakko itekkin purkaa. Tuntuu vaan vaikealta kiteyttää asioita. Seurustelen miehen kanssa jolla on paha alkoholiongelma, välillä aina kuivia kausia mut sitten ralli alkaa taas, aamusta iltaan. Mies muuttuu rasittavaksi, ärsyttäväksi ja säälittäväksi, suhteen alussa ei siltä tuntunut vaikka tottakai tajusin ongelman (en ymmärrä itsekään miten ihastuin/rakastuin niin palavasti). Hän itse uskottelee kai lähinnä itselleen että pystyy lopettamaan juomisen silloin kun haluaa.
Vuoden lopussa meillä oli muutaman kuukauden välirikko, jota minä ylläpidin, kunnes taas annoin periksi. Meillä menikin paremmin kuin koskaan aiemmin (suhde kestänyt n 3 vuotta) kuukauden parin verran ja tunsin itseni jo onnelliseksi.
Kunnes ryyppyputki alkoi taas. Sen mukana jotenkin sairas mustasukkaisuus ja riidan aloitukset yhdentekevistä asioista tai muuten vaan kiukuttelu jostain ihan käsittämättömästä. Selvänä tuntuu että hän on fiksu, huumori kukkii ja pidän häntä myös viehättävänä. En vaan jaksa enää tätä vuoristorataa.
Meillä ei ole yhteistä asuntoa, mutta mies asuu todella lähellä eikä yhteentörmäyksiltä voi välttyä. En tiedä enää rakastanko vai en, viihdynkö edes hänen seurassaan, silti erossa ollessa ajattelen häntä jatkuvasti ja rinnassa tuntuu ikävä kaipuu. Toisaalta olen taas aivan turta enkä pysty edes itkemällä purkaa oloani..
Tiedän ettei mikään tule muuttumaan, enkä miestä ole edes pyrkinyt "parantamaan" mutta suhteen lopettaminen tuntuu vain ylitsepääsemättömän vaikealta. Ajatuksia?
Vuoden lopussa meillä oli muutaman kuukauden välirikko, jota minä ylläpidin, kunnes taas annoin periksi. Meillä menikin paremmin kuin koskaan aiemmin (suhde kestänyt n 3 vuotta) kuukauden parin verran ja tunsin itseni jo onnelliseksi.
Kunnes ryyppyputki alkoi taas. Sen mukana jotenkin sairas mustasukkaisuus ja riidan aloitukset yhdentekevistä asioista tai muuten vaan kiukuttelu jostain ihan käsittämättömästä. Selvänä tuntuu että hän on fiksu, huumori kukkii ja pidän häntä myös viehättävänä. En vaan jaksa enää tätä vuoristorataa.
Meillä ei ole yhteistä asuntoa, mutta mies asuu todella lähellä eikä yhteentörmäyksiltä voi välttyä. En tiedä enää rakastanko vai en, viihdynkö edes hänen seurassaan, silti erossa ollessa ajattelen häntä jatkuvasti ja rinnassa tuntuu ikävä kaipuu. Toisaalta olen taas aivan turta enkä pysty edes itkemällä purkaa oloani..
Tiedän ettei mikään tule muuttumaan, enkä miestä ole edes pyrkinyt "parantamaan" mutta suhteen lopettaminen tuntuu vain ylitsepääsemättömän vaikealta. Ajatuksia?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kuulostaa niin tutulta! Itsellä jokseenkin samankaltainen suhde takana.
Erosta ei ole pitkääkään aikaa ja kaipaan hänen luokseen.
Meidän suhde on ollut aina samaa vuoristorataa, enkä myös jaksa sitä.
Se vaan on niin kuluttavaa. Ja sitä samaa rakastaako vai eikö rakasta.
Itse haluaisin uskoa että asiat voisivat muuttua mutta pohjimmiltaan tiedän
ettei mikään tule muuttumaan ja kaikki jatkuu samaan mallin.
Kieltämättä tämä tuntuu tosi vaikealta. Ehkä jonain aamuna herään ja
tajuan että kaikki järjestyy ja mun elämä jatkuu...
Kiitos vastauksesta, päätin että ero on paras ratkaisu ihan itseni kannalta. On tullut seurattua vierestä niin paljon riippuvuuksista kärsivien ihmisten elämää etten enää jaksa. Ehkä on tullut aika ajatella omaa eikä aina muiden parasta. Mukavaa kesää!