Puhutaanko välillä tunnepuolesta..?

Ahistaa84!

Elikkäs totesin tuossa noin viikko sitten, että raskaana ollaan. Vauva on ihan toivottu, annettiin hänelle lupa tulla jos on tullakseen. Ja hän päätti sitten tulla nopeasti. Vaikka eihän tätä vielä osaa niin pitkälle tavalla ajatella, sen verran alussa ollaan.

Miltä nyt pitäisi tuntua? En saa kiinni mistään tunteesta. Tää on tosi huolestuttavaa, koska pidän kyllä itseäni tunneihmisenä. Ja kun lueskelee näitä netin keskustelupalstoja, niin jo hyvin alussakin on pikkuiset saaneet lempinimiä, tulevat äidit on ihan innoissaan jne. Mä en tiedä mikä mua vaivaa. Välillä yritän vältellä koko asian ajattelemista, ja silloin kun ajattelen, niin enimmäkseen kaikkea mitä nyt pitää tehdä, erilaisia pakkoja ja velvollisuuksia mitä tästä raskaanaolosta nyt seuraa. Asiasta kertomisen pitäisi kai olla ihan iloinen asia, mua ahdistaa. Neuvolaan pitäisi kai mennä innosta pomppien: saadaan tietää lisää meidän vauvasta. Mä en haluaisi edes ottaa yhteyttä sinne, ahdistaa sekin, kun tiedän, että kohta jo pitäisi. En kyllä muutenkaan pidä lääkärikäynneistä ja muista ja nyt niitä olisi sitten tiedossa monen vuoden tarpeet seuraavina kuukausina.

Vaikka siis ihan tietoisesti annettiin vauvalle lupa tulla, ajoitus tuntuu nyt väärältä. Täydellistä aikaahan ei olekaan, mutta nyt on niin paljon kaikkea, etten ehdi edes sulatella tätä asiaa. Tuntuu, että oon koko ajan ihan yliväsynyt; ehkä nämä fiilikset johtuu osittain siitäkin. Tämä tuli niin äkkiä… jotenkin olin kai kuitenkin ajatellut, että ehtisin sopeutua ajatukseen ainakin kesän yli, odotella, jännätä ja lopulta sitten alkaa toivomaan, ettei menkat enää tuliskaan. Tiedän, on tosi naurettavaa ja epäreilua purnata tällaista, kun monet on yrittäneet kauan ja jatkavat edelleen. Anteeksi, mutta musta tuntui, että on pakko vähän avautua.

Yleensäkin mulla on tapana murehtia asioita liikaa, tehdä niistä liian suuria ja saada pienetkin asiat tuntumaan suurilta työläiltä velvollisuuksilta. Tapani mukaan siis nytkin. Olen onnistunut kehittämään tästä iloisesta asiasta ison pelottavan möykyn. Kai mä tykkäisin helposta elämästä, jossa kaikki menis vanhoja polkujaan. Haluan kyllä äidiksi ja olen odottanut raskaana oloakin, kuvitellut millaista se on ja niin poispäin. Ehkä näistä alkuhankaluuksista selvittyäni alankin nauttia siitä. Mutta nyt kaikki tuntuu niin hankalalta ja ahdistavalta, että ihan jo sekin harmittaa. Miksen vaan voi nauttia, niin kuin muut tulevat äipät tuntuvat tekevän? Pitäisi varmaan ruveta ajattelemaan asiaa askel askeleelta ja ennen kaikkea pitää päämäärä (oma rakas lapsi) kirkkaasti mielessä. Mutta minkäs teet, kun ei ajattelu muutu nappia painamalla? Olenko ihan kamala ihminen, jolla ei ole toivoakaan tulla hyväksi äidiksi? :(

6

448

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • Nou pänik

      Ei sua mikään vaivaa :) Alkuraskauden ristiriitaiset tunteet kiusaa monia riippumatta siitä onko raskaus suunnittelematon vai monen vuoden "työn" tulos. Eihän kukaan tule tänne palstalle hehkuttemaan että ei tunnu vielä miltään, mutta se ei tarkoita etteikö heitä olisi pilvin ja pimein.

      Googlaa "alkuraskauden ristiriitaiset tunteet" ja huomaat niiden tai onnentunteen puuttumisen kuuluvan asiaan. Jossain jopa todetaan, että alkuraskauden ristiriitaiset tunteet ovat etu - nämä äidit selviävät vauvan kanssa alkuvaiheista paremmin, ovat "valmiimpia" ja ovat työstäneet suhdettaan oikeaan raskauteen ja oikeaan vauvaan, eikä vaaleanpunaiseen kuvitelmaan.

      Itse olin huolissani joskus 20-viikolla, kun vieläkään ei tuntunut että vauva olisi jotenkin tuttu tai että rakastaisin juuri häntä. Rakastin kyllä ajatusta että meille tulee vaiva ja rakastin raskaana olemista ja varmaan tavallaan lastakin, ja esimerkiksi ajatus hänen menettämisestään oli karmea, mutta vauva tuntui kovin etäiseltä. Ajattelin välillä, että niin, sitten heinäkuussa meille tulee se vauva... ja sitten sain "ahaa-elämyksen", että niin, se vauvahan oikeastaan on jo tässä, mun mahassa, koko ajan! Unohdin!

      Nou pänik. Hyvä tulee!

    • !!!

      Kuuden vuoden yrittämisen jälkeen kun ekalla inseminaatiolla tärppää, niin siltikin tuli semmonen olo, et ei näin pian! Olin varautunu paljon pidempään prosessiin... Matkoja oli varattuna ja paljon suunnitelmia tehtynä! No ne toteutui raskaudesta huolimatta.

      Ikuisena pessimistinä en oo missään vaiheessa oikein osannut iloita tästä iloisesta asiasta. Äidillisiä tunteita ei liiemmin ole vielä herännyt, eikä sitä äidinrakkauttakaan. Olen viikolla 38 nyt ja mietin lähinnä, et miltähän tää mahtaa näyttää!
      Potkut saa välillä tajuun, et hei ne ei oo ilmavaivaa! Ja tää paksu maha kun alkaa ahistaan, ni lohduttaudun sillä, et osa ainakin jää laitokselle...

      En siis todellakaan kuulu niihin ihmisiin, jotka jo heti alkujaan keksii tekonimen ja jolla herää äidinvaistot samoin tein ku pissatikussa on kaks viivaa...

      Tsemppii vaan! Eikä ne tunteet välttämättä tule heti ees synnytyksen jälkeenkään, vaan saattaa mennä parikin päivää... Mut eiköhän ne sit sieltä heräile!

    • gyyhq

      Ihan samaa sanon kuin edellisetkin, tuo on ihan normaalia.

      Meillä esikoista tehtiin 2v. (todellakin tehtiin) ja sitten tärppäsi. Raskaustestin jälkeen itkin vuolaasti, en ilosta vaan paniikista. Apua, nyt se tapahtui...miten kaikki menee...miten jaksan kaiken...millainen muutos tämä on minulle/meille.
      Tuntui ihan hullulta moinen reaktio kun ehdittiin jo varautua lapsettomuuteenkin. Olisi todellakin luullut että olisin pomppinut ilosta!

      Ja en ole nauttinut raskausajoista ylipäätään (nyt toista odotan, onneksi viime metreillä), kai sekin on joku hyvä äiti-myytti: ollaan onnellisempia kuin koskaan ja silitellään vauvamahaa haaveellinen katse silmissään... Sitten jos ei ole tuollaista, on jotenkin huono? Höpöjä.

      Jos on luonteeltaan huolehtija ja stressaaja niin kuin minä, on todella vaikea olla täydellisen huoleton tällaisen suuren tuntemattoman edessä. Miten odotus sujuu? Entä synnytys? Onko lapsella kaikki ok? Miten itse toivun synnytyksestä? Miten pärjäämme vauvan kanssa ja muuttuuko kaikki? (etenkin esikoisen kohdalla varmasti moni miettii millaista elämä on sitten). Niin että vaikkei suuri onnentunne vielä myöhemminkään pyyhkäisisi sinua mennessään, ei hätää. Tapaattehan lapsenne vasta kuukausien päästä ja sittenkin hän on tuntematon persoona vielä kuukausia...kyllä siinä ehtii kiintyä kun opettelette toisianne tuntemaan :)

      "Kai mä tykkäisin helposta elämästä, jossa kaikki menis vanhoja polkujaan." Niinpä. Minusta on vaikea kuvitella mitään sen mullistavampaa kuin lapsen tulo. Ainakin itse koin äitiytymisen niin suurena mullistuksena. Raskaus valmentaa siihen osaltaan, mutta kasvu vanhemmuuteen jatkuu ja jatkuu... Olen monta kertaa ajatellut että elämä lapsettomana olisi ollut monella tavalla helpompaa, mutta ei lastaan silti kadu. Ja jos jonain äärimmäisen väsyneenä hetkenä katuisikin, olen varma että olisin katunut itse valitsemaani lapsettomuutta vielä enemmän.

    • 6kk äiti

      Kaikenlaiset tunteet on ihan normaaleja. :) Ja en minä ainakaan tuntenut sellaista "ihmeellistä äidinrakkautta" vauvaani kohtaan edes heti syntymän jälkeen. Välillä vauva tuntui alkuunsa lähinnä rasittavalta, kitisevältä, vieraalta, tylsältä, jatkuvasti jotakin vaativalta, otukselta. Mutta pikkuhiljaa vauvaa (nyt 6kk) hoitaessa olen huomannut, että minähän nautinkin vauvan kanssa olemisesta ja olen rakastunut ihan korviani myöten tähän MINUN lapseeni. Mahtavaa seurata kun kehittyy päivä päivältä. Ja ne hymyt ja naurut..

    • ap.

      Voi kiitos teille, ihanaiset. :) Tämä ei siis olekaan ihan epänormaalia ja kamalaa. Oli tosi tervetullutta kuulla kokemuksianne, tuntuu että ne kaverit joiden kanssa olen toistaiseksi ehtinyt asiasta jutella, ovat juuri näitä "äidiksi syntyneitä"... Ehkä tämä sitten tästä lähtee sujumaan.

      • gyyhq

        Äidiksi syntyneitä...nekö jotka hehkuttaa onneaan eivätkä tunne mitään negatiivista?
        Niinkuin joku hyvin kirjoitti, äidiksi valmistautuneempi saattaa olla se joka on kaikenlaisten tunteiden kautta työstänyt suhtautumista raskauteen ja vauvaan, ei vaaleanpunaiseen kuvitelmaan.

        Varmasti on niitäkin, jotka tuntee pakkoa mennä massan mukana ts. hehkuttaa äidiksi tulon onnea ja autuutta ja suurta rakkautta...ennen kuin lapsi on edes syntynyt. Itkevät epävarmuudet ja ahdistukset sitten yksin, mutta kanssakulkijoille halutaan näyttää onni ja ilo.

        Ja en kiistä, on sitten niitä jotka elävät raskausaikana "elämänsä parasta aikaa" ja se heille suotakoon. Niin kauan kuin siitä ei tule vallitseva normi jonka mukaan kaikkien pitää elää ja tuntea.


    Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.

    Luetuimmat keskustelut

    1. Ukrainan ulkoministeri: Moskova aistii tappion Ukrainassa

      Dmytro Kuleban mukaan Venäjä yrittää puheillaan pelotella länsimaita. Ukrainan ulkoministerin Dmytro Kuleban mukaan Venäjän esittämät varoitukset kol
      NATO
      257
      4156
    2. Stefu haikailee

      Julkaisi stooreissa kuvan vickestä. Sitten Martinasta treenaamassa Hangossa ulkona. Hmm.
      Kotimaiset julkkisjuorut
      264
      3394
    3. Harmi mies ettet arvostanut

      Minua tarpeeksi. Myöhemmin kaikki olisi palkittu ja olisin antanut sinulle aitoa rakkautta. Tämä sattuu mutta yritän ajatella, että ehkä se rakkaus ku
      Ikävä
      154
      1771
    4. Oi! Legandaarinen Vesa-Matti "Vesku" Loiri, 77, poseeraa kahdessa eri kuvassa - Some riemastui!

      Vesa-Matti "Vesku" Loiri on kyllä legenda jo eläessään. Hienoa nähdä, että virtaa piisaa. Voimia, iloa ja eloa, Vesku! https://www.suomi24.fi/viihde
      Suomalaiset julkkikset
      25
      1630
    5. Lavrov väläyttelee WW3:sta

      Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov varoittaa, että kolmannen maailmansodan uhka on todellinen. Lavrov sanoi venäläiselle uutistoimisto Interfaxille,
      Maailman menoa
      296
      1411
    6. Ketä Sofia fanit veikkaatte seuraavaksi lompakoksi?

      Kenestä Sofia höynäyttää itselleen seuraavan lompakon?
      Kotimaiset julkkisjuorut
      132
      910
    7. Voiko hyvää omatuntoa ostaa?

      Olen tässä nyt muutaman päivän paininut erään rahaan liittyvän pulman kanssa. Kerron ensin vähän taustaa ... Eli erosin 15 vuoden parisuhteesta 9 vuo
      Sinkut
      235
      851
    8. en vaan saa häntä pois

      Mielestäni pyörimästä. Onko kellekään toiselle käynyt näin? Ihastuin pakkomielteisesti noin vuosi sitten erääseen naiseen. Ei vaan katoa mielestä va
      Ikävä
      115
      808
    9. Suomi24 kysely: ihmisten kuplautumista ei pääosin koeta vakavaksi ongelmaksi

      “Kuplautumista on mahdotonta estää. Ihmiset ovat aina viihtyneet samankaltaiset arvot ja maailmankatsomuksen jakavassa seurassa ja muodostaneet sen pe
      Suomi24 Blogi ★
      17
      773
    Aihe