Että erotakko vai tapahtuuko ihme.. Meillä tilanne se, että kun alettiin olemaan, minulla oli 2v tyttö. Kaikki meni ihanteellisesti 2vuotta. Tapahtui myös aika tohinalla kun "kolahti" ja löytyi sopiva mies joka tuli tytönkanssa hyvin juttuun itseni lisäksi.
Sitten tuli pikkusisarukset vuoden välein (tyttö oli 4.5vuotias kun sisar, siitä reilu vuodenpäästä veli). Siinä vaiheessa kun nämä kasvoivat, ja esikoisella oli jo melkoista uhmaa, alkoi mieheni ja lapseni välit tökkiä.. Lapsi hakemalla haki huomiota, ja kaikki mitä sai, oli negatiivista. Minä yritin ja yritin ja yritin soutaa ja huovata siinä välissä, puolustaa lasta miehelle ja puhua miten se tarvii rakkauttakin vaikka kiukuttelisi miten paljon ja koettelisi hermoja miten paljon!! Ei auttanut, tätä jatkui pari vuotta, sitten huomasin, miten lapsi "lopetti yrittämisen", ei enää edes sinänsä hakenut isäpuolen huomiota vaan alkoi ns antaan takaisin tälle. Mistä seuras sitä, että kaikki oli lapsen syytä.. että koskä hänkin on sellainen, itekkin on mies sellainen jne, mitä en voi aikuiselta ihmiseltä ymmärtää.. Pienille isä on hyvä isä, touhaa, leikkii, osallistuu, isoimman kanssa ei tee juuri mitään, sitten kun puhun tästä paljon niin voi parina iltana esim pelata jotain, sitten se taas jää.... mies ei ymmärrä sitä että isompi on vähän eri juttu kun nuo nyt 3 ja 4 vuotiaat.. Ite olen ollut kotona lastenkanssa, nyt vuoden toiminut myös yrittäjänä siten, että teen kotona töitä iltapäivisin (vähän vasta) ja välillä toisella paikkakunnalla 1-2 iltana vkossa, tämäkin oli välillä sitä, että esikoinen murehti, "ethän sä taas mee töihin, en haluaisi jäädä "isäpuolen" kanssa kotiin..." Otin sitten lasta mukaani kun tein hänen mummulassaan töitä... Vaikeeta, ja vaikea selittää kun on niin paljon kaikkea..
Parisuhde on tökkinyt 3-4 vuotta. Tuntuu, että riidellään jo joka pvä. Yritän pitää suuni kiinni ja nöyrtyä ja niellä, mutta en meinaa millään pystyä, kun aina tulee jokin käsittämätön asia eteen... (etenkin juuri näitä että saan huomauttaa että miksi 1 lapsi taas jäänyt huomiotta, tai kasvatusasioista jotain). Mies on myös jotenkin vainoharhaisen mustasukkainen, olen ollut kotona yli 4 vuotta mutta silti on esim monta krt epäillyt onko minulla joku toinen!!!! Ei tulisi mieleeniikään mikään sellainen!! Olen niiin jotenkin täynnä yleensäkin miehiä ja parisuhdetta, että jos tämä eroon päättyy, olen erittäin mielelläni yksin kauan, minulle riittää tällä hetkellä rakkaat lapset. Ja työ ja opiskelu ja ystävät. En jaksaisi tapella yhtään enää. Riitaa tulee sellaisestakin,jos mies "joutuu" tekemään asioita, mistä varovasti sanon että voisiko tehdä, KAIKKI on käskemistä ja vinkumista, vaikka miten varoen PYYTÄISIT ym.
Tiedän, että olisin jo lähtenyt, jos olisimme olleet kolmisin, mutta kun nuo 2 pientä ovat niin isänsä perään, että tuntuisi pahalta ero.. ja toki välitän miehestä enkä halua hänelle pahaa mieltä, mutta kun olen odottanut että kääntyisikö kaikki hyväksi, nyt tosissaan 3vuotta jo... itselläni on jo rytmihäiriöitä tästä johtuen, murehdin niin valtavasti lastani ja koko tilannetta, ollut jo vuoden kovia rytmihäiriöitä, vaikkakin pääosin vaarattomia, kauheita. Huomaan sen olevan täysin yhteydessä mieleeni.
Entiä, jos ero tulee miten sitä senkin jaksaa ja selitykset kaikille ja miksi tunnen olevani ihan luuseri jos näin käy! =(
Sitten tuli pikkusisarukset vuoden välein (tyttö oli 4.5vuotias kun sisar, siitä reilu vuodenpäästä veli). Siinä vaiheessa kun nämä kasvoivat, ja esikoisella oli jo melkoista uhmaa, alkoi mieheni ja lapseni välit tökkiä.. Lapsi hakemalla haki huomiota, ja kaikki mitä sai, oli negatiivista. Minä yritin ja yritin ja yritin soutaa ja huovata siinä välissä, puolustaa lasta miehelle ja puhua miten se tarvii rakkauttakin vaikka kiukuttelisi miten paljon ja koettelisi hermoja miten paljon!! Ei auttanut, tätä jatkui pari vuotta, sitten huomasin, miten lapsi "lopetti yrittämisen", ei enää edes sinänsä hakenut isäpuolen huomiota vaan alkoi ns antaan takaisin tälle. Mistä seuras sitä, että kaikki oli lapsen syytä.. että koskä hänkin on sellainen, itekkin on mies sellainen jne, mitä en voi aikuiselta ihmiseltä ymmärtää.. Pienille isä on hyvä isä, touhaa, leikkii, osallistuu, isoimman kanssa ei tee juuri mitään, sitten kun puhun tästä paljon niin voi parina iltana esim pelata jotain, sitten se taas jää.... mies ei ymmärrä sitä että isompi on vähän eri juttu kun nuo nyt 3 ja 4 vuotiaat.. Ite olen ollut kotona lastenkanssa, nyt vuoden toiminut myös yrittäjänä siten, että teen kotona töitä iltapäivisin (vähän vasta) ja välillä toisella paikkakunnalla 1-2 iltana vkossa, tämäkin oli välillä sitä, että esikoinen murehti, "ethän sä taas mee töihin, en haluaisi jäädä "isäpuolen" kanssa kotiin..." Otin sitten lasta mukaani kun tein hänen mummulassaan töitä... Vaikeeta, ja vaikea selittää kun on niin paljon kaikkea..
Parisuhde on tökkinyt 3-4 vuotta. Tuntuu, että riidellään jo joka pvä. Yritän pitää suuni kiinni ja nöyrtyä ja niellä, mutta en meinaa millään pystyä, kun aina tulee jokin käsittämätön asia eteen... (etenkin juuri näitä että saan huomauttaa että miksi 1 lapsi taas jäänyt huomiotta, tai kasvatusasioista jotain). Mies on myös jotenkin vainoharhaisen mustasukkainen, olen ollut kotona yli 4 vuotta mutta silti on esim monta krt epäillyt onko minulla joku toinen!!!! Ei tulisi mieleeniikään mikään sellainen!! Olen niiin jotenkin täynnä yleensäkin miehiä ja parisuhdetta, että jos tämä eroon päättyy, olen erittäin mielelläni yksin kauan, minulle riittää tällä hetkellä rakkaat lapset. Ja työ ja opiskelu ja ystävät. En jaksaisi tapella yhtään enää. Riitaa tulee sellaisestakin,jos mies "joutuu" tekemään asioita, mistä varovasti sanon että voisiko tehdä, KAIKKI on käskemistä ja vinkumista, vaikka miten varoen PYYTÄISIT ym.
Tiedän, että olisin jo lähtenyt, jos olisimme olleet kolmisin, mutta kun nuo 2 pientä ovat niin isänsä perään, että tuntuisi pahalta ero.. ja toki välitän miehestä enkä halua hänelle pahaa mieltä, mutta kun olen odottanut että kääntyisikö kaikki hyväksi, nyt tosissaan 3vuotta jo... itselläni on jo rytmihäiriöitä tästä johtuen, murehdin niin valtavasti lastani ja koko tilannetta, ollut jo vuoden kovia rytmihäiriöitä, vaikkakin pääosin vaarattomia, kauheita. Huomaan sen olevan täysin yhteydessä mieleeni.
Entiä, jos ero tulee miten sitä senkin jaksaa ja selitykset kaikille ja miksi tunnen olevani ihan luuseri jos näin käy! =(
Vastaukset 22
Vanhimmat
Auttaisiko pariterapia? tai muu missä jutellaan..
Sitä se on se uusperheen arki.
Omat on omia ja muut on muiden.
Onko tullut koskaan mieleesi, että lapsesi kaipaisi ehkä omaa isäänsä
ottamaan kasvatuksestaan vastuuta?
Oletko edes harkinnut sitä, että yrittäisit panostaa siihen suuntaan?
Tuossa on juuri se ikävä virhe, että lähdetään henkselit paukutellen edellisestä suhteesta ja omitaan lapsi itselle ja unohdetaan se OIKEA isä.
Kyllähän se tosiasia on, että miehesi ei ole lapsesi isä, joten tunteet ovat erit, kuin biologisiin lapsiinsa..
Otappa yhteys tytön oikeaan isään ja anna hänelle jo viimein mahdollisuus olla lapselleen isä, teet palveluksen monelle..
vastasin jo stuossa alempana mutta alkoi oikein niin ärsyttään tämä kommenttis että pakko vielä tähänkin sanoa, että olimme tytönkanssa 2vuotta kaksin ennen tämän uuden tapaamista ettei paukkunu henkselit.... et saa nyt minusta syyllistä tässä tilanteessa.
Se kalikka kalahtaa..
Siis onko lapsen oma isä siis kuollut?
Sanon kuule ihan kokemuksesta, että itsellänikin on poika, jonka isä on todella vaikea, mutta olen aina pitänyt huolta, että pysyy pojan isänä ja on tarvittaessa pojan tukena.
Uusi mieheni on isä taas omille lapsilleen.
Ei voi vaatia, että pystyisi rakastamaan vieraiden lapsia, kuin omiaan.
Hyvin pitäisi tietenkin pystyä silti kohtelemaan.
Tytölläsi on sen verran ikäeroa pikkusisariin, ettei varmaan leikit mene yksiin, joten hommaa tytölle harrastuksia, missä aika kuluu ja voisiko naapurissa olla samanikäinen, jonka luo menisi mielellään leikkimään, kun itse olet poissa?
Itselläni on ollut pojan paras kaveri aina vanhempineen tukena, kun olen tarvinnut lapsen vahtia.
Paremmin se aika kuluu kouluikäisellä oman ikäisensä kanssa, kuin isäpuolensa...
Avioliitto on kompromissien tekemistä, en sinuna miettisi ensimmäisenä eroa. Kokemuksesta varmaan jo itsekkin tiedät, että se arki on just tuota!
Itsekkin olen vähän sitä mieltä, että vaadit AP, mieheltäsi paljon...
Jos ei kerran tunne tyttöäsi kohtaan samaa, kuin omiinsa, minkäs teet?
Jos se taas aiheuttaa riidat teidän välillänne, silloin kannattaisi hakea muita ratkaisuja.
Tyttösi on mustis, tietenkin, kun on saanut niin kauan olla vain ja ainoastaan huomion keskipisteenä, nyt sitten täyttä kaaosta aamusta iltaan ja kiljuvat sisarukset riesana.
Jos eroat, sama peli alkaa sitten pienemmilläkin lapsilla.
Kukaan täysjärkinen ukko ei tieten kyllä enää ottaiskaan muijaa, jolla jo mukulat useamman kanssa, täälläkin varoittelevat näistä muijista, jotka lähtee lopulta ukkojen rahat mukanaan.. ;)))
Mutta, jos suhde isäänsä on tytöllä nyt lämmennyt, ei muuta kuin pökköä pesään.
Jospa se tyttö sieltä saisi kuitenkin isän korviketta aikaa myöten, kuka tietää?
Älä sinä ainakaan AP hankaloita yhtään orastavaa suhdetta lapsesi ja isänsä välillä!
Sitä suhdettakin pitäisi muistaa teidän hoitaa miehesi kanssa välillä.
Ensimmäisenä eroa!?!?=D no en ole miettinytkään jos tätä vaikeaa on ollut yli 3v ja perheneuvolassa käyty yms. Sinulla on nyt tarve hyökätä minua vastaan vaan, kiitos. voit olla tästedes kommentoimatta. olisiko minun pitänyt biologista isää ihan puukko kurkulla pyytää tapaamaan lastaan vai miten ajattelit!?!?!??!?! ja tytöllä on oman ikäisiään ystäviä ja viettää aikaa niidenkanssa. ainoa mikä musta ei ole normaalia, on se, jos lapsen pitää alkaa SIKSI keksimään paikkaa mennä pois kotoa kun ei halua isäpuolenkans olla kotona kun äiti ei ole kotona....!!!
ja ihan vielä sellainen asia, että jos eroan, en todellakaan itse ottaisi ketään miestä, ei voisi vähempää kiinnostaa. mielummin olen yksin (aikuisena) kuin huonossa suhteessa ja lapsien elämään en missään nimessä toisi uusia tyyppejä. sitten voisin harkita uutta miestä kun lapset isompia, silloinkaan en yhteen muuttaisi kenenkäänkanssa....
ja vielä tuosta lapsesta ja miehestäni, hän ITSE tuli kuvioihin, ja ITSE käyttäytyi ihanteellisesti kuten hyvä isäpuoli, 2 vuotta, ja tyttö tykkäsi valtavasti hänestä ja touhasivat normi asioita yhdessä!!! Sitten yhtäkkiä pam, se loppui, tyttö ei enää saanut mitään positiivista häneltä, vain valitusta ja kuritusta. Sekö on minun vikani tai ihan normaalia!?!?!? Miksi siis ALKUUNSA sitten on toisenlainen ja sitten muuttuukin parinvuodenpäästä?? miten 5v lapsi sen voi ymmärtää....????
Sulla on vaan vittumainen lapsi, tullut äitiinsä.
voi uuh, arvaa nappaako tollaset yrittämiset kiusata?
mitä jos OIKEA isä ei halua olla isä?!
voi juma.... joo, kerron tästäkin sitten, OIKEa isä, oli ensirakkauteni oltiin noin 7vuotta yhes, 15 vuotiaana kihloissa jne... laps syntyi kun olin 21. tyyppi lähti kun tyttö oli 10kk. pari krt tapas sitten, porasin ja rukoilin perään kunlapsi kyseli isäänsä vielä 2 vuotiaana. sitten tuli piste, en jaksanut enää kysellä. ei ole siis minusta kiinni tämä mitenkään ollut!!!! laps näki tän isänsä 2 v synttäreilllä, senjälkeen 3v synttäreillä, sitten loppui, MUTTA nyt ovat taas tutustuneet kun mies ottikin yhteyttä noin puoli vuotta sitten. tapailivat pikkuhiljaa, ite olin eka kerroilla mukana kun ei tyttö halunnut mennä yksin. joka vko piti yhteyttä, nyt se alkaa taas meneen kuukaudeksi että kuuluu jotain jne...... että sellaista... Minulla menee AINA lapset ykkossijalle.
Terapiaan mies ei suostu. Perheneuvolassa käytiin useaan otteeseen, ei apua.
lapsi on siis nyt 8vuotias.täytttää 9.
Entäs tytön isän vanhemmat?
Oot varmaan nekin hyvin tuntenut, kun noin penskasta asti olette seurustelleet?
Ottaisko ne tyttöä sinne kyläilemään, vois isänsäkkin siellä viihtyä tytön kanssa paremmin?
Näkis siellä toisiaan enemmän?
Jotkut ukot on tollaisii Taunoja, ettei niistä mitään säännöllisiä viikonloppuisiä saa, mutta onhan sekin hyvä, jos silloin tällöin?
Jos omasta ukostasi ei kerran ole isäksi tytölle, kantsis käyttää kaikki keinot, että oma isänsä olis edes toisinaan tytön tukena..
Riidat varmasti tekee suhteesta pelkkää paskaa, joten ne kannattaa lopettaa, niistä ei hyödy kukaan.
Senkin takia kannattaisi tyttöä tutustuttaa omaan isäänsä paremmin, kun jos sulle käykin joskus huonosti ja vaikka kuolet, on sitten tytöllä isänsä turvana. Näitäkin asioita pitäisi pystyä ajattelemaan, vaikka inhottavalta tuntuisikin..
Vaikka ne lapset sulla AINA meneekin etusijalle, niin kyllä sitä miestäkin pitäisi huomioida.
Miehesi saattaa tuntea sen niskavillojaan myöten, että olet pistänyt hänet sivuun ja huomioit vain lapset, oletko ajatellut sitä?
Mitenkähän se ei ole minulle koskaan ollut mikään ongelma pistää mies ja lapset YHDESSÄ etusijalle?
Se kai pitäisi olla perheen tavoite?
Määkit ja valitat, kun voisit tukea ja kannustaa?
Kokeileppa heittää tuo marttyyrin viitta pois ja näyttää sitä puolta itsessäsi, mihin miehesi aikoinaan sinuun ihastui.
Jospa mieskin on alkanut pistämään tavallasi lapsensa AINA etusijalle ?
Kyllä suhteeseen pitää enempi panostaa, lapset ovat onnellisia, jos vanhemmat hymyilevät toisilleen..
eli takaisin 50 luvulle jossa nainen vain hymyilee ja nielee ja nielee ja on hiljaa??? kokeiltu on, en pysty. Ja miten lopettaa tappelu, jos yhtäkkiä kaikki se, mitä alussa on puhuttu ja sovittu, muuttuukin miehen osalta, kasvatus asiat muuttuu, tai yleensäkin onko minun hyväksyttävä se, jos mieheni on paskamainen lapselleni!?!?!? ja sitten vain hymyiltävä ja oltava mielinkielin....huhhuh... ja joo, olen kyllä yrittänyt olla taistelematta ja viettää sitä kahdenkeskistäkin aikaa jne.
Lapseni tapaa kyllä biologisen isänsä äitiä joka kk.
Meillä on myös hieman se tilanne, että tuntuu että minua "katsotaan kieroon" nyt, kun en ole enää VAIN äiti, vain kotona, olen yrittäjä ja olen alkanut myös hieman vihdoin tehdä omia juttujakin, kuntoilla jne, nyt kun jaksaa taas. Mustasukkaisuusja epäilyt harmittaa kun en koskaan ole niihin aihetta antanut.
Ehkäpä se vika sitten on vaan minussa. Eipä tästä mieli keventynyt ainakaan.
Mitä sitten odotit vastauksilta? Eikö se ole hyvä että sait monta erilaista näkökulmaa asiaan? Ei kukaan voi vastata että asiat on näin ja näin, koska kukaan täällä ei teidän tilannetta kunnolla tunne.
Eikö ne muiden ajatukset olleet juuri sitä mitä kirjoituksellasi hait? Älä ota vastauksia kamalana kritiikkinä, vaan mieti voisiko näistä olla jotain hyötyä. Älä suutu jos jos joku olettaa jotain, ja itse olet asiasta eri mieltä. Lue vastauksia avoimin mielin.
Juuri näin, miksi edes hakea ihmisten mielipiteitä, jos on vain se oma kanta se hyväksyttävä kanta?
Sillekö haet AP täällä vahvistusta, että erota kannattaa, kun oma muksus ei ole miehelle yhtä tärkeä kuin siittämänsä lapset?
No, eroa sitten, jos avioliitto on mielestäsi pelkkää mäenlaskua! ;D
Anna kuitenkin miehen olla isä omille lapsilleen sen eronkin jälkeen, omaa tyttöäsi hän ei varmaan sen jälkeen noteeraa ollenkaan...
Elämä ei ole reilua, kai sen tiesit.
juu kyllä saa vastata omat mielipiteet mutta tuo syyllistäminen inhottaa kun tosiaan ei tiedetä tilannetta silti syyllistetään.
..itse syyllistät itsesi, ei muut.
jaa selvä. kiitos. ei tulis mieleenikään alkaa lapsia mieheltä riistämään. haloo...
Erittäin paljon vastaavanlainen tilanne mulla.... ite en ole pystynyt lähtemään. En tunne enää mitään, olen ja elelen omaa elämää tässä, välitän kyllä miehestä mutta mitään läheisyyttä ei tule enää olemaan. Niin monet paskat tapahtumat on syöneet tunteet. Nyt kun mies on lapselleni taas "kiva" (kun tietää et pohdin eroa), pystyn tässä olemaan kuin kaverukset ikään. Ei enää jaksa tapellakaan, onneksi se vaihe on ohi, mutta ei muutakaan. olla möllötellään miehen halunvuoks ja lastenvuoks.