Mistä poikaystävä?

Tänne kirjoittelee yksi jätkä, joka oikein kehuskelee kaksisuuntaisella mielialahäiriöllään. Sopisitte hyvin toisillenne, kumpikin saisi mitä tilaa.

Mutta minä en kehuskele kaksisuuntaisella mielialahäiriölläni. Toivoisin vain löytäväni poikaystävän, joka hyväksyisi minut tällaisenaan. (: Kolmen vuoden yksin olon jälkeen kuka tahansa haluaisi varmaan löytää itselleen kumppanin.

3 vuotta on "peanuts". Täällä on miehiä, jotka ollut yksin koko aikuisikänsä, parhaimmillaan 20-30 vuotta löytämättä ketään. ;)

09 09 kiteytti asian täydellisesti.
Kaksisuuntainen mieliala"häiriö", saattaa sen sijaan maanisessa vaiheessa vain auttaa pariutumisessa... muistaa vaan kertoa kuinka asianlaita on, jos pidempää suhdetta etsii.
btw. Kaikilla on jokin "häiriö", jos oikein alkaa analysoimaan - yhtään sairauttasi/diagnoosiasi väheksymättä, tai minä sen nyt sitten itse koetkaan.
Ehkä ajatusmalli häiriöstä kannattaa ajatusmaailmassa muutta muuksi?
Ois aika kuvaa tämä oleminen ilman moisia.

"Löytyisikö jostain mies, joka hyväksyisi minut tällaisenaan?"

Ei mitään tietoa, koska et kerro itsestäsi muuta kuin biposi - enkä oikeastaan suosittele tällä palstalla avautumaan, koska täällä hengailee vihamielistä, syrjäytynyttä porukkaa.

Varmasti joku hyväksyy, jos sulla on muita "avuja" jotka kompensoi.

mee treffit osioon ja sinne..kyllä se siitä lähtee.

hauska ajatus naisesta jolla on kaksisuuntainen mielialahäiriö: kaikki naiset jotka olen tuntenut omaavat tämän häiriön jotkut vain hieman lievemin. On muuten aivan Stanan ärsyttävää muutenkin toi naisten jatkuva mielentilan muutos, joten sulle varmasti löytyy joku jolla on muutekin kaikki päin H-vettiä.

Kyllähän sitä ihmisessä on paljon muitakin asioita kuin vain se hänen mielenterveytensä. Osa ihmisistä nyt vain suhtautuu vähän jyrkemmin noihin mielenterveysongelmiin, sillä heillä ei yleensä ole niistä mitään omakohtaista tai lähipiiri kokemusta. Mielenterveysongelmat nähdään ehkä hyvinkin vakavina ja pysyvinä ongelmina, vaikka useimmilla ne eivät välttämättä sitä ole.

Mutta kyllähän sitä tietenkin vähän eri tavalla suhtautuu ihmiseen ensitreffeillä jos toinen kertoo omaavansa jotain mielenterveysongelmia, varsinkin jos itse ei tiedä kyseisestä sairaudesta yhtään mitään.

Ehkä aloittajan kannattaisi tutustua ihmisiin vähän kauemmin ennen kuin alkaa omaa sairaushistoriaansa kertomaan ja antaa ihmisille tutustua sinuun ihan rauhassa. Jos ihmiset saavat tutustua sinuun rauhassa niin ne sinun mielenterveysongelmasi eivät ehkä ole enää niin suuressa roolissa kun myöhemmin niistä heille kerrot. Mutta onko tuo omasta mielenterveydestään puhuminen nyt ihan niitä kaikkein parhaita asioita mitä ottaa tutustumisvaiheessa esille, eikö ne kuitenkin aika henkilökohtaisia juttuja useimmille ole?