Meillä puolisoni ilmoitti pari viikkoa sitten ettei enää rakasta minua, ja ei enään halua jatkaa suhdettamme. Meillä olisi viikon päästä tästä tullut täyteen 7 vuotta yhteiseloa.
Itselläni on pari vuotta kestänyt paha masennus, ja puolisoni on yrittänyt työntää minua väkisin hoitoon, mutta en ole saanut aikaisekseni. Tämän vuoksi hän on nyt keväällä aloittanut itsekin masennulääkityksen ja terapian. Nyt parin kuukauden lääkityksen jälkeen hän ilmoitti tämän. On kertonut ristiriitaisesti asioista, eli pari kuukautta on ollut tosi vaikeaa. Viime syksynä meillä oli pienoinen kriisi, jossa haimme ulkopuolista apua. Hän sanoo, että on 9 kuukautta nyt jo yrittänyt pitää suhdettamme hengissä. Minä myös, mutta talvella tapahtuneen leikkauksen jälkeen hieman masennuin vielä lisää.
Meillä on 3- ja 5- vuotiaat lapset. Näistä pystymme järkevästi keskustelemaan ja sopimaan. Itse en ole nyt parin viikon aikana enää asunut kotonamme, vaan olen muuttanut tuttavien luo asumaan. Lapsien vuoksi olemme nyt myös nähneet.
Itse myös aiheutin hänelle tuskaa sillä että sidoin hänet täysiin itseeni ja suhteemme ulkopuolinen elämä loppui tuona 9 kuukauden aikana täysin.
Nyt eroilmloituksen jälkeen olen ymmärtänyt kaikki tapahtuneet asiat, hain hoitoa, aloin toimimaan kuten olin ennen masennustani toiminut. Alkanut harrastamaan liikuntaa ja syömään terveellisemmin.
Kävimme pariterapiassa, jossa kerroin hänelle kaiken ja hän oli iloinen että olin vihdoin itse ymmärtänyt asiat. Mutta hän ei halua jatkaa, koska hänellä ei kuulemma ole mitään minkä päälle enään rakentaa suhdettamme. Hän ei tunne itseään kauniiksi, vaikka on äärettömän kaunis ihminen.
Nyt kun olemme pariin kertaan tavanneet, hän haluaa viettää aikaa seurassani, mutta sanoo ettei tunne mitään. Ei myöskään ketään ulkopuolisia miehiä kohtaan. Ennen sanoi suoraan ettei ole kiinnostunut heistä. Nyt sanoo samaa, mutta sanoo ettei tunne ihastumistakaan tms muita tunteita heitä kohtaan. Olo on kuulemma turtunut. Mutta hän haluaa käydä syömässä kanssani, lähtee mukaan psykiatrini luokse, ei tahdo kotona oven luona nousta autoni kyydistä tai työpaikalle kun olen pariin kertaan vienyt haluaisi vain istua autossa ja jutella. Kahville ei häntä tarvitse edes suostutelaa, vaan hän lähtee mielellään ja usein me molemmat hymyilemme toisillemme. Silti haluasi tavarani asunnosta mahdollisimman nopeasti ulos.
Kotonaan hän on tehnyt kaikkea kokeilevaa juttua, mitä ei tehnyt aikanani kun olin siellä: pessyt pyykkjiä öisin, saunonut keskellä aamipäivää, kokeillut grillaamista, jättnyt voi veitsen pöydälle.... kaikea tälläistä pientä. Lapset kuulemma saavat nyt hänet iloiseksi ja hymyilemään. Töissä hän on 2 viikon aikana useimmiten vain itkenyt ja romahdellut.
Onko tässä vielä toivoa, koska itse olen aivan täysin rakastunut häneen? Häneltä olen kysynyt, että minun mielestä on aika ottaa asumusero ja tehdä molempien omaa elämää. Hänen mielestä olemme lopullisesti eronneet, mutta pyytää silti aikaa.
Voiko toivoa vielä tulevaisuudelta että palaamme yhteen? Mitä voin tehdä että se vanha tunnekipinä vielä syttyy? Ja onko siihen mahdollisuutta? Itse riutuu tässä tunne tilassa, että ei malttaisi odottaa, mutta yritän ajatella muuta, etten ala painostamaan häntä.
Vastauksista jo etukäteen kiitos.
Itselläni on pari vuotta kestänyt paha masennus, ja puolisoni on yrittänyt työntää minua väkisin hoitoon, mutta en ole saanut aikaisekseni. Tämän vuoksi hän on nyt keväällä aloittanut itsekin masennulääkityksen ja terapian. Nyt parin kuukauden lääkityksen jälkeen hän ilmoitti tämän. On kertonut ristiriitaisesti asioista, eli pari kuukautta on ollut tosi vaikeaa. Viime syksynä meillä oli pienoinen kriisi, jossa haimme ulkopuolista apua. Hän sanoo, että on 9 kuukautta nyt jo yrittänyt pitää suhdettamme hengissä. Minä myös, mutta talvella tapahtuneen leikkauksen jälkeen hieman masennuin vielä lisää.
Meillä on 3- ja 5- vuotiaat lapset. Näistä pystymme järkevästi keskustelemaan ja sopimaan. Itse en ole nyt parin viikon aikana enää asunut kotonamme, vaan olen muuttanut tuttavien luo asumaan. Lapsien vuoksi olemme nyt myös nähneet.
Itse myös aiheutin hänelle tuskaa sillä että sidoin hänet täysiin itseeni ja suhteemme ulkopuolinen elämä loppui tuona 9 kuukauden aikana täysin.
Nyt eroilmloituksen jälkeen olen ymmärtänyt kaikki tapahtuneet asiat, hain hoitoa, aloin toimimaan kuten olin ennen masennustani toiminut. Alkanut harrastamaan liikuntaa ja syömään terveellisemmin.
Kävimme pariterapiassa, jossa kerroin hänelle kaiken ja hän oli iloinen että olin vihdoin itse ymmärtänyt asiat. Mutta hän ei halua jatkaa, koska hänellä ei kuulemma ole mitään minkä päälle enään rakentaa suhdettamme. Hän ei tunne itseään kauniiksi, vaikka on äärettömän kaunis ihminen.
Nyt kun olemme pariin kertaan tavanneet, hän haluaa viettää aikaa seurassani, mutta sanoo ettei tunne mitään. Ei myöskään ketään ulkopuolisia miehiä kohtaan. Ennen sanoi suoraan ettei ole kiinnostunut heistä. Nyt sanoo samaa, mutta sanoo ettei tunne ihastumistakaan tms muita tunteita heitä kohtaan. Olo on kuulemma turtunut. Mutta hän haluaa käydä syömässä kanssani, lähtee mukaan psykiatrini luokse, ei tahdo kotona oven luona nousta autoni kyydistä tai työpaikalle kun olen pariin kertaan vienyt haluaisi vain istua autossa ja jutella. Kahville ei häntä tarvitse edes suostutelaa, vaan hän lähtee mielellään ja usein me molemmat hymyilemme toisillemme. Silti haluasi tavarani asunnosta mahdollisimman nopeasti ulos.
Kotonaan hän on tehnyt kaikkea kokeilevaa juttua, mitä ei tehnyt aikanani kun olin siellä: pessyt pyykkjiä öisin, saunonut keskellä aamipäivää, kokeillut grillaamista, jättnyt voi veitsen pöydälle.... kaikea tälläistä pientä. Lapset kuulemma saavat nyt hänet iloiseksi ja hymyilemään. Töissä hän on 2 viikon aikana useimmiten vain itkenyt ja romahdellut.
Onko tässä vielä toivoa, koska itse olen aivan täysin rakastunut häneen? Häneltä olen kysynyt, että minun mielestä on aika ottaa asumusero ja tehdä molempien omaa elämää. Hänen mielestä olemme lopullisesti eronneet, mutta pyytää silti aikaa.
Voiko toivoa vielä tulevaisuudelta että palaamme yhteen? Mitä voin tehdä että se vanha tunnekipinä vielä syttyy? Ja onko siihen mahdollisuutta? Itse riutuu tässä tunne tilassa, että ei malttaisi odottaa, mutta yritän ajatella muuta, etten ala painostamaan häntä.
Vastauksista jo etukäteen kiitos.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Sanoisin, että anna ajan näyttää.
Etäisyys voi tehdä hyvää. Olette molemmat masentuneita, ja ilmeisesti yhteiselossanne olette molemmat uupuneet, vetäneet vain toisianne syvemmälle masennukseen. Tarvitsette erillistä tilaa. Toipumisenne on jo lastenkin kannalta tärkeämpää kuin mikään muu! Jos käy niin, että suhdetta ei enää sen jälkeen saa palautettua, se on tietysti surullista, mutta sure sitä myöhemmin!
Päivä kerrallaan. Toivoa on, mutta älä laske elämääsi sen varaan.
Sanoisin, että panosta itseesi ja ilmoittaudu vaikkapa eroseminaariin.Jos paikkakunnallasi ei ole sellaista, hanki itsellesi kirja Jälleenrakennus - kun suhteesi päättyy. Kirjaa käytetään eroseminaarissa perusteoksena. Seminaarista/kirjasta saat työkalut parisuhteen tarkasteluun ja oman itsesi jälleenrakentamiseen, samoin toimivamman parisuhteen rakentamiseen joko nykyisen tai aikanaan uuden kumppanin kanssa. Voin suositella omasta kokemuksesta.
Tilanteen kehittymistä tapahtunut.
Hän on facebookissa kirjoitellut yhdelle kundille, jonka on silloin 9 kuukautta sitten laivalla tavannut, jolloin meillä oli ensimmäisiä suhteemme kriisejä.
Viesteissä mainittu mm. näin että nyt uskaltanut ottaa tämän kundin kaveriksi siellä, sekä että nyt ei enää tarvitse miettiä kenen kanssa on missä on ja miten on, kunhan pysyy kohtuuden rajoissa, kun meidän pienet miehet ovat rajoittamassa... Hänen tuttava, jonka kanssa oli laivallakin niin tuumasi että vai olet nyt tämän kaveri...
Me olemme molemmat siis 30v ja 31v nyt edessä molemmilla syksyllä. Meillä tosiaan nämä lapsetkin täyttävät syksyllä 4 ja 6 vuotta. Meidän tällä vanhemmalla lapsella on lievä kehitysvamma, joka on meidän parisuhdettakin runsaasti kuormittanut.
Tämä kundi jonka hän on laivalla tavannut ja avannut nyt uudestaan viestinnän on 22 vuotias, joka asuu n. 300-400km päässä asuinpaikastamme. Tämä kundi on myös runsaasti bilettämässä käyvä sekä muutoinki kavereiden kanssa runsaasti liikenteessä sekä alkoholiakin tuntuu menevän monena päivänä viikossa.
Puolisoni ei ole myöntänyt että hän olisi pettänyt minua, ja että ei ole ihastunutkaan keneenkään. Hän ei tiedä, että tiedossani on tuo viestittely sekä syksyllä että he olisivat tavanneet laivalla. Mutta mielestäni kieltää faktat.
Hän puhui sitä että minun pitäisi kodistamme hakea tavarani mahdollisimman nopeasti pois, vaikka minulla ei ollut vielä asuntoa. Häntä kuulemma ahistaa että tavarani ovat siellä. Mutta minä en myöntynyt muuttavani pois, vaan sanoin että koska hän haluaa eroon minusta ja mielikuvani mukaan lapsistamme, hän saa luvan lähteä. Silloin hän rupesi uhkailemaan poliisilla ja oikeuteen menemisellä asiasta sekä lapsista. Tunti tästä uhkailusta laittoi viestin, että sinä voitit juuri katson asuntoa. Hän myös uhkaili, että haluaisi lasten yksinhuoltajuuden jotta voisi muuttaa minne haluaa. Itse sanoin, että tämä ei vain kovin helposti onnistu. Olin koko ajan rauhallinen kun juttelimme, hän huusi kokoajan puhelimessa ja haukkui minua, muttaa itse olin hyvin rauhallinen.
Myös yksi syy, miksi en halua luovuttaa omaa ja lasteni kotia hänelle, koska hän sanoi, että hänellä on hirveä tarve saada nähdä ystäviään ja kutsua heitä meidän kotiin yöksi. jne.. Alkoi pelottamaan että minkähänlaisia bileitä hän on sinne oikein suunnitellut.
Ehdotin hänelle, että hankkii asunnon samasta pihapiiristä, jotta lapsemme voisivat nähdä häntä silloin kun haluavat ja jos olemme sopimassa viikko- ja viikko vuorottelusta. Tällöin hän sanoi, että ei usko minun kestäväni sitä että näkisin jos hänellä tulee käymään luonaan uusia miehiä.
Ennen parisuhdettamme hän kävi lähestulkoon kaikkina vapaapäivinään juhlimassa ja melkein joka ilta otti miehen mukaan baarista. Ollut arviolta 50-100 miehen kanssa sukupuoliyhteydessä. Aikaisemmat parisuhteet seurustelutasolla olleet hyvin lyhyitä 1 vuosi, ja olleet hyvin riitaisia.
Itse en meinannut antaa tuossa kodissa millään muotoon periksi, koska olen myös kotiin kuuluvat kaikki laskut ja vakuutukset ja kauppakäynnit huolehtinut lastemme syntymästä asti. Hän on voinut omat saamansa rahat ja lapsilisät kerätä omalle tilillensä talteen, omaan käyttöönsä. Lastenkin osalta yritän saada itseni lähivanhemmaksi.
Tekisi mieli vain huuttaa. Nyt olen käynyt kävelyllä ja muutoinkin ulkona enemmän sekä ostanut uusia vaatteita ja alkanut käyttämään hajuvesiä, mitä en ennen tehnyt. Aioin myös uudestaan hankkia piilolinssit, joiden käyttö jäi tuossa meidän lapsien saamisen jälkeen. Eli olen vain keskittynyt itseeni ja siihen että saisin itselleni paremman ja turvallisen olon. Myös masennuksen olo on kaikonnut.
Jos hän sanoo, että on tunteet kadonneet minua kohtaan, niin olenko väärässä, että tuo nuoreen kundiin ihastuminen on hänen ajatuksensa sotkenut?
Tuleekohan hän jossain vaiheessa katumapäälle, kun joutuu itse keräämään tavarat lähtiessään omaan asuntoon?
Itselle aika raskasta tämä, mutta kyllä kaiken kestän lastemme takia, sekä omaan kotiin takaisin pääsyn haaveen vuoksi, koska olen nyt joutunut kolme viikkoa olla asumassa sukulaiseni luonna. Tänä aikana olen nähnyt lapsiani kolmena päivänä.
En oikein ymmärrä mitä hän oikein kuvittelee, että tuollaisesta 22 vuotiaasta kaverista olisi noiden kahden lapsen "isä" hahmoksi? Ja laivalla tapahtunut ihastuminen on käsittääkseni eri asia kuin oikea rakkaus ja toisesta välittäminen. Yrittää tällä hetkellä myös kontrolloida minua lastemme kautta.
Olen nyt vain päättänyt, että hän ei minulle pysty mitään, eikä pysty tuhoamaan lastemme turvallista kotia.
Itseäni vain satuttaa ajatella, että onko hän tosissaan, että haluaa taas lähteä vaan juoksemaan miesten perässä.
Ehkä tästä selviää vielä voittajana.
Tuosta 22-v kundi-jutusta tulee mieleen, ettei se välttämättä sinänsä tarkoita että puolisosi hänestä mitään ihmeempää haluaisi... jos hän on tuntenut itsensä rumaksi, niin pieni flirtti nostaa itsetuntoa ja pystyy tuntemaan itsensä taas kauniiksi..
Voimia sinulle.. ja jos masennuksesi on kaikonnut, niin varmasti ratkaisunne oli oikeaan suuntaan