Olemme jo nelikymppinen pari, ei asuta yhdessä, mutta nähdään usein minun luonani.
Alkuun oli kipinää ja juttelua, nyt tuntuu että omalta puoleltani alan jotenkin hyytyä.
Tahtoisin jutella joskus ns. henkeviä, mutta vastapuoli on täysin kykenemätön siihen. Menee aivan sanattomaksi ja sitten minäkin lopetan yrittämisen.
Juttelemme nykyään vain täysin yleisluonteisista asioista.
Seksi, jota alunpitäenkin oli vähän, on kuihtunut olemattomiin. En tunne kiinnostusta, ehkä sen takia että mies ei päästä minua henkisesti yhtään lähelle.
Sekavaa on tässä se että tykkäämme samoista harratuksista, luonnosta jne. Siellä viihdyn hänen kanssaan aivan hyvin.
Mutta sitten kun pitäisi lähentyä, kerta kerralta tunnen vaan vaikeammaksi mennä edes hänen viereensä. Nyt olen huomannut jo vastenmielisyyden tunteita ja väistelen häntä.
On todella vaikeaa ottaa näitä puheeksi, toinen kun ei muutenkaan puhu. Olen miettinyt eroa ihan vakavasti ja sanonutkin siitä kerran, silloin reaktio oli suuttumus. Ja kun yritin asiasta jutella oli seinä vastassa.
Kun kysyn tyydyttääkö tälläinen seksitön ja puhumaton suhde häntä, hän saattaa sanoa että jospa se tästä. Siinä kaikki.
Ahdistaa laittaa välit poikki, olen liian kiltti sanomaan asian ja tuntuu että minulla on joku velvollisuus jatkaa, vaikken haluaisi. Miten kummassa voi olla niin vaikea irtautua ja vain sen takia että ajattelen hänelle tulevan paha olo.
En osaa olla itsekäs kai. Vai onko se edes itsekkyyttä jos haluaa enemmän kuin mitä saa....?
Alkuun oli kipinää ja juttelua, nyt tuntuu että omalta puoleltani alan jotenkin hyytyä.
Tahtoisin jutella joskus ns. henkeviä, mutta vastapuoli on täysin kykenemätön siihen. Menee aivan sanattomaksi ja sitten minäkin lopetan yrittämisen.
Juttelemme nykyään vain täysin yleisluonteisista asioista.
Seksi, jota alunpitäenkin oli vähän, on kuihtunut olemattomiin. En tunne kiinnostusta, ehkä sen takia että mies ei päästä minua henkisesti yhtään lähelle.
Sekavaa on tässä se että tykkäämme samoista harratuksista, luonnosta jne. Siellä viihdyn hänen kanssaan aivan hyvin.
Mutta sitten kun pitäisi lähentyä, kerta kerralta tunnen vaan vaikeammaksi mennä edes hänen viereensä. Nyt olen huomannut jo vastenmielisyyden tunteita ja väistelen häntä.
On todella vaikeaa ottaa näitä puheeksi, toinen kun ei muutenkaan puhu. Olen miettinyt eroa ihan vakavasti ja sanonutkin siitä kerran, silloin reaktio oli suuttumus. Ja kun yritin asiasta jutella oli seinä vastassa.
Kun kysyn tyydyttääkö tälläinen seksitön ja puhumaton suhde häntä, hän saattaa sanoa että jospa se tästä. Siinä kaikki.
Ahdistaa laittaa välit poikki, olen liian kiltti sanomaan asian ja tuntuu että minulla on joku velvollisuus jatkaa, vaikken haluaisi. Miten kummassa voi olla niin vaikea irtautua ja vain sen takia että ajattelen hänelle tulevan paha olo.
En osaa olla itsekäs kai. Vai onko se edes itsekkyyttä jos haluaa enemmän kuin mitä saa....?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Älä ota itseesi miehen ongelmaisuutta. Hänellä tässä on suuria vaikeuksia jakaa omaa ajatteluaan ja tunteitaan kanssasi. Jos olisit vakavissasi vielä, pariterapiaa voisi harkita. Mutta vaikutat järkevältä naiselta.
Kirjoita hänelle kirje, jossa kerrot mitkä asiat sinua surettavat ja harmittavat suhteessa, ja joko että haluat jatkaa kun mies pystyy avautumaan, tai että et halua enää tavata häntä. Todellisten tuntojesi mukaan.
Suhteellanne on tulevaisuus, mikäli sopeudut elämään miehen ehdoilla.Harvoin puhumaton nelikymppinen mies muuttuu avoimeksi.
Itse olen kokenut liki samanlaisen seurustelusuhteen ja eihän siitä mitään tullut.En odottanut mitään totaalisen henkevää avautumista, vaan edes silloin tällöin sopivalla hetkellä vähän syvällisempää keskustelua odotuksista, toiveista jne.Vaistosin myös vetäytymisen jos minä puhuin hänelle.Pikkuhiljaa alkoi ahdistamaan, kun tajusin että miehen kanssa voi vain keskustella päivän tapahtumista, säästä, harrastuksista...ei meistä ja mitä me ajatellaan, tunnetaan toisiamme kohtaan.Ne olivat kiusallisia aiheita miehelle.
Kyllä suhteessa pitää olla myös henkistä yhteenkuuluvaisuuden tunnetta.Vastata toisen tunteisiin.Se vahvistaa suhdetta entisestään.
Ja kaikkein pahinta tietty olisi, jos mies haluaisi olla avoin, mutta jostain syystä vaan ei osaa tai pysty...
Varmasi tiedät itsekin vastauksen ongelmaasi. Itse ajattelin, että sopeudun siihen seurusteluun mitä oli, mutta jossain sisimmässäni koin ahdistusta siitä, etten saa henkisellä tasolla suhteelta mitään.
itselläni on päinvastoin, olen nainen ja seurustellut 6 kk erittäin tunteellisen miehen kanssa.Itsellä on vaikeuksia osoittaa sanoilla tunteita, vaikea sanoa, että rakstan sinua, minkä mies on sanonut jo varmaan 100 kertaa. Vaikka tarkoittaisinkin kaikkea ihanaa, muttta miten se on niin vaikea sanoa? Korkeintaan saan sanottua, että on ikävä, mutta olen puhunut miehelle tästä ja hän tietää.Osoitan tunteita enemmän koskettamalla..
Ymmärrän hyvin turhautumisesi. Suhdetta on vaikeaa ylläpitää, jos toisen kanssa ei ole minkäänlaista henkistä yhteyttä, aitoa läheisyyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Oletko kysynyt mieheltäsi, miksi hänen on niin vaikeaa keskustella syvällisemmistä asioista? Jos et saa hänestä mitään irti, voisit ehdottaa pariterapiaa. Ehkä jokin ulkopuolinen ihminen voisi saada miehesikin avautumaan ja saisitte selvitettyä syitä ongelmanne taustalla. Mikäli tämäkään ei auta, kannattaa varmaan ihan tosissaan alkaa miettiä eroa. Henkisesti köyhä suhde ei palvele kumpaakaan teistä.
Minulla on vähän samankaltaisia ongelmia oman miesystäväni kanssa, tosin ongelmana olen minä eikä niinkään hän. Itselleni on äärimmäisen vaikeaa puhua mistään syvällisemmistä asioista, varsinkin jos kyseessä on jokin ongelma, vaikeat negatiiviset tunteet ja niiden ilmaiseminen tai muuten vain jokin isompi asia. Tahtoisin kyllä kovasti puhua ja selvittää välillämme olevia solmuja, mutta en yksinkertaisesti tiedä mitä sanoa, miten toimia, miten puhua. Tämä kaikki on lähtenyt lapsuudenkodistani, vanhempieni parisuhde oli isäni juomisen takia erittäin tunneköyhä. Ei meillä ikinä keskusteltu asioista, vaan ongelmista vaiettiin. Olen itse harkinnut jonkinlaisessa terapiassa käymistä, mutta toistaiseksi en ole onnistunut toteuttamaan aikomustani. Onneksi olen sentään pystynyt kertomaan miehelleni näistä puhumiseen liittyvistä vaikeuksista ja hän on ollut tarpeeksi ihana ja kärsivällinen ymmärtääkseen minua. Vaikka kyllähän sen huomaa, että ei hänkään tässä tilanteessa aina jaksa, kun kaikki vastaukset pitää kiskoa minusta irti, enkä osaa purkaa vaikeita asioita muuta kuin kirjoittamalla. Luotan silti yhä parempaan huomiseen, kyllä elämä kantaa.
Ja valitset sitten minkä polun tahansa ja kävi teidän kahden miten tahansa, niin kyllä tässä elämässä aina eteenpäin pääsee! Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen aukeaa ja niin edelleen. Tsemppiä!
Ihan yksinkertaisesti jätä se.Vaikka teillä yhteisiä juttuja onkin mutta jos ette puhu henkisesti samaa kieltä,on suhde mielestä tuhoon tuomittu.On sinua kohtaan väärin että tarvitset syvällisempää keskusteluyhteyttä ja väärin että miestä ahdistetaan nurkaan(näinhän se kokee sen)puhumaan asioista mistä ei osaa/pysty.Pitemässä suhteessa tuollainen on jo henkistä väkivaltaa.
Etkä ole itsekäs,mies ei vain ollut sinua varten.Lisäksi,suuttuminen kertoo miehen asenteesta asioihin;Jos joku ehdottaa tai päättää häntä ei miellyttävästi,se suuttuu eikä osaa keskustella aisiasta.