Jäähdytetty nainen

tsirra kirjoitti:

Sisäelimien ja veren tympeä haju upposi lateksin läpi käsiini. En tiennyt miksi. Ehkä kuvittelin kaiken. Ehkä olin kulkeutumassa kohti tiedostamatonta traumaa ja jokin minussa uudistuisi, muuttuisi toiseksi tai toisenlaiseksi. Olin liikkeellä. Istuin tuolillani ja katselin päätteen ääriviivoja. Jokin minussa putosi tai nousi, pyöri moneen eri suuntaan samaan aikaan. Oli yhdentekevää mitä ruudulla luki.

Sorrun helposti seksifantasioihin. En ole koskaan kertonut heille ammattiani. Mielestäni he eivät tarvitse sitä tietoa, sillä tieto lisää hämmennystä, suhtautumista. Minä haluan pysyä muuttumattomana. Minä haluan olla objekti, toiminnan kohde.

Keskustelin tästä alakerrassa leikkaussalin ulkopuolella. Salissa heitin huulta, soitin klassista ja vinoilin potilaan sille ja tälle. Heillä oli hauskaa. Kun kuolema tulee, se tulee happisaturaation romahtamisena. Vertaan tilannetta älykkyysosamäärän rappeumaan. Kuolema itse on täydellinen ja puhtaaksi viljelty idiootti, kaiken finaaliselittämisen loppu.

Odotan autossa ystävääni. Olemme samassa ammatissa eri sairaaloissa ja käyneet samat koulut, nukkuneet samat pedit ja öisin kietoneet kylmät käsivartemme toisiimme. Hän on naimisissa, kahden lapsen äiti. Tunnen olevani hänen kanssaan kotona, perillä jossain kadonneessa itsessäni. Vajavaisuus minussa täyttyy, kun nauran tai riitelen hänen kanssaan, nussin.

Nyt odotan häntä. Istun autossa ja muistelen hänen purkantuoksuisia hampaitaan. Ällöttävä tapa, fiilistely. Naiset ovat myöhässä aika x kertaa määrä. Olen kaavoittanut elämän illuusion tekemisen puutteeksi. Jokin minussa haluaa. Haluaa lähes mielettömästi. Sitä hilliten, minä odotan ja kuuntelen mitä radiolla on minulle kerrottavaa. Vaihdan kanavaa. Ulkoisesti olen täysin tyyni. Autossa on peruutuspeili.

Miehet, joilla on samanlainen auto, saapuvat kertomaan tästä minulle. Kyselevät, että kuulutko klubiin?

En kuulu klubiin. Kuuntelen mielelläni mitä heillä on kerrottavaa. Erotiikan esteettisin muoto ei sielussani ole autopeltisepän tehdasversio: hydraulipuristin. Auto vuoteessa on farssi. Kun ihmiset naivat, auto on parkkiruudussa valot pimeänä, sammuneena. Auto on siis juoppo.

Itsekin kittaan mielelläni. Rakastan ylisosiaalista minääni. Se on kuin loinen sisälläni. Päästän sen ulos häkistä ja riehutan sitä ympäriinsä. Sellainen on kuin koira: tyhmä ja hakee mitä tahansa sille ymmärtää tai jaksaa, viitsii heittää. Pimeässä puristin painaa minulle uuden lokasuojan. Robotti liikkuu käytävällä. Prosessivastaava vetää käteen monitorin edessä. Tehdasmelun takaa kuuluu ähkäisy.

Tunnen olevani palkkakuopassa. Olen kuullut, että nelikymppiset eivät enää saa töitä mistään elleivät ole lääkäreitä tai lääkäreihin erikoistuneita liiketalousjuristeja. Olen myös kuullut, että hyvin varakkaat miehet mieluusti haluavat omalääkärin vuoteeseensa. Yhteistä vuodetta ei näissä tapauksissa ole – tai sellaista ei haluta olevan.

Tällaista ammattia kutsun työksi vuorotta. Tässä nimenomaisessa ryytimaassa yhdistyvät sekä huoran että kyökkipiian ristit läpikoulutettuun yhteiskunnan huipputuotteeseen, minuun.

Jotkut ovat nerokkaita. Toiset taas ymmärtävät elämää. Minä odotan. Ihmiset pelkäävät katsettani. Huutava lapsikin hiljenee vaiteliaisuuteni äärellä, sen kohteena. Olen selvästi murroksessa. Nuuhkin käsiäni. Vihaan käsieni hajua, sisäelimien ja veren tunkkaista löyhkää käsirasvahajusteiden ja kollageeni-ekstensioiden alla.

Katson peiliin. Joskus ajattelen, että olen skalpellitrolli, lihanleikkaaja, semiteurastaja. Kadulla kävelee vanha nainen. Hänellä on asentovirhe. Pieni lapsi hänessä murskaa lantioluunsa. Tuskat ovat käsittämättömät. Hän vuotaa verta.

Miksi ihmiset eivät vain kuole pois? Olematta asiantuntija: nikamat ovat luutuneet yhteen, kuivuneet kuin elämän pullauunissa ja jäykistyneet rusinoiksi. Hänessä on enemmän lääkkeitä kuin vitamiineja, elävää ruokaa. Nainen vilkaisee minuun, ohittaa auton. Katselen hänen kävelyään peruutuspeilistä.

Suojatiellä hän odottaa. Kokeilen alavatsaani. Unohdan kaiken muun. Minulla on kylmää Vichyä ja suolapähkinöitä. Olen jo matkalla ilman kirjojani, ilman sanoja. Olen tekoja, riskien toteuttaja, pyöveli. Katselen hyllyvää kohtua lateksikäsilläni. Mittaan sen painoa, sen kasvainten laatua. Munasarjojen savu nousee kuoleman piipuista, katoaa mikroskooppiseen tuuleen. Tulisit jo. Minulla on aikaa.

Auto on kuin jääkaappi. Ulkona on helle. Minä odotan.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä