Arvostuksenpuute...

Toivottavasti jaksaisitte lukea tämän ja kommentoida....

Olemme asuneet avoliitossa kohta kaksi vuotta ja parikymppisiä.

Poikaystäväni arvostus minua kohtaan on todella heikkoa. Hän tuntuu olevan minulle kiva, jos minä olen sitä ensin hänelle.

Tämä tarkoittaa siis, että jos pahoitan mieleni hänen toilailuistaan, anteeksipyyntöä on turha odottaa.
Riidasta seuraa uusi riita, koska pahoitan mieleni hänen välinpitämättömyydestään.

Hän sanoo aina että ''suutun väärin'', että pitäisi olla mukavampi suuttuessaan. Tätä en ihan ymmärrä...

Ei vastaa puhelimeen, jos ei huvita. Kotitöistä valitsee mitä suostuu tekemään ja mitä ei. Valittaa, että vaadin häneltä liikaa

Usein kuulen kommentin ''voisitsä joskus olla stressaamatta ja rentoutua, voitas vaa vapaasti tehä mitä lystää''

Hän ei myöskään arvosta sukulaisiani. Ei myöskään koe tarpeelliseksi osoittaa omalle suvulleen, että olen hänelle tärkeä. Hänen vanhempansa pompottavat häntä ja vähättelevät minua hänelle. Hän ei välitä siitä.

Tuntuu, että hän ei koe mitään empatiaa minua kohtaan. Jos minua surettaa tai olen loukkaantunut hänelle, hän haluaa vaan että peitän sen. Vaikka tietäisi, että sisälläni kiehuu, hänestä ongelmaa ei ole jos sitä ei näy.

Nätisti olen koittanut puhua vaivaamistani asioista. Hän ei ota kuuleviin korviinsa. Jos alan raivoamaan, hän ottaa takkinsa ja poistuu.

Meillä on mukavaakin yhdessä, samanlainen huumorintaju. Tuntuu vaan, että jätkä ottaa suhteestamme kermat päältä. Hän ei halua nähdä vaivaa minkään eteen elämässään, ei parisuhteen tai opiskelun tai minkään muunkaan...
Joskus tuntuu, että hän on SAAMATON.

Mitä voisin tehdä? Muuta kuin erota....