Olen miettinyt viime aikoina millaista olisi ollut elää normaalissa perheessä, se että voisi tuntea että sinulla on isä, jolle voisi puhuakin.
Muistan joka tapahtuman kuin eilisen, eikä ne lähde mielestäni.
Isäni on juonut läpi elämäni, nyt on ollut pari selvää kuukautta. Milloinkohan taas aloittaa? En ole isäni kanssa missään väleissä, mä en puhunut hänelle edes lapsena ja hänen kanssaan kahdestaan olo oli vaikeaa. En pidä häntä isänä, en tiedä pitäiskö mun olla vihainen hänelle, mutta erittäin katkera ainakin että jouduin elämään siinä helvetissä. Yöt pelkäen peiton alla tyyny korvissa koska isä tulee kännissä kotiin ja mitä taas tapahtuu, toivottavasti ei ainakaan lyö ketään. Uhkailua, valvomista, pelkoa. Yöt lähdettiin usein ulos pakoon, odotettiin sisälle pääsyä kun isä oli sammunut. Yritin peittää kaikki pelon tunteet, en kertonut edes äidille että mua pelotti, miten se ei voinut tajuta, luuliko se ettei muhun satu kun seuraan sitä vierestä?
Mä olin pienestä asti aivan liian kiltti ja muokkasin itseni muiden mukaan. Mulla ei ollut mielipiteitä, ja tämä jatkuu edelleen. Ihmettelin miksi kukaan ei ole kanssani koulussa, itseluottamukseni oli nolla. Elin aivan omissa maailmoissa ja niin teen vieläkin. Haluaisin elää, mutta en osaa, se että vielä nää kaikki jäljet on minussa. Pelkään sosiaalisia tilanteita ja musta tuntuu että kaikki pitää mua jotenkin outona. Mietin niin kovin miks must tuli tämmönen.
Nyt olen 21v ja asunut yksin 17 vuotiaasta. Äitini hommasi kämpän että meiän lapsien ei tarvi kestää isää. Nyt olen alkanut miettimään että äitihän valitsi isän ?
Mun suhteet menevät aina pieleen, se että olen aivan lukossa, en osaa puolustaa iteäni, enkä osaa näyttää tunteitani. En tiedä mitä teen. Voikunpa poikaystäväni olisi ymmärtänyt mua, voi kunpa olisin osannut selittää.
En edes tunne omaa isääni.
"isä" miksi teit näin ?
Muistan joka tapahtuman kuin eilisen, eikä ne lähde mielestäni.
Isäni on juonut läpi elämäni, nyt on ollut pari selvää kuukautta. Milloinkohan taas aloittaa? En ole isäni kanssa missään väleissä, mä en puhunut hänelle edes lapsena ja hänen kanssaan kahdestaan olo oli vaikeaa. En pidä häntä isänä, en tiedä pitäiskö mun olla vihainen hänelle, mutta erittäin katkera ainakin että jouduin elämään siinä helvetissä. Yöt pelkäen peiton alla tyyny korvissa koska isä tulee kännissä kotiin ja mitä taas tapahtuu, toivottavasti ei ainakaan lyö ketään. Uhkailua, valvomista, pelkoa. Yöt lähdettiin usein ulos pakoon, odotettiin sisälle pääsyä kun isä oli sammunut. Yritin peittää kaikki pelon tunteet, en kertonut edes äidille että mua pelotti, miten se ei voinut tajuta, luuliko se ettei muhun satu kun seuraan sitä vierestä?
Mä olin pienestä asti aivan liian kiltti ja muokkasin itseni muiden mukaan. Mulla ei ollut mielipiteitä, ja tämä jatkuu edelleen. Ihmettelin miksi kukaan ei ole kanssani koulussa, itseluottamukseni oli nolla. Elin aivan omissa maailmoissa ja niin teen vieläkin. Haluaisin elää, mutta en osaa, se että vielä nää kaikki jäljet on minussa. Pelkään sosiaalisia tilanteita ja musta tuntuu että kaikki pitää mua jotenkin outona. Mietin niin kovin miks must tuli tämmönen.
Nyt olen 21v ja asunut yksin 17 vuotiaasta. Äitini hommasi kämpän että meiän lapsien ei tarvi kestää isää. Nyt olen alkanut miettimään että äitihän valitsi isän ?
Mun suhteet menevät aina pieleen, se että olen aivan lukossa, en osaa puolustaa iteäni, enkä osaa näyttää tunteitani. En tiedä mitä teen. Voikunpa poikaystäväni olisi ymmärtänyt mua, voi kunpa olisin osannut selittää.
En edes tunne omaa isääni.
"isä" miksi teit näin ?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Voin kyllä tuntea surusi. Mun äiti oli alkoholisti ja kun isäni lähti niin äitini löysy uuden miehen jonka toi kotiimme asumaan. Se oli sellanen juoppo joka oli kans väkivaltainen ja joka joi viinaa useesti monta kertaa viikossa ja sitä kesti kolme vuotta. Sitten jouduin lastenkotiin koska äitini ei välittänyt musta koska joi vaan sen uuden miehen kanssa viinaa joka päivä. Olin silloin kans lapsi ja koulun käynnistä ei tullut mitään kun joutui katsomaan sitä juopottelua monta vuotta. Onneks jouduin lastenkotiin ja sieltä muutin 18 vuotiaana omilleni.
Nyt 36 vuotiaana enole ollut vanhempieni kanssa tekemisissä .Äiti asuu samassa kaupunkissa mut ei ole käynyt kylässä, soittanut tai lähettänyt korttia edes yli 25 vuoteen. Koska tykkää edelleen juoda viinaa.
Minä ymmärrän sua hyvin. Voisin myös kertoa yksityikohtia mun lapsuudesta mut empä taida koska ne ei ole mitään hyviä juttuja.
näitä juttuja on musertavaa lukea vierain silmin! Koittakaa jaksaa ja puhukaa jollekin, hakekaa apua!
Hei, mitä jos menisit alkoholistien aikuisten lasten ryhmään. Sieltä voisit löytää taas oman hienon itsesi kaikkien kurjien kokemustesi jälkeen Alkoholismi on sairautena kamala. Se tekee itsekkkäsi ja lannistaa kaiken alleen, jopa rakkaat lapsetkin. Syypää et siis ole, vaan uhri ja tarvitset apua! Muita, että olet ainutlaatuinen ja kokemuksesi voit kääntää voimaksesi.
Tuo kirjoituksesi oli kuin omasta elämästäni! Kamppailen samoja asioita vastaan ja isäni on edelleen juoppo.
Katsoin eilen kuvaani viisivuotis syntymäpäivästäni jossa olen isän sylissä. Me molemmat hymyilemme siinä niin onnellisina. Se olikin ainoita selviä kuvia ja aikoja. Isäni ei ole enää isäni, en tunne häntä. Jopa kaverini isäni voisi olla enemmän isäni. Se painaa mua.
Olen itsekin miettinyt miten voisin olla oma itseni, miten saisin tän kaiken nieltyä ja elää elämääni. Elän kuin jossain suoritus maailmassa, omassa nurkassani, ja tuntuu että olen siellä aina. Vihaan nykyään kaikkea, itseni lisäksi myös äitiäni ja kavareitani, KAIKKEA! Pitäskö mun vihata äitiäni myös kun ei lähtenyt ja antoi mun katsoa niiden riitoja ja tappeluja? Olen esittänyt heille vain enkeliä että kaikki on ok, ja mä en itke heidän takia yhtään. Kaikkihan on niin loistavasti ! Mä en jaksa tätä esittämistä, mutta en tiedä mitä voisin tehdä. Isäni juo nykyään jopa vähemmän ja on vähemmän väkivaltainen ku n muutin pois kotoa, eikö se kestänyt mua, vaikka sille oli sama oliko mua vai ei. Ehkä äiti vaan valehtelee. Haluaisin heistä vaan mahdollisimman kauas ja unohtaa koko perheeni, valitettavasti äitini soittelee joka päivä ja kysyy onko kaikki hyvin. Olen niin katkera !
Kiitos kirjoituksestasi "juopon tytär"! Minä olen nyt 26-vuotias, yksin asunut 19-vuotiaasta. Isäni tuskin varsinaisesti on alkoholisti, mutta joka viikonloppuinen/lomapäiväinen suurkuluttaja. Joka ikinen viikonloppu se alkoi, ja sitä kesti sunnuntai aamuun. Hän oli äitiä (joka joi myös) kohtaan väkivaltainen, lapsia kohtaan vain jos puutuimme siihen. Ja minäkään en koskaan uskaltanut. Istuin hiljaa huoneessani. Minulle on jäänyt samanlaisia jännitystiloja sosiaalisissa tilanteissa, etenkin juuri tuo että pelkään olevani jotenkin outo, ja tietynlaisessa porukassa jään helposti porukan ulkopuolelle.