Tosimies vai mitä....

Arvon miehet, ymmällää oleva nainen toivoisi kommenttejanne ja näkemyksiänne seuraavaan:

Olen seurustellut pari vuotta miehen kanssa, jolla on teini-ikläiset lapset puolet kuukaudesta. Lapset eivät ole minulle ongelma, mutta isän asenteet ovat. Emme asu yhdessä, mutta mies haluaisi minun muuttavan luokseen, mutta ei kihloihin tai naimisiin. Lapsia ei ole suunnitelmissa ikämme vuoksi.

Minua on ruvennut ahdistamaan ja stressaamaan miehen asenteet ja käyttäytyminen mm. seuraavissa asioissa:

Riidan tullen hän aloittaa mykkäkoulun, joka voi kestää muutamasta päivästä viikkoihin. Hän ei vastaa puheluihin eikä tekstiviesteihin. Oma pinna kiristyy tällaisissa tilanteissa ja v-käyrä jyrkkenee ylöspäin, se on pakko myöntää. Sopua hän ei hae vaan odottaa, että minä anelen ja pyytelen sovintoa, jonka hän aina ensin torjuu ja sitten armeliaasti suostuu keskustelemaan syyttelemällä minua. Jos en ota vastaan syyttelyitä vaan hermostun moisesta epäoikeudenmukaisuudesta, yleensä siitä seuraa se, että hän jättää minut. Kahden vuoden aikana näitä jättämisiä on ollut n. 8-10. Jälkeenpäin hän katuu, mutta silti sanoo tarkoittaneensa sitä.

Jälkeenpäin hän arvostelee tekemisiäni ja tekemättä jättämisiäni. Toinen tyypillinen piirre on se, että jos minä haluaisin tehdä jotain yhdessä tai harrastaa yhdessä ja jos asia ei häntä kiinnosta, niin se on sitten siinä. Ei mitään kompromisseja hänen puoleltaan.

Lapsien, joiden kanssa tulen todella hyvin toimeen, puolesta tehdyt asiat (tuki, huomioon ottaminen, juhlien järjestäminen, aktiviteettien keksiminen) eivät hänen mielestään ansaitse arvostusta, vaan ne ovat itsestään selvyyksiä kun kerran hänen kanssaan seurustelee, koska lapset ovat hänen perhettään (eronnut 10 vuotta sitten). Minä puolestani koen tämän(kin) itsestäänselvyytenä pitämisen yrittämiseni vähättelyksi ja tyhjäksi tekemiseksi.

Viime päivien keskustelujen aikana hän (pienen kyselyn jälkeen) on tuonut esille näkemyksensä miehen ylemmyydestä ja paremmuudesta naiseen nähden. Mitään järkeviä perusteluja tähän ei ollut (naisilla on kuukautiset, historian kuninkaat ja sodat...). Yleensäkin hänellä on tapana yrittää puhua toinen "suohon" vetämällä keskusteluun irrelevantteja vertauskuvia, jotka syleilevät koko maailmaa.

Hänessä on toki paljon hyviäkin puolia, muutenhan en tänne kirjoittaisi. Mutta nyt alkaa tuntumaan, siltä ettei tästä tule yhtään mitään. Olen kyllästynyt itseni mollaamiseen ja siihen, ettei tarpeitani oteta huomioon, vaan aina on päälimmäisenä se mitä hän haluaa tehdä (yleisin argumentti on, että miksi tekisin sellaista, mikä ei minua huvita). Omasta mielestäni parisuhde on kompromisseja ja halua jakaa molempien elämä yhdessä, mutta eipä tuo ole mitään auttanut. Hänen elämänsä piiri tulee aina ensimmäiseksi ja minun elämälläni ei tunnu juuri olevan väliä.

Olen jotenkin heikommalla tässä suhteessa, esim. kun tulee viikkoja kestäviä riitoja, kärsin ja stressaan ja se vaikuttaa elämääni, hän puolestaan näyttää tekevän entistä enemmän omia asioitaan ja haluaa unohtaa kaiken.

Onko tällaisella suhteella mitään tulevaisuutta? Mitä naisen pitäisi tehdä, että jonkinmoinen vastavuoroisuus toteutuisi? Onko se ylipäätään mahdollista, vai hakkaanko päätäni seinään?