Olen elämäni suhteessa tai suhde on jumalattoman hankala, mutta toinen osapuoli on se oikea minulle.
Tosiaan olemme seurustelleet sen 10kk. Alku oli jo tulista ja kolahti välittömästi, tuli tunne, että hän on se oikea minulle. Alun muutaman kuukauden jälkeen asuimme saman katon alla ja kaikki meni hienosti ja menee vieläkin, opimme tuntemaan toisemme paremmin, kuin hyvin. 4kk yhdessä asumisen jälkeen jouduimme muuttamaan erilleen ja nyt on se 200km välimatkaa.
Tämä on enemmän ollut, kuin koettelevaa.
Olen kasvanut ihmisenä paljon, suhteemme on vahvistunut omalla tavallaan. Mutta hetkiä on jolloin epätoivo meinaa vallata mielen (luottamus, ajan yhteen sovittaminen, tulevisuuden paineet). Parin päivän päästä alkaisi loma, joka meillä on samaa aikaa. Pitäisi olla onnellinen, kun saamme viettää laatuaikaa yhdessä. Mutta...tunnen suurta ahdistusta, mitä ovat lomasuunnitelmat ja minne venyy milloin venyy ja kenen kanssa on milloin jne.... Missä voimme viettää aikaa. Ja mikä tähän on syynä, eli minulla on entisestä suhteestä jo melko iso poika. Poikani viettää yhtälailla aikaa minun kanssa, kuin isänsä kanssa. Ja tosiaan kesäloma alkoi hänelläkin, kun koulut päättyivät. Nyt niin kovasti haluaisin myös viettää laatuaikaa miesystävänikin kanssa ja koen huonoa omaatuntoa, kun en ole toisen kanssa, oli se sitten poika tai miesystävä. Käytännön syistä mieheni ei voi tulla minun luokseni (minulla on vielä yhteinen asunto lapseni isän kanssa, tosin emme siellä samaa aikaan ole, asunto on kyllä myynnissä, kuhan vaan kaupaksi menisi) ja en voi ottaa lasta mukaan toiselle paikkakunnalle, koska siellä on yksiö ja olot nyt kolmelle hengelle ei ole siitä inhimillisemmästä päästä.
Tämä tilanne toivon mukaan ei tule olemaan pysyvä, vaan siihen tulee tulevaisuudessa muutos.
Mies ystävälläni meni kaikki suunnitelmat uusiksi, kun tapasimme. Hänellä on haastava työ mikä vaatii veronsa ja paljon kaikkea muuta, joka on hyvinkin epäselvää, lähinnä tulevaisuutta ajatellen.
Tänään huomasin, että meillä kummallakin on omat paineemme, (tai olen siis huomannut aikaisemminkin) ja niistä tulee ristiriitoja välillemme, kun toinen vaatii toiselta toista ja päinvastoin, paljon olettamuksia, mitkä ehkä tulkitaan väärin, mutta jotenkin tuntuu että olen kahden tulen välissä. Miesystäväni arvostaa minua äitinä. Mutta kaiken yhteensovittaminen on vaan välillä niin vaikeata. Sen tiedän, että ihminen on minulle se oikea ja tulen pitämään tästä kiinni. Pitäisi vaan olla kärsivällinen ja joustava ja yrittää sopeutua tilanteeseen. Sen tiedän, että pojan isä on pojalle hyvä ja pojalla on hyvä olla myös isänsä kanssa. Tämä nyt on tällaista itse mietiskelyä ja piti vaan johonkin purkaa tunteitaan. Kirjoitus on varmaan tosi sekava, anteeksi siitä, puolet jäi varmaan tästä sanomatta, mutta kyllä helpottaa.
Tosiaan olemme seurustelleet sen 10kk. Alku oli jo tulista ja kolahti välittömästi, tuli tunne, että hän on se oikea minulle. Alun muutaman kuukauden jälkeen asuimme saman katon alla ja kaikki meni hienosti ja menee vieläkin, opimme tuntemaan toisemme paremmin, kuin hyvin. 4kk yhdessä asumisen jälkeen jouduimme muuttamaan erilleen ja nyt on se 200km välimatkaa.
Tämä on enemmän ollut, kuin koettelevaa.
Olen kasvanut ihmisenä paljon, suhteemme on vahvistunut omalla tavallaan. Mutta hetkiä on jolloin epätoivo meinaa vallata mielen (luottamus, ajan yhteen sovittaminen, tulevisuuden paineet). Parin päivän päästä alkaisi loma, joka meillä on samaa aikaa. Pitäisi olla onnellinen, kun saamme viettää laatuaikaa yhdessä. Mutta...tunnen suurta ahdistusta, mitä ovat lomasuunnitelmat ja minne venyy milloin venyy ja kenen kanssa on milloin jne.... Missä voimme viettää aikaa. Ja mikä tähän on syynä, eli minulla on entisestä suhteestä jo melko iso poika. Poikani viettää yhtälailla aikaa minun kanssa, kuin isänsä kanssa. Ja tosiaan kesäloma alkoi hänelläkin, kun koulut päättyivät. Nyt niin kovasti haluaisin myös viettää laatuaikaa miesystävänikin kanssa ja koen huonoa omaatuntoa, kun en ole toisen kanssa, oli se sitten poika tai miesystävä. Käytännön syistä mieheni ei voi tulla minun luokseni (minulla on vielä yhteinen asunto lapseni isän kanssa, tosin emme siellä samaa aikaan ole, asunto on kyllä myynnissä, kuhan vaan kaupaksi menisi) ja en voi ottaa lasta mukaan toiselle paikkakunnalle, koska siellä on yksiö ja olot nyt kolmelle hengelle ei ole siitä inhimillisemmästä päästä.
Tämä tilanne toivon mukaan ei tule olemaan pysyvä, vaan siihen tulee tulevaisuudessa muutos.
Mies ystävälläni meni kaikki suunnitelmat uusiksi, kun tapasimme. Hänellä on haastava työ mikä vaatii veronsa ja paljon kaikkea muuta, joka on hyvinkin epäselvää, lähinnä tulevaisuutta ajatellen.
Tänään huomasin, että meillä kummallakin on omat paineemme, (tai olen siis huomannut aikaisemminkin) ja niistä tulee ristiriitoja välillemme, kun toinen vaatii toiselta toista ja päinvastoin, paljon olettamuksia, mitkä ehkä tulkitaan väärin, mutta jotenkin tuntuu että olen kahden tulen välissä. Miesystäväni arvostaa minua äitinä. Mutta kaiken yhteensovittaminen on vaan välillä niin vaikeata. Sen tiedän, että ihminen on minulle se oikea ja tulen pitämään tästä kiinni. Pitäisi vaan olla kärsivällinen ja joustava ja yrittää sopeutua tilanteeseen. Sen tiedän, että pojan isä on pojalle hyvä ja pojalla on hyvä olla myös isänsä kanssa. Tämä nyt on tällaista itse mietiskelyä ja piti vaan johonkin purkaa tunteitaan. Kirjoitus on varmaan tosi sekava, anteeksi siitä, puolet jäi varmaan tästä sanomatta, mutta kyllä helpottaa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.