Nyt on vuosi yritystä takana...
Säännölliset kuukautiset, runsas vuoto, ei yhtään keskenmenoa, ei haamuplussia, ei mitään. Kerran kuussa sellainen tunne, että jää junan alle niin fyysisesti kuin henkisestikin. Kerran kuussa särkee sydämensä.
Eilen alkoi ensimmäisen yritysvuoden viimeinen kierto, vai olisiko periaatteessa jo toisen yritysvuoden ensimmäinen... Olen nyt itkenyt kohta vuorokauden tauotta, ja sen pari tuntia mitä nukuin, näin painajaisia...
Mielessä pyörii ajatus "Miksi me?" Mies pelkää, että se johtuu hänestä - olen yrittänyt sanoa, ettei sillä ole väliä, kummasta se johtuu, mutta ei se ymmärrä...
Koko sana alkaa oksettaa... "Lapseton". Se on jotenkin niin lopullinen... Niin kauan kun vain "vauvakuumeili" kaikki tutui olevan vielä ihan mahdollista, mutta nyt... Pelottaa, ettei sitä omaa lasta saa koskaan syliinsä.
Vielä puoli vuotta sitten oli ihana hypistellä lastenvaatteita ja -tarvikkeita kauppareissulla. Nykyään kierrän lelu-, lastenvaate- ja lastentarvikeosaston kaukaa, kun en pysty katsomaan niitä tavaroita tuntematta jonkinlaista surua ja katkeruutta... Aiemmin ihastelin muiden vauvoja livenä ja televisiossa, nyt käännän katseeni tai vaihdan kanavaa... Aiemmin jaksoin vielä iloita lähipiirin vauvauutisista, nyt ne tuntuvat puukoniskuilta suoraan sydämeen.
Tietysti olen iloinen siitä, että läheisilläni menee hyvin, mutta vahinkovauva-uutiset ("oltiin jo eroamassa eikä todellakaan mitään suunniteltu, mutta hups, mä olenkin raskaana..."), joita lähipiiriin nyt on siunaantunut tulvaksi asti, tuntuvat kipeiltä kuunnella, ja kaksi aborttia lähipiirin teinitytöillä viimeisen vuoden sisään... no, ne saa surun pintaan. En ole mikään abortinvastustaja, mutta jotenkin... jos nekin kaksi pientä olisi saaneet syntyä ja elää meidän lapsina, niin olisin tehnyt ihan mitä vaan...
Lääkäriin lähteminen tuntuu niin lopulliselta - luomuvauvaa meille ei siis tule, mutta eniten pelottaa se pahin vaihtoehto - etten saa lasta ollenkaan, koskaan... Pelkään sitä, mitä lääkärillä on sanottavanaan.
Huomenna soitan terveyskeskukseen ja varaan ajan...
Tintti.
Säännölliset kuukautiset, runsas vuoto, ei yhtään keskenmenoa, ei haamuplussia, ei mitään. Kerran kuussa sellainen tunne, että jää junan alle niin fyysisesti kuin henkisestikin. Kerran kuussa särkee sydämensä.
Eilen alkoi ensimmäisen yritysvuoden viimeinen kierto, vai olisiko periaatteessa jo toisen yritysvuoden ensimmäinen... Olen nyt itkenyt kohta vuorokauden tauotta, ja sen pari tuntia mitä nukuin, näin painajaisia...
Mielessä pyörii ajatus "Miksi me?" Mies pelkää, että se johtuu hänestä - olen yrittänyt sanoa, ettei sillä ole väliä, kummasta se johtuu, mutta ei se ymmärrä...
Koko sana alkaa oksettaa... "Lapseton". Se on jotenkin niin lopullinen... Niin kauan kun vain "vauvakuumeili" kaikki tutui olevan vielä ihan mahdollista, mutta nyt... Pelottaa, ettei sitä omaa lasta saa koskaan syliinsä.
Vielä puoli vuotta sitten oli ihana hypistellä lastenvaatteita ja -tarvikkeita kauppareissulla. Nykyään kierrän lelu-, lastenvaate- ja lastentarvikeosaston kaukaa, kun en pysty katsomaan niitä tavaroita tuntematta jonkinlaista surua ja katkeruutta... Aiemmin ihastelin muiden vauvoja livenä ja televisiossa, nyt käännän katseeni tai vaihdan kanavaa... Aiemmin jaksoin vielä iloita lähipiirin vauvauutisista, nyt ne tuntuvat puukoniskuilta suoraan sydämeen.
Tietysti olen iloinen siitä, että läheisilläni menee hyvin, mutta vahinkovauva-uutiset ("oltiin jo eroamassa eikä todellakaan mitään suunniteltu, mutta hups, mä olenkin raskaana..."), joita lähipiiriin nyt on siunaantunut tulvaksi asti, tuntuvat kipeiltä kuunnella, ja kaksi aborttia lähipiirin teinitytöillä viimeisen vuoden sisään... no, ne saa surun pintaan. En ole mikään abortinvastustaja, mutta jotenkin... jos nekin kaksi pientä olisi saaneet syntyä ja elää meidän lapsina, niin olisin tehnyt ihan mitä vaan...
Lääkäriin lähteminen tuntuu niin lopulliselta - luomuvauvaa meille ei siis tule, mutta eniten pelottaa se pahin vaihtoehto - etten saa lasta ollenkaan, koskaan... Pelkään sitä, mitä lääkärillä on sanottavanaan.
Huomenna soitan terveyskeskukseen ja varaan ajan...
Tintti.
Vastaukset 11
Vanhimmat
En osaa oikein sanoa muuta kuin, että voimia.
Kaikki ei onneksi ole vielä menetetty, vaikkei vuoden sisällä ole tärpännytkään, mutta tiedän miltä se tuntuu.
Itse olen nyt viidettä vuotta samassa tilanteessa, vaikkakin juuri aloittanut ensimmäisen lapsettomuushoidon (IVF).
Minä kannustan hakeutumaan hoitoon, vaikka tiedänkin sen olevan aika iso kynnys henkisesti. Pitää luopua monesta asiasta tunnustaessaan, ettei lasta tule ilman apuja, jos niidenkään avulla.
Toivotan sinulle hyvää kesää ja toivottavasti odotuksen odotus päättyy pian ja pääsette odottamaan omaa vauvaa.
Täällä kanssa niin tiedetään toi homma :(
yli 8 vuotta yritystä takana ja vikaa ei tällä hetkellä ole kummassakaan. Endometrioosia sairastin mutta se on nyt pysynyt poissa toista vuotta.
Pari inseminaatiota ja 1 epäonnistunut IVF takana. syksyllä jatketaan......
muistan alkuaikoja luomuyrityksissä kun kanssa katselin vaatteita ja tarvikkeita, puhuttiin miehen kanssa lapsien nimistä yms.
mietin joka kierrolla etten voi siinä ja siinä kohtaa ottaa mitään alkoholi tuotteita yms.
ja joka kerta kierto päättyi pettymiseen. ei auttanut vaikka kuinka kanssa ihmiset sanoivat että unohda koko juttu niin onnistuu tai että hanki koiranpentu se auttaa..... joo ei ole auttanut kumpikaan :(
Tsemppiä teille ja ilman muuta kannattaa hankkiutua hoitojen pariin!
Kyllä kannattaa hankkiutua tutkittavaksi saatte sitten mielenrauhankin jos sieltä jotain selviää. Mutta muista ettei peli ole menetetty, voi luomu vauva vieläkin tulla, tsemppiä kovasti!
Meillä kaksi IVF ICSI lasta, 5 v yrittämisen jälkeen tuli eka.
Moi!
Täällä kans tiedetään mitä tää lapsettomuuden kans painiminen on. :( meillä yritystä takana miehen kans 1,5 vuotta josta viimeset puol vuotta ollaan oltu hoidoissa/tutkimuksissa. Musta se syy löyty mul on nimittäin pcos ja miehen siittiöt ihan kunnossa ja muuten kaikki ihan ok. Joten nyt on sit tilanne se, et pari kertaa ollaan oltu clomifen hoitosessa inseminaatiossa ilman tärppiä. :( ja tän jälkeen tarkastettiin viel munatorvet, niitä ku ei sillo ihan alussa tutkittu ja todettiin nyt sit et sillä puolella ei mitään ongelmaa, torvet auki ja hoidot jatkuu clomifen inseminaatio. Mut se täs on et aikaa tää vie ja nytkin oon sen aatellu et ollaan onnellisii et jos edes vuoden pääst olisin raskaana, välillä tulee kans noita päiviä et meille ei suoda koskaan lasta kiitos mun toimimattoman elimistön(niinku nää fiilikset on taas ollu tänään pinnassa) :( no, eihän tässä auta ku vaan taas koittaa kerätä ittensä ja uskoa patempaan huomiseen..mut se täs on todella rankkaa et joka kuukaus saat pettyä ja joka kuukaus itketään kunnon itkut ku menkat alkaa(niin, tai sit ei ala ja sitte menee viel vaikeemmaks ku tarvitaan lisälääkitykset et saadaan edes menkat käynnistymään) että ei oo helppoo ei.. :(
Mutta synkkinäkin päivinä pitää vaan silti jaksaa uskoo parempaan huomiseen vaikka se vaikeeta onkin. :) sillä jos et itekään usko onnistumiseen ni ei siihen sitte usko kukaan muukaan!
Tsemppiä ja voimia tänne jokaiselle joka näiden asioiden kans painii, rankkaa tää on ja rankemmaks vaan koko ajan muuttuu mut pakko vaan kestää/jaksaa..
Hei Tintti,
olen tällä palstalla vanhasta tottumuksesta:
joskus olin samassa tilanteessa kuin sinä, mutta nyt meillä on 1v 2kk esikoinen joka saa pikkusiskon tai -veljen tässä kuussa.
Meillä esikoisen odotus ennen plussatestiä kesti tasan kaksi vuotta. Olimme jo käyneet lapsettomuuspoliklinikan alkuhaastattelussa, kun sain soittaa että "ei me taideta enää tullakaan, kun raskaustesti näytti plussaa". Huumorintajuinen vastaanottovirkailija sanoi siihen että "Aha, teille riitti sitten tämä yksi käynti." En ole niin naiivi että väittäisin teillekin varmaan käyvän näin, mutta haluan sanoa että toivoa on. Ihan luomuvauvastakin.
Tällä palstalla saa asettaa sanansa varoen, niin kipeä aihe on lapsettomuus. Sanon tämän siitäkin huolimatta että saan ehkä osakseni vastalauseita: äidiksi on myös monta tietä. Tiedän, tiedän, ei ole ihan tismalleen sama asia kantaa lasta vatsassaan, synnyttää ja hoivata biologista jälkeläistään...kuin adoptoida tai alkaa sijaisäidiksi. Mutta yksi kauneimmista ajetelmista, jonka tiedän (koskien äitiyttä) ja jonka olen lukenut liittyen adoptioon kuuluu jotakuinkin näin: "Ei lapseni, et kasvanut vatsassani, mutta kasvoit sydämessäni." Lapsi on ensijaisesti äitinsä sydämessä, aika kohdussa on vain pieni alkusoitto...
Olet saanut onneksi kannustavia kommentteja pidempään lasta toivoneilta, kiitos teille muille siitä. Kun itse joskus kirjoitin tälle palstalle vuoden tuloksettoman yrityksen jälkeen, sain vastauksia joissa ihmeteltiin mitä täällä teen vasta vuoden jälkeen valittamassa, meillä on sentään yritetty niin-ja-niin-monta vuotta.
Kaikkea hyvää sinulle ja teille muillekin!
Voi miten kauniisti kirjoitit Tiitiäisen äiti Tintille
En yleensä näihin kirjoittele, saatikka edes ole käynyt lukemassa näitä juttuja, mut nyt jotenkin sellainen tunne, että pakko päästä purkamaan itseään. Olen 34 vuotias ja meillä yritystä yli 5 vuotta takana ja nyt ensimmäinen koeputkihedelmöitys (mikrohedelmöitys) tehty ja alkion siirto viime viikolla laitettu. Juuri viime viikolla pääsin kehumaan, miten tämä hoito ei ole tuntunut niin rankalta mitä sen etukäteen kuvittelin olevan, ehkä johtuen siitä, että ei uskalla enää toivoa pitää niin korkealla ja koittaa ottaa vain päivä kerrallaan. Mutta kyllä se pudotus tuon asian suhteen maanpinnalle tuli, alkion siirron jälkeen alkoi kyllä varmaan rankimmat ajat mitä hoidon suhteen on ollut... varsinkin sitä rankkuutta kasvattaa vielä se, että mieheni sisko kertoi odottavansa lasta ja eilen kuulin mieheni sukulaiselta juorun, että miehen veljen vaimokin raskaana... tuossa kohtaa tuntui kirjaimellisesti siltä, että tuli isku vasten kasvoja ja totaalinen romahdus mielessäni ja vaivaa edelleen. Koitan tässä kuitenkin tsempata itseäni ja koittaa pitää pää pystyssä ja olla stressaamatta ensi viikon keskiviikkoon asti, kunnes menen terveyskeskukseen tekemään raskaustestin... mutta ei ihan helppoa ole, asia vaivaa ja ajatuksista ei niin vaan pääse eroon, vaikka mitä yrittäisi.
Huoh... pääsinpäs nyt jonnekin purkamaan tätä asiaa, en aina viitsi soitella läheisilleni ja marmattaa tätä asiaa miten taas on joku raskaana jossain.
Toivon kaikille oikein paljon onnea yrityksiin ja hyvää kesää. Pidetään lippu korkealla ja yritetään pitää toivoa yllä kaikesta huolimatta :)
Jotkuthan siis oikeesti yritti lasta 2-5v ja saivat vauvan
käyneet missään koeputki jutussa
ei kaikkien mitään koeputkihedelmöityksessä tarviikkaan käydä, mutta se on ollu heidän onnensa, ne hoidot on todella rankkoja kuitenkin... ja ei ihan ilmaisiakaan. Mutta en nyt ymmärtänyt oikein ymmärtänyt, että mitä ajoit noilla kommenteilla takaa???? onko tarkoituksesi pahoittaa ihmisten mieltä, vai mikä on homman nimi?
Täällä on takana viisi vuotta yritystä, tutkimuksia ja hoitoja!!
Ja ikää mulla on vasta 25-vuotta!!
Eli toisin sanoen kertoisin, että sun vuosi on ollut lyhyt aika, mä sain kakskymppisenä, puolen vuoden yrittämisen jälkeen kuulla neljältä lääkäriltä parissa kuukaudessa, etten voi ehkä koskaan saada luomulasta ja hoitojenkin avulla saumat on yhden suhde sataan!!