Kun hellyydenosoitukset ja läheisyys vähenee suhteessa

En osaa vastata, mutta näin vaan käy. Tai voisin sanoa, että ei ne hellyyden osotukset ja huomionosotuksen välttämättä vähene, ne vaan muuttuvat arkisemmiksi asioiksi=) Esimerkiksi tekee ruokaa toiselle, käy kaupassa, tekee jotain toisen puolesta, pesee tiskit, pyykit ym. En usko, että se rakkaus mihinkään katoaa, uskon, että se vaan kohdistuu eri asioihin kun ennen=)

Ehkä miehesi on vielä niin nuori, että hän ei täysin ymmärrä, että myös hänen itsensä pitäisi tietoisesti tehdä asioita parisuhteen eteen eikä vaan odottaa, että tunteet automaattisesti roihuavat satanen lasissa. Vaikka kuinka on aikuinen, niin parisuhteeseen liittyvissä asioissa moni on kuitenkin ihan amatööri vielä (vaikka olisikin seurustellut aktiviisesti jostakin 15-v ikäisestä saakka).

Niinhän sitä sanotaan, että parisuhteen intohimovaihe kestää 6 - 24 kk. Intohimovaihetta kutsutaan rakastumiseksi. Kun intohimo laantuu, niin sen jälkeen aletaan puhua rakastamisesta (=verbi, joka tarkoittaa, että pitää päättää, että tämän ihmisen kanssa on hyvä olla ja pitää tehdä töitä, jotta se rakkauden tunne pysyy yllä).

Moni ei valitettavasti näe omilta vanhemmiltaan mallia, että miten sitä hyvää parisuhdetta pitäisi hoitaa. Turhan moni mies on sellainen, joka ei osta kukkia vaimolleen, ei halaile ja osoita hellyyttä ei-seksuaalisissa tarkoituksissa, ei kehu vaimoa kauniiksi jne. Kun nuori mies ei ole nähnyt esimerkkkiä parisuhteen hyvään hoitamiseen, niin nuoren miehen oman naisystävän pitää olla tosi aktiivinen siinä, että hän "kouluttaa" miestä ja vaatii, esim., että "Mulla on ens viikolla synttärit. Mä haluan, että ostat mulle jonkun kivan pienen lahjan ja tuot kukkia". Tällainen kouluttaminen on kuitenkin työlästä eikä se takaa sitä, että jääräpäinen mies siihen "hömpötykseen" jaksaa lähteä mukaan. Voin kuitenkin taata, että pienet vihjailut, mykkäkoulu tms. ei tuota sen parempaa tulosta.

Ole avoin, sano mitä mieltä olet, anna miehelle omaa aikaa, mutta edellytä myös sitä, että sinuun pitää panostaa. Kun kumpikin näkee vaivaa, niin parisuhde pysyy hyvänä. Jos yrittämisesi ei tuota tulosta, niin kannattaa miettiä, että onko tämä sellainen mies, josta olisi loppuiäksi kumppania.

Tiedän mitä tarkoitat. Oma ex ei alun perinkään ollut mikään läheisyydenkipeä... Vähäisetkin osoitukset loppui pian. Olisi jo silloin pitänyt tajuta, että toinen on vain niin erilainen. Ite olen kamala pusukone ja hellyydenkipeä suhteessa, en kuitenkaan mikään roikkuja siinä mielessä, että ymmärrän missä kulkee raja. Kerran olin lyhyen ajan yhden hellyydenkipeän miehen kanssa ja se oli kieltämättä mukavaa, mutta juttu kaatui muihin ongelmiin (mm. alkoholi ja paljon muuta.)
Ihmiset ovat erilaisia tässä asiassa. Olen ollut pienestä asti syliin kiipeilijä... Toiset on jo lapsina omaa etäisyyttä haluavia eikä tykkää niin kosketuksesta. Minä en tartte suhteessa lahjoja, en turhia korusanoja, vaan sitä läheisyyttä ja paljon, se kertoo kaiken.

Olet vielä nuori mutta kun luin kertomuksesi, oli kuin se olisi tullut minun sormenpäistäni.
Minä on 40 v nainen ja ollut yksissä 45v miehen kanssa 2v Tunnen samoin kuin sinä; kaipaan hellyyttä paljon, suukkoja, haleja, kainaloa, pieniä lempeitä viestejä, sitä tietoa, että olen tärkeä hänelle.
Se murentaa itsetuntoni kun en mitään saa, en enää. Kaikki hiipuu ajan kanssa, mies sanoo ettei ole tarvis koko ajan tuohon hömppään?
Minä en tunne olevani mitään hänelle. Se olen aina minä joka tekee aloitteen, oli kyse suukosta, halista tai seksistä...mitään ei olisi välillämme enää jos minä en yrittäisi?
Miksi suhde muuttuu ajan kanssa tälläiseksi? Toisesta tulee itsestäänselvyys? Eihän se mitään tarvitse enää, kyllä se siinä vierellä pysyy, vaikka en enää huomioi mitenkään?
Minä rakastan, mutta en saa rakkautta.

Niin. Ikävä kyllä olen samankaltaisessa tilanteessa. Seurustelua on kestänyt vuoden, vähän reilusti. Aluksi hellyyttä ja huomiointia oli hyvin paljon molemmin puolin. Tekstiviestejä läheteltiin pitkin päivää sen mitä töiltämme ehdittiin. Lukuisia kuitenkin. Kaikenlaisia pikku yllätyksiä. Yritettiin järjestää yhteistä vapaa-aikaa kun työajat menevät niin pahasti ristiin. Ehkä noin puolen vuoden jälkeen kävi niin, että tekstiviestit loppuivat miehen puolelta, hän ei enää lähettänyt oma-aloitteisesti niitä minulle, vastasi jos vastasi, enimmäkseen kyllä mutta hyvin lyhyesti, yhdellä sanalla tai kahdella. Kun asiasta mainitsin hän totesi ettei ole huomannut ja ettei hän tarkoituksella. Mutta mikään ei asiassa muuttunut. Meni jokin aika, ehkä pari kk, sanoin asiasta taas. Muutoksena myös se, etten enää itse lähettänyt viestejä, kun ei niihin tullut vastauksia. Hän sanoi että ei töistä ehdi. Ei ymmärtänyt kun ihmettelin että on aiemmin ehtinyt.

Välillämme on aina ollut paljon hellyyttä. Kunnes se alkoi vähitellen vähenemään, ehkä noin 8kk seurustelun jälkeen siihen, että minä pidän häntä hyvänä, jatkuvasti, hieron hartioita ja silitän hiuksia, huomioin. Hän ei. Tästäkin sanoin ja hän totesi, että jos joskus olisi aikaa. Ei ymmärtänyt kun sanoin, että saman verran meillä on aikaa, ja että aina kun nähdään niin häntä pidän hyvänä. Mikään ei tässäkään ole muuttunut.

Viime aikoina on käynyt niin, että hän minun kertoessani jotain asiaa, saattaa kesken kertomisen lähteä pois tai alkaa puhua omaa asiaa. Eikä huomaa sitä itse. Hän myös yksiselitteisesti päättää miten asioissa toimitaan ja myös suuttuu helposti jos ehdotan muuta. Illalla nukkumaan mennessä hän saattaa olla ihan hyvällä tuulella ja aamulla herätessään huutaa ja raivota. Olen saanut ryöpyt silmilleni mm. siitä että hän on herännyt aamulla väsyneenä ja alkanut puhua siitä, väsymyksestään ja muusta, kun olen kuunnellut ja yrittänyt tukea, hän on huutanut että en ymmärrä ja uhannut lähtemisellä.

Viimeisimmässä riidassa, ollen pahin koskaan, sanoin hänelle vahingossa että minusta tuntuu, että hän on alkanut vähitellen määräämään parisuhteessa ja "pomottelemaan" minua. Hän suuttui aivan silmittömästi, en edes pysty kuvailemaan tilannetta, kuinka hän näytti julman puolensa. Ei voinut koskea minuun enkä minä saanut koskea häneen, hän jälleen uhkasi lähtemisellä muttei voinut kun oli ottanut alkoholia. Hän v...tuili koko sen illan ja sanoi että jos kerran näin koen, niin hän ei voi kanssani jatkaa suhdetta. Että hän inhoaa alistavia ihmisiä ja hän ei halua olla sellainen. Että minun on parempi olla ilman häntä sitten. Olin todella ahdistunut, tärisin kauttaaltani ja itkin, hänessä se ei herättänyt mitään reaktiota, näytti vain mistä löytyy nenäliinat.

Tajuan itsekin tätä kirjoittaessani ja muutenkin että kaikki ei todellakaan ole hyvin vaan todella huonosti. Olen ahdistunut ja peloissani. Ja häpeissäni.

Aloittaja kuulostaa aivan omalta tyttöystältäni ja olen saanut kuulla juuri sitä, kun en huomioi tarpeeksi. Tarvitsetteko todella joka hemmetin hetki todistusta siitä, että teitä rakastetaan? Itse en ymmärrä. Minä tiedän että hän rakastaa minua ja minä häntä, osoitus siitä on se, että hän haluaa jakaa elämäni kanssani.

Monille käy noin, se riippuu aivan ihmisestä itsestään kuinka helposti kyllästyy suhteessa. Jotkut eivät kyllästy koskaan, vaan elävät ikuista alkuhuumaa. Kun jompikumpi kyllästyy, niin ei siinä oikeastaan mitään pysyvää parannusta ole tehtävissä sille suhteelle. Se pitää joko hyväksyä tai harkita eroa.

Kuten muumi sanoi, se pitää joko hyväksyä tai harkita eroa, niin se on. On rankkaa aina alkaa uudelleen toivomaan ja sitten pudota. Ehkä asiasta tekee rankan juuri se, että muutos alkuaikoihin on niin huomattava että väkisinkin ajattelee, että en ole enää yhtä kiinnostava, haluttava, rakastettava, tai ylipäätään mitään niistä asioista mitä ennen olin. Uskon, että kohdallani mitta tulee täyteen kun tapahtuu jotain "graavia", koska ei kroppa kestä enempää stressiä. Silti se on helpommin sanottu kuin tehty. Kyse on aika pitkälti myös vallankäytöstä, tottakai toinen reagoi, jos toinen yhtäkkiä käyttäytyy täysin eri tavalla kuin aiemmin. On kuin eri ihminen. Se taas aiheuttaa hämmennystä ja kyselemistä mikä on ja onko joku muuttunut, mihin vastataan suuttumisella ja hermostumisella ja noidankehä on valmis. Kaiholla muistelen aikoja, kun kaikki oli hyvin. Tiedän, ettei niitä saa enää takaisin. Harmihan sen on.

Joskus ihmiset osoittavat rakkauttaan hyvin eri tavoin. Itse olen melkoinen kyljessä kyhnääjä, suukottelija ja kaikin tavoin hellyydenkipeä ihminen. Ja hellyydenkipeä olen edelleen, vaikka huuma on hiipunut. Saatan helposti ajatella, että toinen ei välitä, kun ei osoita rakkauttaan juuri minun toivomallani tavalla. Toinen saattaa esim. tarjota kyllä ihanan illallisen ja pitää sillä tavalla huolta, mutta silti mieleen jää kaihertamaan kaipuu kosketuksesta.

Olen yrittänyt työstää asiaa ja selittää itselleni, että kyllä toinen rakastaa, mutta näyttää sen vain eri tavalla. Joskus on vain pakko tyytyä halaamaan puita ja tyynyjä, etenkin, jos toinen on hyvin stressaantunut tai masentunut ja etäinen. Yritän olla vähemmän itsekkäämpi ja muistuttaa itselleni, että näkyyhän miehen välittäminen edes jotenkin, vaikkei ole aina fyysistä.

Olen pohtinut, olemmeko me naiset luonnostamme enemmän silittelyä vaativia olentoja vai onko sittenkin kyse vain yksilöllisistä eroista. En ole toistaiseksi vielä tavannut sellaista kanssasisarta, joka ei hellyyttä kaipaisi. Tällaisia miehiä on kuitenkin tullut vastaan. Sen verran nuori ja kokematon kuitenkin olen, että en osaa varmaksi sanoa.

Mitä mieltä olette?