asioiden mittakaavat hukassa

En ole osannut puhua tunteista. Enkä ole koskaan oikein oppinut. Ei ole ollut mallia eikä esimerkkiä. En ole ymmärtänyt tuttaviani, jotka selvittelevät välejänsä tuon tuosta kenenkin kanssa, vaikka ihan ystävyyspohjalta, esimerkiksi, että ei nyt seurustella, kun mehän ollaan ystäviä. Taaksepäin kun katsoo, niin laskeskelin, että olen liian monta kertaa joutunut/päässyt tilanteeseen, missä olen tajunnut olevani kuin näytelmässä, missä on vuorosanat ja juoni täysin hukassa, siitä sitten pikkupakokauhulla kadonnut alta aikayksikön. Missä tajuan, että olisi pitänyt puhua suunsa puhtaaksi, mutta mistä ja miten. Kyllä mä olen tunnistanut ne tilanteet, että toinen tarkoittaa että nyt pitäisi puhua väleistä ja tunteista ja tunnelmista, mutta mulla on se suorittamisen rima siinä asiassa niin korkealla (tai matalallakin, mistäpä sitä vertailla), että tajuan, että pitäisi hypätä suoraan kylmään veteen uimataidottomana.

En ymmärrä, mistä tuo asia on tullut mulle ylitsepääsemättömäksi vuoreksi. Varmaan liikaa romanttisia leffoja tai kirjoja, koska tunnista nuo tunteet tosi nuoresta asti. Aivan vasta tajusin, että olen kuvitellut jotenkin tavalliset juttelutkin The Dramaattiseksi Suureksi Kohtaukseksi, jolloin maa järisee ja kaikki muuttuu jotenkin peruuttamattomaksi, asiat saavat käsittämättömän valtavia merkityksiä ja koskaan en ole suoraan sanottuna uskaltanut mennä mukaan, seuraukset kun voisivat olla niin mullistavia. Naurettavaa kyllä kyseessä on tyttöpoikatykkääjutut, joista ei ole osannut puhua. Näihin suuriin tilanteisiin, joille olen itse määritellyt niin järkyttävän valtavan suuren elämää muuttavan merkityksen jopa kehonikin reagoi tosi voimakkaasti. Ihan tosi, älkää naurako. :D

Aivan vasta vasta tunnistin tuon, että ei ne ehkä muilla ole niitä NIIN megagigatsiljoonamerkityksellisiä aurinkokunnan ja planeettojen reittejä muuttavia asioita, millaisena minä näitä asioita olen käsittellyt. Eikä kukaan ole mulle sanonut, että ei se nyt noin huimaa ole. Ja sekin, että kun on sinkkuna ollut pitkään nuo asiat ovat ehkä vain mielessä kasvaneet mittasuhteiltaan käsittämättömiksi ja sitten heijastuneet aivan yhtä käsittämättömiksi tilanteiksi. Mä olen aivan tosissani miettinyt, miten voi olla mahdollista, että ylipäänsä kenelläkään ihmisellä voi KOSKAAN olla parisuhdetta, koska mä olen käsittänyt nää asiat jotenkin NIIN täydellisen maailmaamullistaviksi ja suuriksi, ihmeellisiksi. Kieltämättä sitä vieläkin ihmettelee, että tosiaan joillekin tuo on mahdollista. En käsitä edes vanhempieni suhdetta, miten se voi olla mahdollista. Olen kai hieman kummallinen? Kolmikymppinen sinkku, jolle viistoistavuotiaiden alaksoleen jutut on maailman käsittämättömin ihme.

Puhukaa mulle tästä nyt järkeä. Kerrankin tajusin ehkä hieman, mitä merkityksiä mä olen asioille antanut ja sitten tehnyt elämästäni ja toisten elämästä vaikeaa edes tajuamatta noita mittakaavoja itsekään. Sinkku olen, ihmekös tuo, muuten olisi varmaan aurinko tippunut radaltaan tähän mennessä. Miksei kukaan kertonut mulle, että tuskin siinä mitään niin suurta on? Mitä mun pitäisi tehdä, että mä oppisin tajuamaan tilanteet tilanteena?