Miten sinä autat jo iäkkäämpiä vanhempiasi?

Hih.. minun tapauksessa tämä autettava kyllä oli se, itsekeskeinen omaan napaan tuijottaja.

Kävin hänelle siivoamassa, pesemässä pyykit ja tekemässä ruuan. Mutta hän ei vaivautunut edes kiittämään, saamistaan ilmaispalveluista. Vaan haukkui yleensä minut kiitokseksi tekemästäni työstä. Joskus sain jopa katsoa paljasta takapuolta *kiitokseksi*, joten lopetin nämä ilmaispalvelut siihen.

Ja nyt minulla on aikaa myös itselleni. Enkä välitä siitä, vaikka vanhempi valittaa kuinka kiittämättömyyttäni. Hän itse aiheutti omalla huonolla käytöksellään palvelujen loppumisen. Olisi ehkä kannattanut hieman miettiä, mitä teki.

Kuinkahan moni meistä osaa kiittää, saamistaan kotihoidonpalveluista, joita oma äiti tuottaa ,on tuottanut? Sinun äitisi kuulostaa sairaalta,terve ihminen ei ole takamus paljaana.

Oneksi äitini pärjää ihan itsekseen mutta tietokonen käytössä melkein 80 kymppinen tarttee välillä apua sen käytössä kun on vainholla päivillä oppinut sen käytön ja pidä hänen kesämökin kunnossa ja teen sillä kaikki remontiit ja muut mutta aikanaan siskoni ja veljeni ilme on kiva nähdä perunkirjoituksessa kun mökistä on testamentti minun hyväkseni.

Kyllä. Olen vanhempieni hylkääjä, mutta sainkin oppini itsekkyydestä parhaimmilta opettajilta eli vanhemmiltani. Lapsuus oli lähinnä isän pelätessä, hänellä kun oli ollut "vaikea lapsuus". Nuoruus meni sitten äidin pikkuapulaisena ja isää pelätessä, kun vanhemmilla on niiiin paljon töitä ja stressiä. Lapsuus loppui suunilleen 10-vuotiaana, sen jälkeen kannoin aikani vastuuta vanhempien hyvinvoinnista, sisarusten kasvatuksesta, kodin hoidosta - ja kun lopputulema oli se, että äitini riemukkaasti haistattelee paskoja, kun en osaa kokata kuten sisareni - sanoin lapsityövoimasopimukseni yksipuolisesti irti.
Pitäkööt tunkkinsa.
Äitini sanaisesta arkusta on mieleeni jäänyt seuraava neuvo: sinun pitää itse rakentaa oma elämäsi, etkä sinä voi vaatia vanhemmiltasi mitään. Tätä neuvoa olenkin sitten viime aikoina noudattanut sanan mukaisesti. Oma elämä on rakennettu, vanhemmilta ei ole mitään vaadittu, mutta eipä niille ole kyllä mitään annettukaan.

mk, ei yksi rintaperillinen voi ohittaa muita perinnönjaossa. Testamentin voi riitauttaa. Ja ainakin lakiosansa muut lapset saavat aina.

Sitä paitsi äitisi kenties hallinnoi kuolinpesää, vai?

Olen 49-vuotias nainen, kahdesta lapsesta se vanhempi (nuorempi on veli).

Vanhemmillani oli virheensä ja kasvukipunsa, eikä lapsuus ollut aina onnellista aikaa. Mutta meille oltiin rehellisiä, meidän annettiin olla mukana; joskus meiltä jopa pyydettiin anteeksi (ei aina) jos meitä oli kohdeltu väärin. Vanhemmat olivat kiinni töissään ja omissa murheissaan, mutta kyllä ajattelen olevani rakastettu, kuten veljenikin. Meillä riideltiin paljon, ei aina sovittu. Mutta alkoholia tai väkivaltaa ei ollut, ei myöskään mitään (ainakaan tietämäni mukaan) avioliiton ulkopuolisia suhteita. Rahasta oli pulaa ja työtä oli aina paljon.

Nuorena naisena sain vanhemmilta apua lasten hoitoon, talon rakentamiseen, joskus ihan nuorena 19-v. opiskelijana toivat ruokakassin. Lastenhoitoapua sain kun kehtasin pyytää - pikkutenavat tarvitsivat kerran kesässä päivähoitoa, kun oma päikkä kiinni enkä uskaltanut kaupungin tarjoamaan kesäpäivähoitoon tarvittavaksi kahdeksi viikoksi viedä, kun siellä oli vaihtuva henkilökunta. Ja isompana lapset, siinä kymmenen kahtapuolta, olivat joskus viikonloppukylissä, ehkä kaksi kertaa vuodessa.

Nyt vanhempani ovat 80 ja 82. He asuvat itsenäisesti pikkuisessa omakotitalossaan, harrastavat puutarhanhoitoa ja liikuntaa. Maantieteellinen etäisyyteni on 60 km. Käyn itse töissä ja teen varsin pitkää päivää. Omia lapsenlapsia ei ole (mutta miehen lapsenlapset hyppyyttävät senkin edestä). Vanhempieni eläkkeet ovat hyvin pienet.

Käyn noin kerran kuukaudessa kylässä. He käyvät luonani kylässä noin neljästi vuodessa (jos keli on huono tai isän terveys on huono heidät noudetaan ettei tarvi ajaa itse). Autan heitä lääkärikontakteissa ja lääkkeissä (eivät ymmärrä aina kaikkea ja tarvitsevat selvittelyapua). Tilaan heille lehtiä (päivälehti ja yksi aikakauslehti) ja maksan netin sekä tarvittavan atk-tuen. Toistaiseksi vanhempani eivät halua muuta. Olen tarjonnut siivousapua esim. mutta ainakin toistaiseksi se on silkka kauhistus.

Päinvastoin äitini kutoo aikuisille tyttärilleni sukkia! Hoitavat veljeni kahta lasta iät 10 ja 12 v. (no, kuka hoitaa ketäkin... pääasia että kaikki viihtyvät). Huippu oli kun viime syksynä (olin vakavasti sairas enkä päässyt muutamaan kuukauteen liikkumaan tavanomaisesti) vanhempani poimivat minulle 10 l mustikoita!!!! Auta siinä sitten tommoisia lutusia kultia...

Äitini asuu Oulun korkeudella ja minä Tampereella. En ikinä soita hänelle, eikä hän soita minulle kuin jutellakseen mitä hän on tehnyt ja olenko saanut töitä. Hän aina pyytää minua sinne kyläilemään. Työttömänä tai opiskelun aikana en tosin voi matkustaa, matka maksaa todella paljon ja kestää todella pitkään. Minulla tosin on seitsemän muuta sisarusta joista neljä ovat hänelle huomattavsti tärkeämpiä ja läheisempiä.

Niin makaa kuin petaa. Äitini on 80 vee ja falskimpaa ihmistä saa hakea. Sehän oli jatkuvasti jo itse nelikymppisenä terveenä työssäkäyvänä kovasti avuntarpeessa. Lapsena me tyttäret olimme piian asemassa, eikä mikään koskaan kelvannut rouvalle. Niin tulin kurkkua myöten täyteen vähän yli nelikymppisenä, etten enää jaksanut.

On varmaan jatkanut valitteluaan samaan tahtiin. No nyt saa joku muu kuunnella nitä keksittyjä juttuja.

Äitini on siis omalla käytöksellään ajanut molemmat tyttärensä pois, turha sitten vanhana ruikuttaa kun tyttäret eivät käy auttelemassa ja hoitelemassa asioita.

Ei voi mitään. Kuten sanottu, niin makaa kuin petaa.

"Sivusta seur. hoitajat" yleensäkin tietävät kuinka pitäisi tehdä (asiat vain eivät ole mustavalkoisia!). Aivan samoin kuin yleensä lapsettomat ihmiset tietävät tasan tarkkaan kuinka lapsia hoidetaan. Kun siis "seuraavat sivusta". Kun ei ole kykyä mennä toisen kenkiin, ei pitäisi tuomita niin herkästi.

Jokaisella on omat virheensä, vanhemmat eivät ole täydellisä jos ei lapsetkaan. Sen kuitenkin sanoisin, että useimmat vanhemmat todella rakastavat lapsiaan koko sydämestään ja toivovat heidän elämäänsä todella onnea.

On niin paljon mikä vääristää näkemyksiä, elämme eri elämäntilanteessa ja eri ajassa siinä. Ennen oli ennen ja nyt on nyt. Toivoisin aina kaikkien lapsien ja vanhempien säilyttävän yhteyden toisiinsa, sillä toivottavasti se on vahvin turva hädän hetkellä myös aikuiselle lapselle. Ainakin itse toivon niin.

Lapsenlapset ovat rakkaita, antakaa isovanhempien olla heidän kanssaan, ainakin itse pyrin aina ajattelemaan mitä heille kerron tai mitä teemme yhdessä, koetan ottaa selvää mitä minkin ikäinen lapsi omaksuu ja miten kehittyy. En halua tehdä mitään vanhempiaan vastaan.
Toivoisin niin rakastavva yhteiseloa jokaiselle perheelle lasten lastenlasten kanssa.

Jokainen ilta muistan lapsiani ja lastenlapsiani, maailma on niin kova paikka, että joakainenäiti ja isä ei voi muuta kuin rukoilla lastensa ja lastenlastensa onnellisen ja normaalin elämän puolesta.

Tietenkin toivon, että pystyisimme omin voimin elämään mahdollisimman pitkään, ilman lastemme apua, jotta voisivat elää omaa elämäänsä ilman vanhuksia painolastina.