Ärsyttävä anoppi vai hankala miniä?

Anoppi on jo hieman iäkäs ja sairastelee monia itseaiheutettuja? (anoppi tupakoinut koko ikänsä ja viinakin ajoittain maistuu) sairauksia, lisäksi hänen hygieniasta huolehtiminen on huonoa. Yritin vuosia olla hänen kanssaan hyvissä väleissä, jouduin kylläkin näyttelemään: olin ystävällinen ja aina kiinnostunut hänen asioistaan ja vaivoistaan, jaksoin kuunnella kaikenlaisia valituksia hänen oman elämänsä kurjuudesta ja sairauksista jne.Ne jutut vielä jaksoin, mutta aloin todella väsymään häneen, kun toistamiseen valituksen aiheita löytyi myös minusta (kuitenkin hän kertoi muille olevansa mielissään miniästään). Kutsuin anoppia kylään, syömään ja kahville, no..anopin mielestä astiat olivat rumia (arabiaa) ja ruuat pahan makuisia (ei muiden mielestä). Kodin olen sisustanut väärillä väreillä ja remonttimme työnjälki on hänestä huonoa (ei muiden mielestä). Vaatetyylini ei hänen mielestään sovi minulle lainkaan (olen töskennellyt muodin parissa) vaikka pukeudun hillitysti ja ajattomasti. Lisäksi anopin mielestä olen ylipainoinen (painoindeksini on ollut 24) ja olen aina tavatessamme hänen mielestään lihonnut edellisestä kerrasta, kun olemme nähneet (olen lihonnut alle 3 kg viimeisen viiden vuoden aikana), anoppi itse on huonokuntoinen eikä liiku, joten ylimääräistä painoakin hänellä on melko paljon. Nämäkin vielä voisin jotenkin koittaa kestää, mutta: anopin mielestä minun ja mieheni tulisi ottaa hänet kotiimme asumaan ja viettämään vanhuudenpäiviään, voi apua, olen todella ahdistunut. Anoppi kokee että meillä on velvollisuus huolehtia hänestä. Kuitenkin anopilla ei ole koskaan ollut erityisen lämpimät välit edes poikaansa ja jo vuosia olemme kuunneelleet, kun anoppi sisustaa jotakin huonettamme itselleen kodiksi. Asumme jo muutenkin melko ahtaasti ja kohta meille syntyy vauva. Yhtään ylimääräistä tilaa meillä ei ole ja parisuhteemme loppuisi välittömästi, mikäli anoppi kantaisi tavaransa meille. En voisi elää hänen kanssaan päivääkään. Mielestäni meillä on oikeus elää omaa elämää omassa kodissamme. Rakastan miestäni ja olen onnellinen vauvasta. Olen kuitenkin ollut välillä niin ahdistunut anopista, että parisuhteemme on ollut useaan otteeseen ollut vaarassa kariutua anopin jatkuvasta tunkeilusta elämäämme, vain rakkaus on antanut voimaa jaksaa ja jatkaa. Millaiseksi h...iksi elämämme muuttuukaan vauvan syntymän jälkeen. Kaikkien muiden mieheni ja omien sukulaisten kanssa tulen mielestäni erittäin hyvin toimeen... Mikäli anopin JATKUVA tunkeilu ja loukkaavat kommentit jatkuvat vielä vauvamme synnyttyä, miten pystyn hillitsemään itseäni, kun itsehillinnän kanssa on jo nyt ollut ongelmia, mielestäni kun vanhempia ihmisiä ja kaikkia läheisiä erityisesti tulee kunnioittaa, mutta jossakin kohtaa jaksaminen loppuu...milloin räjähdän hänelle päin naamaa??? Mies ei tiedä edes kaikkia äitinsä ikäviä kommentteja, en kehtaa niitä kaikkia edes hänelle kertoa. Mies on kuitenkin tietoinen ettei anopin käytös ole ollut kovin mukavaa, mutta ei halua äitisäkään mieltä pahoittaa, onhan hän jo sairas ja hieman iäkäskin. Ymmärrän kyllä miehenkin näkökulman... En vaan tiedä mistä saan voimaa seuraavaan kohtaamiseen, joka on viimeistään silloin kun vauva pian syntyy....