Nuoruus on kadehdittavaa aikaa.

Me erottiin kuukausia sitten. Kolmannella kerralla ero oli lopullinen.

Paneuduin työhön, opin rakastamaan sitä, mutta nyt kun on kesä eikä mitään tärkeää tekemistä, ei mitään, mihin uppoutua. Joten mä vaan luen vanhoja viestejäsi ja katson kuvia susta. Päähän lyö ajatus: entä jos tämä onkin se, mihin tulee oppia ja sopeutua?

Voi miksi, miksi ihmisellä on tunteet?! Olisin mielelläni kone, tasaisesti eteenpäin kulkeva kone.

Kukaan ei nähnyt sitä ristiriitaa mun sisällä, sitä miten erilaiset meidän maailmat oli, ja miten se vei multa kaiken järjen.

Sitä puristusta ei olisi kestänyt kukaan, joten pakotettuna tein sen, mitä mun täytyi tehdä - lähdin.

Olit ihminen, johon olisin kestänyt pettyäkin. Niin hyvä ja hieno, että tiesin olevani ihmisenä pelkkää roskaa sun rinnalla. Kaikki muut tuntuu yksinkertaisilta ja sokeilta, mä vaan kävelen päiväni niiden keskellä, heitän ojiin tarjoukset ja nauran jokaiselle hyvännäköiselle, pitkälle katseelle halveksuen. "Sun pitäis hankkia uusi mies..." Idiootit.

Ironista, että kaiken lisäksi mä olen meistä se, joka pitää etäisyyttä. Pian lopetat kuulumisien kyselemisen, sopeudut uuteen tilanteeseen, löydät sen toisen. Silloin mun täytyy vielä hymyillä ja toivottaa onnea, katsoa ettei mun jalat täysin petä kun törmään suhun ja kauniiseen, fiksuun naiseesi kaupassa lauantai-iltapäivällä. Ja sitten täytyy jatkaa sitä kävelemistä... opetella olemaan yksin ja tyytymään, sopeutumaan.

Kipu ei ole mitään verrattuna siihen, miten paljon haluaisin vain irti tästä tilanteesta. Irti sun tuntemisesta, tietoisuudesta, että sinä todella yhä olet.

Huvittavaa, miten kaikki ympärillä unohtaa, vaikenee. Kukaan ei enää lausu ääneen sun nimeä, mutta kaikki ihmettelee, miten ne menevät rakkaudenkin ohi. Mutta jos otat pois kaiken, minkä päällä seison ja annat tilalle ihmisen tunteista riippuvaisen rakkauden, tekisit minusta ehkä hetken onnellisen, mutta saisit minut kadottamaan sen, kuka oikeasti olen. voisiko sille rakentaa mitään pysyvää?

Mutta miten järjetöntä elää tätä ja olla nuori - ja jo nyt katkeroitunut, vihainen ja hiljaa yksin. Vihaan sitä, että päivät ovat pitkiä ja mun suurin haluni on vain elää ne kaikki nopeasti läpi. Yhdentekevää joku onnellisuus, kunhan vain saisin turrutettua tämän ikävän.

Joskus mä halusin kohtalaista onnea, mutta nyt mä haluan vain kyvyn selviytyä..
Haluan vain kyvyn hengittää eteenpäin jäämättä rypemään tähän vuosikymmeniksi? En tarvitse toisia rakkauksia, haluan vaan sen keinon, jolla taivutan itseni kestämään tämän ajan hitaan kulumisen.