Paniikkihäriö, sosiaalisten tilanteiden pelko...

Olen 13. vuotias tyttö ja karsin paniikkihäiriöstä, sosiaalisten tilanteiden pelosta sekä monista muista fobioista. Huom! Älkää antako nuoren iän vaikuttaa/harhauttaa. Nuorillakin esiintyy tällaista.
Tämä kaikki alkoi suunnilleen puoli vuotta sitten: Minulla oli matikan koe ja minun oli pakko pärjätä siinä tai numeroni laskisi. Yritin sitten siinä täpötäydessä luokassa keskittyä kokeeseen, mutta jo toisen kysymyksen kohdalla menin lukkoon. Yhtäkkiä koepaperi alkoi pyöriä silmissäni ja minulle tuli todella kuuma. Minua alkoi myös oksettaa ihan kamalasti (mikä oli todella pelottavaa minulle, sillä pelkään oksentamista paljon) ja luulin pyörtyväni. Sydämeni hakkasi todella kovaa, kuin se pian räjähtäisi ja oli vaikea hengittää. Pystyin vain ajattelemaan, että pakko päästä vessaan, pakko päästä pois. Luokka oli alkanut tuntua liian ahtaalta ja vilkuilin kokoajan muita, jotka näyttivät olevan ihan kunnossa, mikä pahensi oloani entisestään. Ajattelin, että minun on pakkoa sanoa opettajalle että minulla on huono olo ja haluan vessaan, mutten vain uskaltanut. Muistaakseni sitten vihdoin rohkaisin itseni ja kävelin opettajan luo sanoen haluavani vessaan, koska minulla oli huono olo. Sain mennä, mutta kun pääsin vessaan ja odotin oksentavani, mitään ei tapahtunut. Hetken kuluttua ajattelin olevani valmis palaamaan luokkaan, mutta kun pääsin takaisin, kaikki alkoi taas. Onneksi opettajani oli antanut minulle luvan käydä vessassa jos siltä tuntuu (yleensä koetilanteissa ei saisi) ja se helpotti oloani. Koitin kuitenkin kestää, sillä en halunnut rampata kokoajan vessassa etteivät luokkatoverini luulisi minulla olevan no... mahatauti (ripulia, oksentamista ym.). Jouduin silti käymään monesti vessassa ja tämän kaiken takia pystyin täyttämään kokeesta vain yhden sivun kolmesta. Kokeen jälkeen opettaja kysyi, että haluaisinko lähteä kotiin, mutta huono olo oli mennyt jo suurimmaksi osaksi ohi, mutta halusin silti päästä kotiin. Seuraavana päivänä en mennyt kouluun, mutta harratukseeni (tanssiin) oli pakko mennä. Siellä sain kohtauksen uudelleen, mutten uskaltanut mennä sivuun istumaan vaan jatkoin tanssimista. Onneksi yksi ystävistäni oli huomannut etten voinut hyvin ja kesken tanssimisen hän sanoi huomanneensa minun näyttävän sairaalta ja että minun pitäisi mennä istumaan, työntäen minut sivuun. Menin siitä lähes suoraan vessaan, mutta taaskaan mitään ei tapahtunut. Puolessavälissä tuntia uskaltauduin vihdoin sanomaan opettajalle huonosta olostani ja hän antoi minun lähteä. Huono olo meni heti ohi. Sen jälkeen aloin oireilemaan aamuisin: Minulla oli ripulia, huonoa oloa, huimausta, enkä halunnut kouluun (ja iltapäivisin sama, sillä en halunnut tanssiinkaan). Sen jälkeen aloin tavallaan linstata (mikä kuitenkin harmitti minua, sillä olin vähän kuin "malli oppilas" hyvine numeroineni) . Vanhempani alkoivat kuitenkin pakottaa minua kouluun ja pelko muuttui suuremmaksi. Sitten eräänä tiistaina feikkasin kamalaa mahan kipua, jotten joutuisi menemään kouluun. Äitini oli vihainen, mutta päätti viedä minut lääkäriin, mikä sopi minulle hyvin sillä halusin tietää mistä tämä kaikki johtui. Lääkäri tutki minut, muttei löytänyt mitään. Juttelimme ja hän sanoi tämän kuulostavan paniikkihäiriöltä, mitä äitinikin oli epäillyt. Lääkäri kuitenkin määräsi minut verikokeisiin, ja juttelemaan terveydenhoitajani kanssa. Äitini soitti opettajalleni myöhemmin ja lääkärikäynnistä ja sen syystä, mikä helpotti minua sillä opettaja oli antanut minulle luvan lähteä luokasta jos siltä tuntuu. Seuraavana päivänä juttelin terveydenhoitajan kanssa ja hän suositteli minulle Nuorten Työryhmää, jonne varasimme äitini kanssa ajan myöhemmin. Minusta terveydenhoitajan kanssa jutteleminen helpotti ja odotin aina niitä päiviä, vaikka joinakin (useina) aamuina joudun jäämään kotiin huonon olon ja jännityksen takia. Kun minulla oli koe ja minulle tuli huono olo (lähes aina) sain mennä tekemään loput siitä yksinäni, niin sanottuun "pikku-luokkaan" (kirjaimellisesti). Se auttoi heti. Myös harrastuksista lintsasin, mutta kun kevät esitykset alkoivat lähestyä, oli pakko mennä. Pelkäsin kuitenkin niin, että valehtelin opettajallemme olevani sairas (angiina) ja istuin aina alkulämmittelyt sivussa rauhoitellen itseäni, mutta esityksen harjoituksiin oli pakko mennä mukaan.