Aviopuoliso petti ja tunnusti. Molemmat ovat nyt vihaisia/ymmällään eri osoitteissa. Onko kellään kokemusta kauan menee ennen kuin asiaa kannattaa alkaa setvimään? Mistä tietää milloin kriisi on siinä vaiheessa jolloin isoista päätöksistä (jatkaminen, ero jne...) kannattaa alkaa keskustelemaan?
Kauan kriisi kestää...
Pettynyt petetty
41144
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Me selvitettiin samana iltana kun asia tuli ilmi ja jatkettiin yhdessä asumista. En tiedä oliko hyvä vai ei, välillä on nykyään vaikeampaa ja välillä helpompaa.
Mun mielestä asiat pitää selvittää mahd.pian.
Meillä kävi ihan samoin. Tosin ei (vielä) olla naimisissa, ei edes virallisesti asuta yhdessä. Mutta mies siis tunnusti pettäneensä.
Olemme yrittäneet pitää suhteessamme kiinni siitä periaatteesta, että kaikista asioista on kyettävä keskustelemaan ja mieluiten heti. Tunteita ei saa jättää muhimaan, vaan asiat selvitetään kasvokkain, meni siinä sitten ilta tai kaksi tai viikko tai kuukausi tai vuosi... Mutta mitään niin pahaa ei ole, etteikö siitä voisi keskustella. Jatkaminen yhdessä tai eroaminen ovat sitten vain sen selvittelyn ja keskustelun tuloksia.
Tunnustuksen jälkeen kävimme juttua läpi ainakin kaksi viikkoa. Itkettiin yhdessä ja erikseen, välillä oltiin helliä ja välillä olin täynnä pyhää vihaa, enkä suostunut päästämään miestä lähellenikäään... Sinnikkäästi hän kuitenkin kesti kidutuksen. Oli vierelläni. Silitti vaikka varppaasta, jos en muuten antanut koskea. Sovittiin heti alkuun, että molemmat saavat olla asian suhteen täysin rehellisiä ja tunteita saa tuulettaa aina silloin kun siltä tuntuu. Ei tarvinnut esittää iloisempaa kuin olinkaan ja aina kun epäilykset valtasivat mielen, kävimme kaiken uudestaan läpi.
Nyt asiasta on kulunut 1,5 kuukautta. Vieläkin asia palaa mieleeni ajoittain, mutta enää minusta ei tunnu siltä että haluaisin ottaa sitä esille. Kaikki tarvittava on sanottu, kaikki vakuuttelut, syytökset, selitykset, kaikki. Nyt keskitymme vain suhteemme vaurioiden korjaamiseen, "normaaliin elämään". Tuntuu hyvältä, kun sai käsitellä asian heti perin pohjin. Enää ajatus pettämisestä ei ahdista niin, että maailma kaatuu niskaan ja hiljalleen saatan jo vähän uskoa ja luottaakin tulevaisuuteen.
Tiedän silti, että tämä on pitkä prosessi. Joka kerta kun mies lähtee jonnekin ilman minua, mustasukkaiset ajatukset valtaavat mielen. Yritän kuitenkin päästä niistä tietoisesti eroon ja onneksi mies ymmärtää reaktioni. Vuosia siihen kai menee, ennenkuin tilanne normalisoituu. Jotin tästä on kuitenkin opittu: olemme toisillemme huomattavasti avoimempia kuin ennen. Läheisyys on käsinkosketeltavaa.
Yritän siis sanoa, että itsestä riippuu kuinka kauan kriisi kestää. Paras olisi, että pystyisitte heti keskustelemaan asiasta, tekemättä sen suurempia päätöksiä suuntaan tai toiseen. Kyllä asiaa kannattaa mielestäni setviä heti, mutta ne päätökset voi jättää myöhemmäksi. Minulla tuo pahin kriisi kesti noin 2 viikkoa. Sen jälkeen pystyi jo suhtautumaan asiaan objektiivisesti.
kyllä tapahtuneista pitäisi puhua mahdollisimman tuoreeltaan.Käydä kaikki mieleen tulevat asiat läpi.
suurten ratkaisujen tekeminen vaatii sitten enemmän aikaa,heti ei kannata päättää erosta tai muusta yhtä radikaalista.
Itselläni meni myös pari eka viikkoa täysin shokissa,mies jaksoi rinnalla ja vastasi kaikkiin kysymyksiini,välillä valvoimme aamuun asti yhdessä,välillä saimme nukuttua,hellyyttä ja lähelläoloa mutta sitten taas mahdollisimman kaukana toisesta.
Nyt kun 2 kk kulunut,on asiaa pyörittänyt niin paljon,että haluaa sen panna sivuun ja keskittyä tähän arkeen ja ammentaa siitä voimaa ja tarkoitusta olemiseen,rakentaa siltaa toisen lähelle.
välillä peikot valtaa mielen ja epäilys iskee mutta täytyy etsiä sitä tahtoa itsestään mennä eteen päin ja opetella luottamaan toiseen.
Haluan uskoa,että tähänkin kriisiin sisältyy myös hyvää,mitä se on,en tiedä,mutta aika näyttää.Sama ihminen en tämän jälkeen ole eikä suhdekaan mutta ehkäpä tilalle saa syntyä jotain uutta,parempaakin.
Tuleen ei kannata jäädä makaamaan eikä murheitansa pyörittämään.Elämä jatkuu ja se on epätäydellistä jokaisella.
Kaikke voi sattua kaikille mutta itse päätämme,miten annamme niiden vaikuttaa elämäämme.
Tie ei ole helppoa mutta aina kannattaa ponnistella.
Minä ponnistellut 2kk eteenpäin masentuneena, tuskainen päivä kerrallaan kumppanin kerrottua todella loukkaavasta tapauksesta. Haluaisin jollekin muulle puhua kuin vain hänelle mutten uskalla, murtuisin kuitenkin täysin. Vähän on helpottanut pikkuhiljaa. En enää itke asialle kun olen yksin, hän on tiettyyn rajaan asti keskustellut kanssani vaikka aamuun asti, mutta kaikki ei mielestäni ole täysin selvää, kaikkeen en ole saanut vastausta.
Mutta en olekaan ainoa, nuo lyhyet jutut lohduttivat hirveästi, tismalleen samalla lailla kuin teillä päkä on mennyt meilläkin. Kai tämä ohi joskus sitten meneekin...