Tapaamisten vaikeus?

Tarvitsette lisää halipusuhetkiä ja hempeilyä elämäänne. Kun olette pidempään yhdessä ja miehesi alkaa näyttää siltä että haluaisi ottaa jalat alleen, mene istumaan hänen syliinsä (kiedo kädet ympärille, suutele poskea/kaulaa ja käperry mukavaan asentoon syliin) ja kerro hänelle kuinka tärkeä hän sinulle on - ideaalitilanne on, jos tilanne muuten on sellainen, että voit jäädä siihen hempeilemään.

Olisi myös kiva, jos teillä olisi jotain sellaista tekemistä josta molemmat pitävät - siedätyshoitoa >8]. Jos sitä ei kiinnostusten kautta löydy, niin tunteiden kautta varmasti löytyy, eli haleja ja pusuja jakoon

Mies on jo kertonut sinulle vastauksen: "hän on sanonut, että se on eri asia kun sillon se olisi meidän molempien koti, eikä varmaan kyhjättäisi toisissamme kiinni koko aikaa." Niinhän se yleensä menee, että kun treffaillaan niin ollaan totaalisesti yhdessä koko tapaamisen ajan, mutta kun asutaan yhdessä, kumpikin puuhailee omiaan ja menee myös vapaasti omiin menoihinsa.

Kaikesta päätellen olette tavatessanne koko ajan yhdessä, eikä ihme jos mies väsyy sellaiseen - se on täysin luonnollista. Ihminen tarvitsee myös omaa rauhaa ja erillisyyttä, vaikka olisikin rakastunut. Myös haleihin ja pusuihin väsyy, jos niitä tulee liikaa. On ihan tavallista että varsinkin miehet kyllästyvät jatkuvaan toisen huomiointiin ja halimiseen ja tarvitsevat tietyn määrän omaa rauhaa ja sitä ettei kaikkea tarvitse trhdä yhdessä.

Anna siis hänelle omaa rauhaa ja tilaa myös yhdessä ollessanne, niin kaikki on hyvin. Anna hänen päättää asioistaan itsenäisesti äläkä roiku kiinni koko ajan, niin hän ei väsy seuraasi. Luota siihen , että hän rakastaa sinua, vaikka hän ei jaksa sitä aina osoittaa ja haluaakin myös omaa rauhaa.

Toki ymmärrän, että välillä pitää saada sitä omaa rauhaa ja yksikseen oloakin. Johan minunkin pääni räjähtäisi jos en muuta tekisi kun nyhjäisi miehen kainalossa 24/7. Mutta se tässä kummastuttaa, että miksi hän tarvitsee sitä aikaa noin hurjan paljon. Eli n. 4 tuntia yhdessä oloa tarkottaa about 40 tuntia oloa erikseen ja 20 tuntia yhdessäoloa tarkoittaa 60 tuntia erossa oloa yhdessä vietetyn ajan jälkeen. (en nyt ole kirjaa pitänyt aikamääristä, mutta heitin vain lonkalta mitä se suunnilleen yleensä on.) Sehän tekee paljon enemmän yksikseen olemista, kuin minun kanssani.

Väkisinkin ajattelen, että onko hän minun kanssani vaan jostain ihmeen tekosyystä ja näkee minua pakolta välillä, etten pääsisi kummastelemaan, kuinka emme ikinä tapaa.

Itselläni harmittaa tilanteessa myös se, että nykyään tuntuu kun minullakin alkaisi hermot mennä jos vietämme pidemmän ajan yhdessä. Ennen ei tuntunut lainkaan siltä, mutta voisiko olla, että nyt olen tottunut siihen että ollaan enemmän erillään, niin pidempi aika yhdessä saa minutkin kaipaamaan omaa rauhaa. Sellaista en kuitenkaan halua elämältä, vaan haluan, että parisuhteessa vietetään aikaa yhdessä ja se läheisyys tuntuu molemmista hyvältä. Haluan perustaa perheen tulevaisuudessa, mutta onnistuuko se ihmisen kanssa, joka kaipaa niin paljon omaa aikaa ja saa sen johdosta minutkin kaipaamaan sitä? Seurustelenko nyt vain väärän ihmisen kanssa? :/

Hieman samanlainen ongelma. Haaveilen nykyään myös parisuhteesta, jossa läheisyys tuntuu molemmista hyvältä. Mikähän meitä pidättelee näissä suhteissa? Toivo, että asiat muuttuvat? Kuinka todennäköistä se on...

Jos olet kuitenkin toinen nainen? Miehelläsi ykkösnainen muualla. Vaikka et voisi uskoa hänestä.... kuka voisi?

Olemme työssäkäyvä pari ja tapaamme toisiamme kahdesti viikossa. Kokopäivätyön lisäksi opiskelen, joten enempää aikaa ei tällä hetkellä olisikaan. Molemmilla on hyviä ystäviä ja viihdymme myös toistemme ystävien seurassa. Mies saa perjantaina rillutella omien ystäviensä kanssa, lauantaina ilmestyn töiden jlk hänen luokseen ja vietämme yhteisen illan ja yön. Lisäksi pyrimme tapaamaan kerran viikolla, jos työaikataulut sopii yhteen. Mies tietää, että työ on mulla tosi tärkeä asia, mutta tietää myös sen, että hän on minulle todella rakas. Viihdymme erinomaisesti toistemme seurassa, kumppanuuden lisäksi hän on yksi parhaista ystävistäni. Emme vietä yhteistä aikaa sohvalla halaillen, vaan urheilemme, pelaamme, teemme hyvää ruokaa... tietysti myös hellittelemme. Meidän suhdetta pitää erinomaisesti hengissä se, ettemme elä ja hengitä vain toisiamme varten. Ikävä tekee yhteisistä hetkistä arvokkaita. Tiedämme, että valmistumiseni jälkeen meillä on enemmän aikaa olla yhdessä. Nyt opettelemme sitä, millä tavalla nuo runsaammat yhteiset hetket voisimme viettää.

Teille ehdottaisin ensiavuksi yhteisen harrastuksen hankkimista. Tiedän pariskuntia, jotka harrastavat yhdessä esim. miekkailua, paintballia, rullaluistelua, hiihtoa... Kunhan harrastus ei ole liian aktiivista, kerran viikossa voisi olla sopiva määrä.

Itse olen nelikymppinen nainen, mutta samaistun tuohon mieheesi (ap). Mulla on varmaan keskimääräistä suurempi tarve olla yksin, mutta ei se sitä tarkoita, ettenkö olisi 100% sitoutunut ja rakastaisi todella paljon kumppaniani! Monen on vaan vaikea tajuta sitä, että mulle on suorastaan elinehto saada olla itsekseni ja omien ajatusteni kanssa niin paljon.

Kyllä mulla on ollut pitkiä suhteita ja yhdessäkin ollaan asuttu vuosikausia (n. 10v molempien miesteni kanssa). Yhdessä asuminen on tosiaan niin erilaista kuin seurustelu. Eli seurusteluvaiheessa jotenkin "kuuluu" nyhjätä lähekkäin ja tehdä kahdestaan asioita, jotan en kykene näkemään todellakaan joka päivä tai edes joka toinen (ehkä sentään edes viestiyhteydessä kuitenkin tykkään olla... mutta jos joku on vielä enemmän tätä maata, niin voin ehkä kuvitella ettei puhelinyhteyskään välttämättä onnistu?).

Sitten taas kun asutaan yhdessä, sitä omaa aikaa ja muunlaista tekemistä tulee kuitenkin luonnostaan, ettei tarvitse ihan 24/7 nyhjätä kylkikyljessä, niin se on kuitenkin ihan luontevaa. Eli en ahdistu saman katon alla tästä piirteestäni huolimatta :)

Älä siis heitä kirvestä kaivoon, vaan jos pystyt hyväksymään asian, niin älä suotta murehdi! Eri asia on tietenkin, jos hälärit soi muutenkin, ettei miehellä ole puhtaat jauhot pussissa..?