••• Harmittaako sinkkuus? •••

mistä olet saanut päähäsi ettei harmita. eilen viimeks kelasin oikeen syvällisesti noita asioita ja kyllä se harmittaa.

tuntee siinä ittesä jotenki taantuneeks ku pikku hiljaa kavereiden häihin saa kutsuja, sitten tulee varpajaiset, sitten kysellään talonrakennukseen talkoo avuks ku tiedetään että tolla tyypillähän on varmaan aikaa ku sillä ei niitä lapsiakaan ole tai tyttöystävää. sit ku kyläänki menet ni siellä lapset ensin moikka jo pihalta. sit kahvikuppien ääressä kaveri alkaa kiusotella vaimoaan: et katos pete mitä me ollaan vaimon kans aiottu ostaa ja antaa jonku uuden mersu kuvaston käteen. ja vaimo siinä kikattaa et: en oo suostunu vielä mihinkään hihhihhhiii.

sit leuka rinnassa yksin kotiin et jee jee kiva ku toisilla menee niin helvetin lujaa.

no muutama kesä vielä ni saa varmaan alkaa toisten lapsille rippi lahjaa kattelee

Huono provo.

Tiedät varmaan että harmittaa.

Olen nyt nelikymppinen mies ja ei ole omakotitaloa, ei lapsia, ei autoa, ei puolisoa.
Työt ovat lähinnä hanttihommia, asuntona vuokrayksiö, menopelinä polkupyörä.

Tässä iässä tietää että enää kaikki ei ole mahdollista, vaan loppuelämästä jää puuttumaan paljon - tällä iällä ei enää hankita lapsia ja siitä syystä ei tulla myöskään isovanhemmaksi ja juuri se etten saa kokea vanhemmuutta tässä eniten harmittaa.

Tottakai se harmittaa ihan vitusti. Mitäs nyt tuollaisia edes kyselet? Teinivuosieni ehkäpä paras kaverini on kahden lapsen isä(ilman keskenmenoja kolmen)ja omakotitalon, kahden koiran ja farkkuauton onnellinen omistaja.

Tosin hän aloitti P/S elämänsäkin jo teininä kuten normaalit miehet, joten ei ole ihmekkään, että hän on edennyt perheenisäksi asti. Ja vaimo oli muuten naimisiin mennessä neitsyt.

Ei, jokaisella on oma elämän tiensä. En ymmärrä, miten vuosien vieriminen asiaan liittyy, niin se vierii niillä perheellisilläkin, yhtälailla he vanhenee ja lopulta kuolee. Usein etenkin miehet hukkaavat sitäpaitsi koko lasten lapsuus ajan pakenemalla töihin... Niin, he käyttävät usein tekosyynä että pitää ansaita, mutta moni myös pakenee töihin "lepäämään". Moni hukkaa siis tietenkin vielä enemmän, lapsensa ja liittonsa, valittaa, mäkisee, pettää ja eroaa. Tätä ei omakotitalo ehkäise millään lailla.

Urakaan ei aina etene vaikka miten pyrkisi ja pyrkyröisi, suorittaisi ja jumppaisi. Usein jommankumman menettää tavalla tai toisella, joko uran tai perheen, ne kun molemmat vaatisivat antaakseen kovaa sitoumusta ja työtä. Vuorokaudessa on vain 24 tuntia. Elämä on monenlaisia valintoja ja usein kompromisseja täynnä. Omakotitalojen piilossa on paljon perheväkivaltaa, alkoholismia, huutoa ja riitaa. Uusi auto ja liian suuri talo yhden palkan varassa on ollut usean tie konkurssiin näyttävän ja hyvän elämän sijaan.

Harrastuksiin toki ehtii vanhempanakin, mutta tavoitteita ei sitten parane olla. Jos esim. urheilussa on tavoitteita, ne pitää suorittaa alle 35-vuotiaana, tai niitä ei tule. Lapsia voi hyvinkin saada vielä kolmevitosena, mutta huippu-urheilijaksi tai edes keskinkertaiseksi huipuksi, ei enää sen jälkeen tulla, eikä etenkään 50-vuotiaana. On paljon tavoitteita, mitkä ovat siinä vaiheessa ohi, ja se sopii miettiä lapsia ennen: keneen itsensä lapsilla sitoo koko loppuelämäksi, onko tarkoituksena noudattaa kaavaa, ettei tällaiset "isäpapat" (eli muut) pääse huutelemaan vai todella toteuttaa itseään, mikä tuntuu oikeasti omalta elämältä ja mitkä ovat ne tavoitteet siinä. Se on väärin, että tekee lapset ja sitten alkaa marisemaan niitten viemästä ajasta ja kun ei voi perheen kanssa enää "toteuttaa itseään" ja aika moni näin tekee.

Olen tyytyväinen kerrotaloasuntooni: parveke on helppohoitoinen pihani kesällä enkä lumitöihin rupea talvellakaan. Tilaa ja sauna-mahdollisuus on. Auto löytyy, mutta vanha, mitä voi kunnostaa itse. Mielestäni auto on suurimmaksi osaksi typerä sijoitus, vain typerykset tuhlaavat autoon, jos eivät ihan oikeasti sitä tarvitse. Minulla on ystäviä ja tuttavia, ja mitä lapsiin tulee, voisi tehdä kummilapsityötä, lasten hoitoa, sijaissisarusten töitä vapaaehtoisena, voisi adoptoidakin vielä! Olisi paljon mahdollisuuksia sitä oikeasti haluavalle, ja töitähän riittäisi kyllä. Perheen siis kyllä löytää sen haluavat.
Olen tyytyväinen omiin töihini. En valinnut vain yhtä koulutusta vaan monta ja useamman ammatin. Epävarmuutta se tietenkin tuo, mutta niin paljon hyvääkin. Teen siis montaa työtä: on vaihtelua, haasteita, ja monipuolisuutta. Urani on siis oikein hyvällä mallilla, kiitos vaan kysymästä. Asun siis ihan hyvin, elän hyvin, työ ja ura on minulle hyvällä mallilla. Ehdin myös harrastuksiini, missä olin viime vuonna sm-kisoissa ja menestyin. Minulla on vielä muutamia vuosia aikaa olla tavoitteellinen ja aion käyttää ne.
Toki seniorinakin voi kilpailla, ja ehkä teen niinkin, nyt vain tuntuu, että kilpailu saa jäädä nuoruuteen.

Olen matkustellut, elänyt, kouluttautunut, rakastanut, kilpaillut, tehnyt töitä monipuolisesti ja useassa paikassa, olen harrastanut, ollut aktiivinen. Myös hiljaiseloa, työttömyyttä ja passiivisuutta on mahtunut matkaan. Olen elänyt paljon ikäisekseni, vaikkei lapsia olekaan ja ilman omakotitaloakin voi olla onnellinen. Päätin jo nuorena, että haluan nähdä maailmasta mahdollisimman paljon ja näin olen tehnyt. Jos minulle ei perhettä nyt perinteisessä mielessä tule, niin sitten ei, ei tässä oikein valittamaankaan kehtaa ruveta. Ei ole syytä sääliin eikä itsesääliin. Murheet ja vastoinkäymiset kuuluu ihan normaaliin elämään, eikä kukaan saa kaikkea mitä haluaa. Joten otetaan rennosti ja eletään kaikella sillä mitä on!

Muistinko jo mainita, että vuosien viliseminen ei harmita?
Vanheneminen on sitäpaitsi kivaa.

Vuodet meillä kaikilla vilisevät silmien edessä. Noilla perheellisillä ne vilisevät eri lailla. Lapset kasvaa niin pirun hitaasti että siinähän ne vuodet vasta vilisevät. Minua ei harmita se etten ole kuluttanut vuosia vaippojen vaihtoon ja lastenhoitoon. Eikä harmita se ettei Puuhamaa ja poniratsastus kuulu lomaohjelmaani.

Minunkin ura etenee, ei siihen perhettä tarvitse. Harrastuksiinkin ehtii. Miksi minua harmittaisi se että joku perheellinen taas vuosien jälkeen ehtii harrastaa? Itsehän olen ehtinyt koko ajan. Kummaa logiikkaa.

Omakotitalo mulla jo on. Kas kun sen voi hankkia aivan yksinkin. En haaveile tähän päälle vielä häistä, lapsista, farmarista ja kultaisesta noutajasta. Ne haaveilee ketkä haaveilee. Joillain ne haaveet toteutuu ja joillain ne kestää vain pienen hetken.

On näet näitä erojakin tässä jo tapahtunut. Siinä sitten koittavat jotain uusioperheitä muodostaa. Se ei käy kateeksi.

Sitten harmittaa, kun sinkku tajuaa ettei 40-vuotias nainen enää voi tulla raskaaksi. Mieshän voi yrittää naida 20-vuotiasta kimmaa ja jos ei flaksi käy, Thaimaa kutsuu.

Vaan onse mukavaa 40-vuotiaana valvoa yöt ja aamulla taas töihin...

Sitä on jo 50, kun muksu on kouluiässä. Ja 65, kun hän muuttaa pois...

Harmittaa ja enemmänkin kuin vain yhtään. Tuhlattuja päiviä, öitä, viikkoja ja kuukausia toistensa jälkeen. On minulla elämässäni paljon hyvää, satunnaista naisseuraakin viime aikoina riittänyt, mutta ei edelleenkään ketään sellaista, jonka kanssa voisin oikeasti ajatella perustavani perheen. En toivosta ole luopumassa, mutta kyllä uskoa kovasti koetellaan.

Kyllähän se harmittaa.. Mut olen ajatellut et ehkä minun elämä ei menekään ollenkaan samalla tavalla kuin ystävieni elämä. Olen ajatellut lähteä Ruotsiin heti kun valmistun. Toivon et saan töitä sieltä.
En oikein uskalla laittaa mitään ihastukseni varaan koska minulla on jotenkin sellainen tunne et minua on tahallaan vedätetty ja ihan surutta.. Vähääkään välittämättä siitä mihin se kaikki meinasi johtaa. Hirvittää vieläkin..

Kyllähän se jotain kymmenen vuotta sitten harmitti.

Kummasti ei niin enää.

Harmittaahan se. 6½ vuotta nuorempi veljeni menee viikon päästä naimisiin ja sillä on jo kaksi lasta. Tässä jää hieman jälkeen, kun ei ole sitä ensimmäistäkään kokemusta parisuhteesta.

Kieltämättä kyllä harmittaa joskus.

Toisaalta kavereilla on lapsia, jotka huutavat ja ovat raivostuttavia aina silloin tällöin, seksi vaimon kanssa hiipuu, riitoja on enemmän ja enemmän, eikä ura etene yhtään sen nopeammin kuin sinkullakaan. Näistä elämäntilanteista löytyy hyviä ja huonoja puolia.

Olishan tuota voinut toisinkin elää.
Alan olla jo niin vitun kyrpiintyny näihin yökerhoihin sun muuta, että ei vaan enää huvita. Mieluummin istuisin ongella lapsien kans jos sellaisia olis.

No eipä kyllä hirveesti harmita kun seuraa tuon yhden kaverin perhearkea, lapset itkee ja huutaa päivittäin ja vanhemmat ovat burnoutin partaalla.Joten sori vaan, mutta eipä käy kateeksi, oon ihan tyytyväinen siihen että saan nukkua hyvät yöunet ilman yöllisiä itkukohtausherätyksiä, iloinen ettei tarvitse koskea kusisiin tai paskasiin vaippoihin, iloinen ettei tarvitse istua päivässä kolmetuntia jollain kuppasella hiekkalaatikolla, ja erittäin iloinen ettei ole perheriitoja. Joten ei harmita tippaakaan kun nämä vuodet "vilisevät" itselleni mieluisalla tavalla. :)

ps. en ole ymmärtänyt miksi omakotitalo tuntuu olevan niin monen haave. Itse en muuttaisi PKS:ltä pois. Nykyinen luukku kelpaa vallan mainiosti.
pss. voin luvata että ehdin aivan varmasti paremmin harrastuksiin kuin yksikään perheellinen!

Ei harmita, olen tyytyväinen elämääni sinkkuna. Eipä ole kukaan nalkuttamassa ja valittamassa joka perkeleen asiasta.

Ainoastaan perusasia, eli naisen ja seksin puute harmittaa. Lapsia en ole koskaan halunnut enkä tule haluamaan.

Välillä harmittaa enemmän, välillä vähemmän. Toisaalta olen tyytyväinen riippumattomuuteni mut välillä kaipaan niitä "riippakiviä".

Ja vaikka itse olisin tyytyväinen niin mietin mitä perheelliset/parisuhteelliset ystävät ja tutut musta miettivät..puhumattakaan vanhemmistani. Sellasissa illanistujaisissa jossa olen ainoa sinkku tunnen oloni melko luuseriksi. Vanhemmat ovat kai jo mun suhteen luovuttaneet ja ystävät tuntevat mut, vaikka välillä kysyvätkin miksi mulla ei ole miestä. Tosin ne on kyllä yleensä miehiä jotka kysyvät..

Vanhempieni puolesta harmittaa kun eivät koskaan tule lapseenlasta saamaan, koska mulla ei ole sisaruksiakaan eli olen ainoa toivo.

Uraa ei ole, mutta en ole erityisen kunnianhimoinen. Vakituinen työpaikka on kuitenkin. Vuokralla asun ja omistan auton. Harrastuksia on kun vaan viitsii harrastaa.

Ei ei ei!

Lisää kaljaa koneeseen vaan!

Kyllä harmittaa :´(!!!
Olis mukava elää perhe-elämää; kaunis koti, ihanat lapset, mahtava aviomies... asiat mallillaan :)

Totta kai se harmittaa kun itsekin haluaisi sen oman perheen, talon ja niin edelleen. Vuosi vuodelta tuo tunne vain lisääntyy kun ikää tulee lisää ja oma tilanne pysyy muuttumattomana, kun taas "kaikki muut" tuntuvat pääsevän elämässään eteenpäin.

Mutta mitä sitten vaikka tilanne harmittaakin? En minä kuitenkaan aio itsesääliin vaipua ja lakata murehtimasta, sillä se tarkoittaisi sitä että luovuttaisin asian suhteen kokonaan.

Harmittaa.

Keskiluokkaista elämäntapaa (eli siis talo, auto, lapset jne.) on kyllä helppo kritisoida, mutta kumpa joskus, edes hetken, osaisi tai saisi elää samalla tavoin kuin "tavalliset" ihmiset. :(

Koulukavereideni elämä ei ole minulta pois, joten en ole heille kateellinen. Paljon on yhteiskunnassa vikaa, mutta en syytä koulukavereita ja hyvin harvoin yksilöitä, elleivät he tietoisesti asetu heikommassa asemassa olevia vastaan ja siten pyri ylläpitämään epäoikeudenmukaisia rakenteita.

Välillä tämä yksinäisyys nyt harmittaa ja välillä tuntuu ettei edes osaisi. Melkoista kärsivällisyyttä ja ymmärrystä pitäisi sillä naisella olla, joka tähän erehtyy.

Kyllähän se harmittaa.

Kyllähän tuo harmittaa kun vuodet vierii eikä itse saa aikaiseksi yhtään mitään.

-

Mielenkiintoisia viestejä tässä ketjussa. Lähes jok'ikisessä harmitellaan, kun itsellä ei ole perhettä ja omakotitaloa. Jotain v-tuttaa enemmän, jotain vähemmän. Joku tuntee kateutta, joku katkeruutta, taustalla inhoa ja vihaa.

Missään viestissä ei sanota: "Olen todella sydämestäni pohjasta onnellinen tuttujeni puolesta, joilla on omakotitalo, perhe ja asiat hyvin".

Joten voinko esimerkiksi minä olla varma siitä, jos joskus hankkisin omakotitaloa tai perhettä, niin kukaan ei tule olemaan iloinen minunkaan puolestani?

-

Ei taida mun koulukavereista kellään olla vielä kaikkea tuota, sen perusteella mitä naamakirjan välityksellä niiden elämästä tiedän. Joillain jotain, osalla ei mitään. Ehkä 10 vuoden päästä tilanne monen kohdalla on tuo, mutta itsekin ajattelin mennä elämässä eteenpäin.

Mutta joo, kyllä se pelottaa etten ehkä koskaan saavuta sellaisia asioita ja elintasoa jotka haluan. Ei siksi että vertailisin itseäni vanhoihin kavereihin joiden kanssa en vuosiin ole ollut missään tekemisissä eikä kiinnostakaan, vaan siksi, että en vaan usko että voisin olla tyytyväinen ns. huonompaan kuin mitä omassa lapsuudessani sain kokea.

Niin tekstistä selvästi paljastuu se asia, että nähtävästi pidät omaa elämäntyyliäsi ainoana oikeana,surullista.

No, mutta kuinka selittäisin sinulle tämän nyt....ääh turhaa edes vaivautua. Sen verta toki voin avautua, että olen tyytyväinen nyt ja tässä omaan elämään. Voi olla ,että tuo mitä sinä haluat on se mitä minä haluan myös sanotaan nyt vaikka kymmenen vuoden kuluttua.

Ihminen muuttuu, maailma muuttuu. Olen 26-vuotias.

Madot syövät lopulta ihan kaikki. Mikä tahansa "onnistumisen" kriteeri on keinotekoinen, mielivaltainen ja vailla todellista merkitystä. Sinkkurunkkailusta sen enempää kuin joutavien parisuhdeleikkien leikkimisestäkään ei ole luvassa mitään todellista palkintoa.

Syy minkä takia minua juuri nyt ei harmita esimerkiksi on se että olen saanut viime aikoinan kokea hetkiä mm. tiettyjen ihmisten kanssa, ystävien jotka olisivat hankalia jos en olisi sinkku.

Lisäksi olen ollut kiinnostunut eräästä naisesta, varatusta, joten hänen kohtaamisensa on luonut jo elämään sen kaltaisia merkityksiä että pelkästään ajatus että olen parisuhteessa jonkun toisen kanssa joka ei tunnu miltään tuntuu sanalla sanoen naurettavalta.

Valitettavasti samalla ainakin omat kriteerit kumppanille ovat nousseet huimasti ja huomaan nauttivani sinkkuudestani hieman liikaakin. Tämä laskee aktiivisuustasoa miehenä joten naisen kohtaaminen vaikeutuu.

Mutta en usko että tuon naisen kohtaamisen jälkeen osaan enää olla parisuhteessa ihan muuten vaan, pitää sen toisen aika helvetinmoisesti kolahtaa ennen sitä.

Joten jos sellaista vapaata ei kohtaa tai kiinnostukset ei sovi yhteen niin minkäs sille voi?

Silloin kysymys ei ole sinkku vs. parisuhteesta vertailusta vaan oikea kumppani vs. väärä henkilö vaihtoehdosta.

Miksi olla suhteessa joka tuntuu yhdentekevältä jonkun tavismuijan kanssa joka ei tunnu yhtään miltään vain sen takia ettei halua olla sinkku?
Väkisin keksiä jotain yhteistä jutun juurta yms. ja ihailla toisen tissejä että saa stondiksen jotta pääsee panemaan?

Mä en ainakaan halua kersoja, joten siltä osin ei haittaa. :) Omakotitalossa on paljon työtä myös ja kun ei sitä lainaa saa ikinä maksettua muutenkaan...

Kotona kirkuvat kakarat ja nalkuttava vaimo. Asuntolainaa omakotitaloon 300 000 € ja siihen lisäksi autolaina farmari-Volvoon. Lomat jossain juku-parkissa ja joskus harvoin lähdetään oikein Kanarialle. Kaikki aika ja palkka menee edellämainittuihin asioihin. Nämä havainnot karrikoidusti sisarusteni ja kavereideni elämästä.

Harmittaako?

Ei todellakaan!


Seksin ja naisen hellyyden puute. Tämä siis omasta elämästäni.

Harmittaako?

Joskus harmittaa. Mutta kun lasken plussat ja miinukset yhteen, niin en nykyistä elämääni vaihtaisi pois. Näin se vaan on.

Ei ainakaan, jos vaihtoehto on tuo lapsiperhehelvetti. Suhteen ilman lapsia ja omakotitaloa voisin harkita ottavani.

Ei harmita koska molemmat elämisen muodot on koettu. Perhe perustettu alle kaksikymppisenä, lapset jo aikuisia. Nyt elän yksin tyytyväisenä eikä ikää ole vielä mahdottomasti. Perheen perustamispaineita ei ole enää koska omalta osalta se homma on hoidettu jo.
Eli ei harmita. Täällä sinkkupalstalla on varmaan paljon muitakin meitä "uusiosinkkuja".

Pakko muuten sanoa kun joku kirjoitteli ettei sinkkuus muka vaikuta työmenestykseen. Kyllä muuten vaikuttaa ja kielteisesti, katsovat kieroon ja ajattelevat että luuseri tai muuten vaan joku paha vika jne.

Luulevat vissiin että kun on perhe niin on pakko panostaa siihen työhön että voi perhettä elättää, ihan kuin sinkun ei itseään tarvisi elättää hittovie enempi siihen menee siitä palkasta kuin parisuhteessa elävältä. Sama ajattelu on myös että himourheilijat ovat parempia työntekijöitä, katinvitut että ovat. Viikosta toiseen parhaimmillaan kuukausia sairaslomilla ties minkä urheiluvamman takia ja valittavat sitten töissä ollessaan vaan että kuinka ovat väsyneitä ja kuinka ei voi tehdä töitä kunnolla kun pitää säästää paukkuja harjoituksiin illalla.

Kyllähän se harmittaa mutta oon onneksi vielä niin nuori että aikaa kyllä on löytää se puoliso :D