Onko enää muuta vaihtoehtoa

Voi h-n kuustoista, etkö osaa lukea ? Missä kohassa ap sanoo, että hakee "toista kainaloa" ? - Aloittajalla on ongelma, mutta sun ongelmasi on suurempi.

Ei h-i ! kirjoitti:

Voi h-n kuustoista, etkö osaa lukea ? Missä kohassa ap sanoo, että hakee "toista kainaloa" ? - Aloittajalla on ongelma, mutta sun ongelmasi on suurempi.

kalja ja vieras kainalo, niin se menee, valitettavasti..

Mitä teatteripeliä, ämmät!
Sinne vaan viinaa kittaan ja sitten märistään joka vieraan ukon kyljessä, kuin elämä on paskaaaaaaa.....!
Onhan tuo nähty, että äijät panee tuollaisia eukkoja, heh!

...ja kohta sustakin tulee eronnut muiden eronneitten joukkoon.

yksi eronnut. kirjoitti:

...ja kohta sustakin tulee eronnut muiden eronneitten joukkoon.

En ole eronnut, ainakaan vielä. Ja kun aviota on takana yli 30 vuotta, niin tiedän, mistä puhun - takuuvarmasti. Tahtojen taisteluun tarvitaan vahva henki, sitä ei kaikilla ole, silloin on helpompi alistua ja taantua toisen vallan alle.

Ja onko sullakin luki- vai joku muu häiriö ?

Hah ! kirjoitti:

Ja onko sullakin luki- vai joku muu häiriö ?

Juu.. väsynyt on varmasti miehenikin. Ei varmaan olisi pahitteeksi vapaa ilta/päivä silloin tällöin hänellekkään,mutta ei halua sitä, etten minäkään haluaisi. Eikä mielestäni väsymys oikeuta toisen kontroloimiseen. Ja käyhän niitä äitejä vapaalla, vaikka talossa olisi pieni vauva, se ei tee niistä yhtään huonompia.
Mieheni oli jo ennen lapsia tällainen. Otin sen silloin imarteluna, olinhan vasta alle parikymppinen, risainen lapsuus takana..kaikenlainen "välittäminen" tuntui vain hyvältä. Ja mitä sitten kun lapset on isoja? Ja minkälaisen mallin tämä kaikki antaa lapsillemme??
Kiitos niille jotka ymmärsivät todellisen ongelmani. Syyllistämisen osaa jo kiitos miehenikin..Mutta tämä on varmaan asioita jonka ymmärtävät parhaiten saman kokeneet...Ja meitä on varmasti paljon, valitettavasti.
Kaikesta huolimatta...Hyvää Juhannusta kaikille :)

Siis anteeks nyt mutta vastaatko tähän, että eikö todellakaan jos on aviossa ja äiti, saisi olla enää MITÄÄN yksityistä,omaa aikaa ilman muuta perhettä?? Että kaikki pitää tehdä sen miehen pillin mukaan kuin 50 luvulla???? Siis täs ei ollut kyse jatkuvasti menemisestä vaan aina joskus!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! ja jos isä on isä, kai se on sitä eron jälkeenkin eikä kaikki olisi totaali yh:ta!? ARGH!!

n.75 kirjoitti:

Juu.. väsynyt on varmasti miehenikin. Ei varmaan olisi pahitteeksi vapaa ilta/päivä silloin tällöin hänellekkään,mutta ei halua sitä, etten minäkään haluaisi. Eikä mielestäni väsymys oikeuta toisen kontroloimiseen. Ja käyhän niitä äitejä vapaalla, vaikka talossa olisi pieni vauva, se ei tee niistä yhtään huonompia.
Mieheni oli jo ennen lapsia tällainen. Otin sen silloin imarteluna, olinhan vasta alle parikymppinen, risainen lapsuus takana..kaikenlainen "välittäminen" tuntui vain hyvältä. Ja mitä sitten kun lapset on isoja? Ja minkälaisen mallin tämä kaikki antaa lapsillemme??
Kiitos niille jotka ymmärsivät todellisen ongelmani. Syyllistämisen osaa jo kiitos miehenikin..Mutta tämä on varmaan asioita jonka ymmärtävät parhaiten saman kokeneet...Ja meitä on varmasti paljon, valitettavasti.
Kaikesta huolimatta...Hyvää Juhannusta kaikille :)

Lue lisää

Olet oikeassa. Ainut tapa handlata juttu on sisäistää asia niin hyvin, että mies ei pääse 'niskan päälle' enää, että itse tiedät, miksi, mitä varten ja minkä hyväksi 'taistelet'.

Tie saattaa olla pitkä ja kivikkoinen, mutta ainut tapa näyttää, mitä tahtoo, tarkoittaa ja mistä on kysymys, on omalla käytöksellään, tekemisillään ja asenteellaan tehdä selväksi, että olet aikuinen, joka päättää itse omista asioistaan.

Näin opetetaan myös lapsille oikeita asenteita, ettei heistä tule isänsä laisia vankilapomoja parisuhteissaan sitten aikanaan.

ölölöööö kirjoitti:

Siis anteeks nyt mutta vastaatko tähän, että eikö todellakaan jos on aviossa ja äiti, saisi olla enää MITÄÄN yksityistä,omaa aikaa ilman muuta perhettä?? Että kaikki pitää tehdä sen miehen pillin mukaan kuin 50 luvulla???? Siis täs ei ollut kyse jatkuvasti menemisestä vaan aina joskus!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! ja jos isä on isä, kai se on sitä eron jälkeenkin eikä kaikki olisi totaali yh:ta!? ARGH!!

Lue lisää

Kyllä ne viinareissut on vaan unohdettava, kun on kerran perheen halunnut.
Teitä kännisiä rähiseviä akanreuhkoja on kyllä jo ihan tarpeeksi tässä maassa, lapset ties missä ruokaa kerjäilemässä, kun äiskä on viihteellä hame korvissa.

lapseton sinkku kirjoitti:

Kyllä ne viinareissut on vaan unohdettava, kun on kerran perheen halunnut.
Teitä kännisiä rähiseviä akanreuhkoja on kyllä jo ihan tarpeeksi tässä maassa, lapset ties missä ruokaa kerjäilemässä, kun äiskä on viihteellä hame korvissa.

Lue lisää

Yksinkertaisuus on synneistä suurin.

ölölöööö kirjoitti:

Siis anteeks nyt mutta vastaatko tähän, että eikö todellakaan jos on aviossa ja äiti, saisi olla enää MITÄÄN yksityistä,omaa aikaa ilman muuta perhettä?? Että kaikki pitää tehdä sen miehen pillin mukaan kuin 50 luvulla???? Siis täs ei ollut kyse jatkuvasti menemisestä vaan aina joskus!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! ja jos isä on isä, kai se on sitä eron jälkeenkin eikä kaikki olisi totaali yh:ta!? ARGH!!

Lue lisää

Arvasin ettei vastausta tule tähän!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

Mut annas olla jos isä haluaa omia harrastuksia ja haluaa käydä kavereiden kanssa joskun ravintolassa muutamakka. Mikä huuto ja kiukuttelu siitä tuleekaan.

yuutu 5434 kirjoitti:

Mut annas olla jos isä haluaa omia harrastuksia ja haluaa käydä kavereiden kanssa joskun ravintolassa muutamakka. Mikä huuto ja kiukuttelu siitä tuleekaan.

Valitettavasti vaan tulee tunne, että aloittajan mies on sellainen kuin mun eksäni, mies, joka ei itse halunnut eikä lähtenyt yhtään mihinkään. Johtavassa asemassa kun oli, tuli pakkomenoja firman pyörittämisen puoleen, niissä kävi hädin tuskin, mutta yleensä saapui kotiin jo hyvissä ajoin. Vapaalla, kavereitten kanssa omasta tahdosta?? Ei ikinä, enkä minäkään mihinkään olisi saanut mennä.
Kokeilin ensin joustaa omista tarpeistani: olin ollut ennen suhdetta hyvinkin menevä, monissa piireissä tervetullut. Parisuhteessa hävisin kavereilta ja tutuilta, piireistä ihan vaan siksi, etten halunnut rähinöitä mieheltä. Jälkeenpäin siinä kohtaa olisi pitänyt tajuta, ettei maailmamme tule kohtaamaan, miestä en saa tyytyväiseksi enkä rauhalliseksi itseni suhteen mitenkään, koskaan.
Yritin myös oman ajanottamista,lähdin ystävieni mukana, peräti yhdessä luokkakokouksessa. Tuolloin ei ollut vielä kännyköitä, puhelin ei siis soinut kokoiltaa, mutta auta armias kun tulin kotiin. Kaiken sen mököttömisen, sanelun ja määräilyn lisäksi olin saanut päihini pitkin suhdetta, alkumatkasta väkivalta ei ollut ihan suoraa, mutta nimenomaan sitten kun aloin vaatia itselleni edes joitain normaaleja vapauksia, alkoi tulla turpiin entistä herkemmin.
Viittä lasta ei onneksi suhteeseen siunaantunut, jotain hyötyä siitä, kun siirryin pois yhteisestä makuuhuoneesta toiseen huoneeseen jo reilu 1½vuotta ennen eroa, mutta muuten tilanne oli hyvin saman tapainen kuin aloittajan. Uskallan kuitenkin väittää, että helpompi on mennä eteenpäin eronneena, ilman väkivallan ja vapaudenriiston uhkaa ja tunnetta.

Aloittajalle sanoisin, että ero kannattaa ottaa työnalle, vaikka joku lapsista menisikin isänsä puolelle, jäisi kenties tälle; asialle ei voi mitään, ja joka tapauksessa joskus voi lasten ja äitin välit mennä sellaiseksi, ettei yhdessä perheenä eläminen onnistu.
Lapset ei siis ole syy, ainoastaan tekosyy ja helppo keino vierittää vastuu sinne minne se ei missään tapauksessa kuulu. Jos lapset tuntuvat sekoavan eroaikeista, mutta elämä on tuollaista painostusta, niin kumpi on loppujen lopuksi pahempaa: joka tapauksessa teidän perhe voi pahoin. Lopulta, jos kidutatte toisianne, voi tilanne käydä liian ylivoimaiseksi, tapahtuu jotain, mikä halvaannuttaa vähäisimmätkin voimavarat.

Ymmärrän aloittajan vapaudenkaipuun, joka ei ole edes kovin räikeää eikä rikkovaa: sitä vangittuna ollessaan kuvittelee, mitä tahtoisi vapaana tehdä. Se, mitä muutaman lapsen eronneena huoltajana sitten tekee, on ihan eri asia. Kohtuutonta ei ole kuvitella,että edes pieni oma aika riittäisi, mutta kohtuutonta on, että jo suunnitelmat tuomitaan.

Itse erosin mustasukkaisesta ja itsestään epävarmasta - eron jälkeen mies kirjoitti kirjeen, jossa kertoi kaiken hakkaamisen, räyhäämisen ja sitomisen olleen tulosta siitä, että olin hänelle uhka; hän oli kokenut elämänsä rinnallani alistamisena, sen, että tein perheen eteen kaikkeni ja ajattelin olleeni siinä hyvä, oli hänelle jatkuvaa muistutusta omasta huonoudestaan ja kyvyttömyydestään yhtä päteviin ratkaisuihin. Elikä, hänkin tunnusti, ettemme olleet missään vaiheessa olleet sopivia toisillemme, vaan me jostain kumman syystä vain jäimme yhteen ja lisäännyimmekin, vaikka alunperinkään meitä ei oltu pariksi tarkoitettu.
Väänsimme kuitenkin väkisin lähes 15 vuotta. Ei se tahtomalla, ei toivomalla, ei edes pariterapiassa käynnillä tullut sen viisaammaksi. Kun olimme jo lähtökohtaisesti niin eri maailmoista, ei yhdessäeläminen niitä mihinkään muuttanut, vaikka kuinka yritimme.

Oli todella vapauttavaa lähteä suhteesta. Tuolloin tiesin vaihtavani yhden vaikeuden toiseen, mutta tiesin myös sen, että tavalliseen aikuiseen elämään kuuluu myös tietty määrä ristiriitaa, ikäviä asioita. Valitsin mielummin mm. taloudellisesti epävakaamman tilanteen, kuin parisuhteen ja perhe-elämän, joka oli itsensä irvikuva. Tuon perästä en ole asunut omakotitalossa, en ole saanut autoa omaan käyttööni, en ole omistanut puolta kesämökistä enkä lomaosaketta, en ole päässyt luottokorttien kanssa shoppailemaan, mutta eipä minua ole enää haukuttu, ei hakattu, ei uhkailtu, eikä menemisistäni ole noussut elämää suurempia kysymyksiä. Tosin, kun lapset oli vielä pieniä, kotona, en juurikaan minnekään lähtenytkään. Vapaudekseni riitti "oma tupa, oma lupa"

Käsittääkseni elämä on sitä, miksi sen tekee. Toista kun ei voi muuttaa, on muutettava itseään.

maikki_salo kirjoitti:

Valitettavasti vaan tulee tunne, että aloittajan mies on sellainen kuin mun eksäni, mies, joka ei itse halunnut eikä lähtenyt yhtään mihinkään. Johtavassa asemassa kun oli, tuli pakkomenoja firman pyörittämisen puoleen, niissä kävi hädin tuskin, mutta yleensä saapui kotiin jo hyvissä ajoin. Vapaalla, kavereitten kanssa omasta tahdosta?? Ei ikinä, enkä minäkään mihinkään olisi saanut mennä.
Kokeilin ensin joustaa omista tarpeistani: olin ollut ennen suhdetta hyvinkin menevä, monissa piireissä tervetullut. Parisuhteessa hävisin kavereilta ja tutuilta, piireistä ihan vaan siksi, etten halunnut rähinöitä mieheltä. Jälkeenpäin siinä kohtaa olisi pitänyt tajuta, ettei maailmamme tule kohtaamaan, miestä en saa tyytyväiseksi enkä rauhalliseksi itseni suhteen mitenkään, koskaan.
Yritin myös oman ajanottamista,lähdin ystävieni mukana, peräti yhdessä luokkakokouksessa. Tuolloin ei ollut vielä kännyköitä, puhelin ei siis soinut kokoiltaa, mutta auta armias kun tulin kotiin. Kaiken sen mököttömisen, sanelun ja määräilyn lisäksi olin saanut päihini pitkin suhdetta, alkumatkasta väkivalta ei ollut ihan suoraa, mutta nimenomaan sitten kun aloin vaatia itselleni edes joitain normaaleja vapauksia, alkoi tulla turpiin entistä herkemmin.
Viittä lasta ei onneksi suhteeseen siunaantunut, jotain hyötyä siitä, kun siirryin pois yhteisestä makuuhuoneesta toiseen huoneeseen jo reilu 1½vuotta ennen eroa, mutta muuten tilanne oli hyvin saman tapainen kuin aloittajan. Uskallan kuitenkin väittää, että helpompi on mennä eteenpäin eronneena, ilman väkivallan ja vapaudenriiston uhkaa ja tunnetta.

Aloittajalle sanoisin, että ero kannattaa ottaa työnalle, vaikka joku lapsista menisikin isänsä puolelle, jäisi kenties tälle; asialle ei voi mitään, ja joka tapauksessa joskus voi lasten ja äitin välit mennä sellaiseksi, ettei yhdessä perheenä eläminen onnistu.
Lapset ei siis ole syy, ainoastaan tekosyy ja helppo keino vierittää vastuu sinne minne se ei missään tapauksessa kuulu. Jos lapset tuntuvat sekoavan eroaikeista, mutta elämä on tuollaista painostusta, niin kumpi on loppujen lopuksi pahempaa: joka tapauksessa teidän perhe voi pahoin. Lopulta, jos kidutatte toisianne, voi tilanne käydä liian ylivoimaiseksi, tapahtuu jotain, mikä halvaannuttaa vähäisimmätkin voimavarat.

Ymmärrän aloittajan vapaudenkaipuun, joka ei ole edes kovin räikeää eikä rikkovaa: sitä vangittuna ollessaan kuvittelee, mitä tahtoisi vapaana tehdä. Se, mitä muutaman lapsen eronneena huoltajana sitten tekee, on ihan eri asia. Kohtuutonta ei ole kuvitella,että edes pieni oma aika riittäisi, mutta kohtuutonta on, että jo suunnitelmat tuomitaan.

Itse erosin mustasukkaisesta ja itsestään epävarmasta - eron jälkeen mies kirjoitti kirjeen, jossa kertoi kaiken hakkaamisen, räyhäämisen ja sitomisen olleen tulosta siitä, että olin hänelle uhka; hän oli kokenut elämänsä rinnallani alistamisena, sen, että tein perheen eteen kaikkeni ja ajattelin olleeni siinä hyvä, oli hänelle jatkuvaa muistutusta omasta huonoudestaan ja kyvyttömyydestään yhtä päteviin ratkaisuihin. Elikä, hänkin tunnusti, ettemme olleet missään vaiheessa olleet sopivia toisillemme, vaan me jostain kumman syystä vain jäimme yhteen ja lisäännyimmekin, vaikka alunperinkään meitä ei oltu pariksi tarkoitettu.
Väänsimme kuitenkin väkisin lähes 15 vuotta. Ei se tahtomalla, ei toivomalla, ei edes pariterapiassa käynnillä tullut sen viisaammaksi. Kun olimme jo lähtökohtaisesti niin eri maailmoista, ei yhdessäeläminen niitä mihinkään muuttanut, vaikka kuinka yritimme.

Oli todella vapauttavaa lähteä suhteesta. Tuolloin tiesin vaihtavani yhden vaikeuden toiseen, mutta tiesin myös sen, että tavalliseen aikuiseen elämään kuuluu myös tietty määrä ristiriitaa, ikäviä asioita. Valitsin mielummin mm. taloudellisesti epävakaamman tilanteen, kuin parisuhteen ja perhe-elämän, joka oli itsensä irvikuva. Tuon perästä en ole asunut omakotitalossa, en ole saanut autoa omaan käyttööni, en ole omistanut puolta kesämökistä enkä lomaosaketta, en ole päässyt luottokorttien kanssa shoppailemaan, mutta eipä minua ole enää haukuttu, ei hakattu, ei uhkailtu, eikä menemisistäni ole noussut elämää suurempia kysymyksiä. Tosin, kun lapset oli vielä pieniä, kotona, en juurikaan minnekään lähtenytkään. Vapaudekseni riitti "oma tupa, oma lupa"

Käsittääkseni elämä on sitä, miksi sen tekee. Toista kun ei voi muuttaa, on muutettava itseään.

Lue lisää

Olen itsekin vaihtanut rahallisen rikkauden elämänmakuiseen rakkauteen.

rakkaudesta elämään kirjoitti:

Olen itsekin vaihtanut rahallisen rikkauden elämänmakuiseen rakkauteen.

Hulluja, kun täällä kehoitatte ihmisiä eroamaan?
Kukahan viiden penskan äidin enää ottaisi todesta?
Koko kylän mopo siinä on taas kehitteillä, huoh!

voi, mikä äiti!!! kirjoitti:

Hulluja, kun täällä kehoitatte ihmisiä eroamaan?
Kukahan viiden penskan äidin enää ottaisi todesta?
Koko kylän mopo siinä on taas kehitteillä, huoh!

voi mikä viesti!!

Erossa ei lähtökohtaisesti edes ole kyse siitä, kuka ottaa todesta ja kenet. Ensimmäinen ja tärkein asia on saada elämä järjestymään ja kulkemaan tasaista arkea ilman väkivallan, uhkailun ja riidan pelkoa. Suurinpia murheita tuskin on uusi parisuhde, kelpaako kellen vai ei.

Elämä on aika yllättävää, sen kulusta ei ainakaan suomi24n palstoilta saa kovinkaan täsmällistä ennustetta.

Juu, vieläkin mielummin eronneena lasten kanssa kuin avioliitossa, joka vie jos ei henkeä, niin ainakin terveyden. Omalla kohdalla oli hengenlähtökin loppuaikoina ihan huomionarvoinen seikka. Havahduttavaa, kun tajuaa, että sillä menolla joutuu yksi lautoihin, yksi rautoihin ja loput sosiaalitoimen huostaan.