Näin se vaan on, en tyydy vähempään

Tämä on taas sitä kun ihmiset eivät opi parisuhdekäyttäytymistä mistään muualta kuin parisuhteista itsestään, niin ikävän useat ihmiset elävät parisuhteessa samoin kuin sinkkunakin - siis mistään pahemmin välittämättä omien tarpeiden perässä.

Älä huoli, kyllä näitä järkeviä yksilöitäkin on olemassa.

Menestyneet avioliittoneuvojat, jotka ovat pelastaneet monia liittoja ovat sitä mieltä, että se puoliso on tärkeämpi ja tulisi olla rakkaampi kuin ne lapset. Toki heistä ja omasta jaksamisesta on pidettävä huolta.

Lapset eivät saa tyystin viedä vanhempien yhteistä aikaa. Parisuhde on olemassa lastenkin synnyttyä ja se kärsii jos sitä ei hoida. Tästä kärsii sitten myös lapset.

Mutta no..sama trendi jatkuu ja tulee aina jatkumaan, koska suurin osa ihmisistä on tunteiden vietävissä olevia pellejä jotka tekevät sitä, mikä milloinkin sattuu kivalta tuntumaan. Ja kun ne lapset ovat kuitenkin luonnostaan se, mihin syntyy suuri tunneside, joka ei katoa, niin soppa on todella keitetty.

En tiedä mitä ajatella ja miten tästä eteenpäin. Rakastan miesystävääni. Seurusteltu noin vuosi. Itselläni takana myös pitkä avioliitto ja lapsia. Lapset asuvat luonani joka toinen vko. Ei mikään helppo yhdistelmä nykyiselle miehelle tai siis ei hän minun mieheni ole ja ongelma onkin kai se haluaako hän koskaan ollakaan. Minusta tuntuu, että on ns.poikamiestyyppiä, joka tarvitsee omaa aikaa ja tilaa ja me emme koskaan tule mahtumaan hänen arkeensa sataprosenttisesti. Itse taas kaipaisin toista myös arkeemme jakamaan ihan jokapäiväistä elämää iloinen, suruineen, tylsinen päivineen. Isää lapset eivät tarvitse, heillä on loistava isä.

Seksikään ei oikein suju. Minä olisin sen aktiivisempi puoli. Oikeastaan en tätä kirjoittaessani oikeastaan tiedä miksi hän seurustelee kanssani. Paetakseen välillä yksinäisyyttään? En ole vielä kuullut, että hän rakastaisi minua, tykkää kyllä. Olen yrittänyt puhua asioista, kirjoittanutkin, mutta vastauksia en saa.


Kaikenkaikkiaan on siis epävarma olo ja mietityttää kannaattaako minun enää haaveilla yhteisestä tulevaisuudesta, yksin? Ehkä mies minua rakastaa, muttanäyttää sen tavoilla, joita en osaa lukea. En vain tunne hänen rakkauttaan. Viime kesänä en ollut epävarma itsestäni, nyt en muuta olekaan kuin epävarma. Mikä minussa on vialla? Miksi hän ei halua minua?

Sorry tuli viesti väärään paikkaan. Piti aloittaa uusi keskustelu.

Vaikka tavallaan kai aiheeseen kuuluukin ;-)

Miksi lapset ja puoliso eivät voi olla samalla linjalla? Puhumatta siitä että miksi kaikki pitää laittaa johonkin jonoon, ihan kuin ala-asteella. Eka tulee tämä, sitten tämä...

Eikö kaikki voi olla yhtä tärkeää? Ei kaikki ole niin mustavalkoista tärkeyden suhteen.