Kuinka vaikeasti kannattaa aloittaa?

Jos alustavassa tutustumisessa vaikuttaa siltä että jokaista seikkaa saa hioa ja selittämällä selittää kun toinen ei oikein tunnu ymmärtävän asioita samalla tavalla, niin kannattaako juttua viedä väkisin eteenpäin? Kuinka kärsivällinen kannattaa olla?

Olen jo reilun vuoden ajan etsinyt turhaan & turhauttavasti kumppania ihan 1:1 -tyyppiseen suhteeseen. Haluan siis kumppanin, en mitään seikkailuvirityksiä. Mutta koko tämän ajan olen saanut pettyä ikäisiini miehiin. Näitä ei joko tunnu olevan lainkaan tarjolla, tai sitten heillä on jotain jyrkkiä näkemyksiä joiden johdosta minulla ei ole mitään asiaa heidän elämäänsä. Tämän vuoksi olen tähynnyt myös itseäni nuorempien suuntaan, mutta pahoin pelkään että ei joku 10 v nuorempi mies mitään vakavaa suhdetta suostu aloittamaan, kun saattaa olla vielä perheenperustaminenkin mielessä.

Taannoin taas läpikäytyäni netissä pari ikäistäni miestä ja huomattuani että en edelleenkään kelpaa heille ja heistä ei löydy itseäni miellyttäviä, otin yhteyttä yhteen nuorempaan mieheen ja löpisin jotain että ei tässä jaksaisi loppuelämää olla ilman nautintoa, tms. Hänen vastauksensa oli että hän haluaisi tavata kävelyn merkeissä. Tästä sitten innostuin että ehkäpä hän haluaisi seurustellakin, koska en ole koskaan kuullut että ns. panokaveriin tutustuttaisiin vanhanaikaisella tavalla piknikin tms. muodossa, eli että ei rynnätä suoraan sänkyyn. Kirjoittelin sitten jotain sen mukaisesti, josta hän hämmästyi että eikö tarkoitus ollut että haen seikkailua.

Tämä oli pettymys ja asiaa sitten vatvottiin, kunnes hän määritteli asian niin että voisimme olla pari kuukautta panokavereita ja katsotaan sitten siitä eteenpäin. Tulevaisuudensuunnitelmia vaihtaessamme satuin mainitsemaan etten ehkä koskaan halua muuttaa yhteen kenenkään kanssa, ja taas hän pääsi julistamaan että en ilmeisesti ole vakavissani liikenteessä.

Mikä, anteeksi nyt vain, PERKELE siinä yhdessäasumisessa on että on pakko asua yhdessä että olisi ihan oikea seurustelusuhde (= saa välittää toisesta ja olla välitettävänä!)? Asuin vuosia erilläni yli 10 v kestäneessä suhteessani, ja silti olimme pari ja kumppanit, eikä vieraissa käyty ja toiseen saattoi luottaa. Itselleni ei olisi edes juolahtanutkaan mieleen että pettäisin!

On alkanut tuntua siltä että kun tuo mies jatkuvasti tunkee väkisin läpi sitä ajatusta että _minä_ olen tässä ei-vakavissani ja hakemassa seikkailua, niin ehkä hän ei itse halua mitään muuta, ei vaan kehtaa myöntää sitä. Ja sen takia pitää olla muodon vuoksi jotain kävelyitä. Alkaa tuntua suorastaan teennäiseltä ja tekopyhältä tyypiltä, vai olenko jo aivan paranoidi kyllästyttyäni siihen kun tuntuu että yksikään mies ei halua tarjota mitään muuta kuin irto- tai sarjaseksiä...

En pidä siitä että joku toinen päättää mitä minä muka tahdon ja mitä en. Koko vuoden sisällä en ole muuta halunnut kuin oikean, normaalin, pesunkestävän kumppanuuden, mutta kun sopivaa tyyppiä ei löydy tai sitten miehet eivät halua sitoutua 1:1. Ja kalenteristako se tosiaan muka katsotaan että aletaanko seurustelemaan "oikeasti"? Ettei se 2 kk olisi vain sen takia tuulesta tempaista että saa itselleen kesäpanopuun ja sitten voi jättää koko tämän ämmän?

Mitä olette mieltä?