Jos alustavassa tutustumisessa vaikuttaa siltä että jokaista seikkaa saa hioa ja selittämällä selittää kun toinen ei oikein tunnu ymmärtävän asioita samalla tavalla, niin kannattaako juttua viedä väkisin eteenpäin? Kuinka kärsivällinen kannattaa olla?
Olen jo reilun vuoden ajan etsinyt turhaan & turhauttavasti kumppania ihan 1:1 -tyyppiseen suhteeseen. Haluan siis kumppanin, en mitään seikkailuvirityksiä. Mutta koko tämän ajan olen saanut pettyä ikäisiini miehiin. Näitä ei joko tunnu olevan lainkaan tarjolla, tai sitten heillä on jotain jyrkkiä näkemyksiä joiden johdosta minulla ei ole mitään asiaa heidän elämäänsä. Tämän vuoksi olen tähynnyt myös itseäni nuorempien suuntaan, mutta pahoin pelkään että ei joku 10 v nuorempi mies mitään vakavaa suhdetta suostu aloittamaan, kun saattaa olla vielä perheenperustaminenkin mielessä.
Taannoin taas läpikäytyäni netissä pari ikäistäni miestä ja huomattuani että en edelleenkään kelpaa heille ja heistä ei löydy itseäni miellyttäviä, otin yhteyttä yhteen nuorempaan mieheen ja löpisin jotain että ei tässä jaksaisi loppuelämää olla ilman nautintoa, tms. Hänen vastauksensa oli että hän haluaisi tavata kävelyn merkeissä. Tästä sitten innostuin että ehkäpä hän haluaisi seurustellakin, koska en ole koskaan kuullut että ns. panokaveriin tutustuttaisiin vanhanaikaisella tavalla piknikin tms. muodossa, eli että ei rynnätä suoraan sänkyyn. Kirjoittelin sitten jotain sen mukaisesti, josta hän hämmästyi että eikö tarkoitus ollut että haen seikkailua.
Tämä oli pettymys ja asiaa sitten vatvottiin, kunnes hän määritteli asian niin että voisimme olla pari kuukautta panokavereita ja katsotaan sitten siitä eteenpäin. Tulevaisuudensuunnitelmia vaihtaessamme satuin mainitsemaan etten ehkä koskaan halua muuttaa yhteen kenenkään kanssa, ja taas hän pääsi julistamaan että en ilmeisesti ole vakavissani liikenteessä.
Mikä, anteeksi nyt vain, PERKELE siinä yhdessäasumisessa on että on pakko asua yhdessä että olisi ihan oikea seurustelusuhde (= saa välittää toisesta ja olla välitettävänä!)? Asuin vuosia erilläni yli 10 v kestäneessä suhteessani, ja silti olimme pari ja kumppanit, eikä vieraissa käyty ja toiseen saattoi luottaa. Itselleni ei olisi edes juolahtanutkaan mieleen että pettäisin!
On alkanut tuntua siltä että kun tuo mies jatkuvasti tunkee väkisin läpi sitä ajatusta että _minä_ olen tässä ei-vakavissani ja hakemassa seikkailua, niin ehkä hän ei itse halua mitään muuta, ei vaan kehtaa myöntää sitä. Ja sen takia pitää olla muodon vuoksi jotain kävelyitä. Alkaa tuntua suorastaan teennäiseltä ja tekopyhältä tyypiltä, vai olenko jo aivan paranoidi kyllästyttyäni siihen kun tuntuu että yksikään mies ei halua tarjota mitään muuta kuin irto- tai sarjaseksiä...
En pidä siitä että joku toinen päättää mitä minä muka tahdon ja mitä en. Koko vuoden sisällä en ole muuta halunnut kuin oikean, normaalin, pesunkestävän kumppanuuden, mutta kun sopivaa tyyppiä ei löydy tai sitten miehet eivät halua sitoutua 1:1. Ja kalenteristako se tosiaan muka katsotaan että aletaanko seurustelemaan "oikeasti"? Ettei se 2 kk olisi vain sen takia tuulesta tempaista että saa itselleen kesäpanopuun ja sitten voi jättää koko tämän ämmän?
Mitä olette mieltä?
Olen jo reilun vuoden ajan etsinyt turhaan & turhauttavasti kumppania ihan 1:1 -tyyppiseen suhteeseen. Haluan siis kumppanin, en mitään seikkailuvirityksiä. Mutta koko tämän ajan olen saanut pettyä ikäisiini miehiin. Näitä ei joko tunnu olevan lainkaan tarjolla, tai sitten heillä on jotain jyrkkiä näkemyksiä joiden johdosta minulla ei ole mitään asiaa heidän elämäänsä. Tämän vuoksi olen tähynnyt myös itseäni nuorempien suuntaan, mutta pahoin pelkään että ei joku 10 v nuorempi mies mitään vakavaa suhdetta suostu aloittamaan, kun saattaa olla vielä perheenperustaminenkin mielessä.
Taannoin taas läpikäytyäni netissä pari ikäistäni miestä ja huomattuani että en edelleenkään kelpaa heille ja heistä ei löydy itseäni miellyttäviä, otin yhteyttä yhteen nuorempaan mieheen ja löpisin jotain että ei tässä jaksaisi loppuelämää olla ilman nautintoa, tms. Hänen vastauksensa oli että hän haluaisi tavata kävelyn merkeissä. Tästä sitten innostuin että ehkäpä hän haluaisi seurustellakin, koska en ole koskaan kuullut että ns. panokaveriin tutustuttaisiin vanhanaikaisella tavalla piknikin tms. muodossa, eli että ei rynnätä suoraan sänkyyn. Kirjoittelin sitten jotain sen mukaisesti, josta hän hämmästyi että eikö tarkoitus ollut että haen seikkailua.
Tämä oli pettymys ja asiaa sitten vatvottiin, kunnes hän määritteli asian niin että voisimme olla pari kuukautta panokavereita ja katsotaan sitten siitä eteenpäin. Tulevaisuudensuunnitelmia vaihtaessamme satuin mainitsemaan etten ehkä koskaan halua muuttaa yhteen kenenkään kanssa, ja taas hän pääsi julistamaan että en ilmeisesti ole vakavissani liikenteessä.
Mikä, anteeksi nyt vain, PERKELE siinä yhdessäasumisessa on että on pakko asua yhdessä että olisi ihan oikea seurustelusuhde (= saa välittää toisesta ja olla välitettävänä!)? Asuin vuosia erilläni yli 10 v kestäneessä suhteessani, ja silti olimme pari ja kumppanit, eikä vieraissa käyty ja toiseen saattoi luottaa. Itselleni ei olisi edes juolahtanutkaan mieleen että pettäisin!
On alkanut tuntua siltä että kun tuo mies jatkuvasti tunkee väkisin läpi sitä ajatusta että _minä_ olen tässä ei-vakavissani ja hakemassa seikkailua, niin ehkä hän ei itse halua mitään muuta, ei vaan kehtaa myöntää sitä. Ja sen takia pitää olla muodon vuoksi jotain kävelyitä. Alkaa tuntua suorastaan teennäiseltä ja tekopyhältä tyypiltä, vai olenko jo aivan paranoidi kyllästyttyäni siihen kun tuntuu että yksikään mies ei halua tarjota mitään muuta kuin irto- tai sarjaseksiä...
En pidä siitä että joku toinen päättää mitä minä muka tahdon ja mitä en. Koko vuoden sisällä en ole muuta halunnut kuin oikean, normaalin, pesunkestävän kumppanuuden, mutta kun sopivaa tyyppiä ei löydy tai sitten miehet eivät halua sitoutua 1:1. Ja kalenteristako se tosiaan muka katsotaan että aletaanko seurustelemaan "oikeasti"? Ettei se 2 kk olisi vain sen takia tuulesta tempaista että saa itselleen kesäpanopuun ja sitten voi jättää koko tämän ämmän?
Mitä olette mieltä?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Miehet haluaa lähinnä seksiä ja sinä haluat vakavan suhteen ilman yhdessä asumista.
Siinäpä sen asian ydin.
Todennäköisemmin löydät miehen joka haluaa vakavan suhteen mutta myös yhdessä asumista tai sitten vain panoseuraa.
Tahtoisin nyt hemmetissä tietää että miten suunnittelet perheen perustamista ilman että muutatte yhteen?
Ongelma on sinun päässäsi jota sitten projisoit tähän mieheen paranoideina ajatuksina. Miehestä on aivan mahdoton sanoa tietysti mitä hän oikeasti tahtoo.
Kun ei sinustakaan tiedä kun haluat ei seikkailua, nautintoa, ei yhdessä asumista mutta perheen perustamista.
Itse sanoisin tuossa vaiheessa itselleni että "hullu akka" ja lähtisin vetämään.
Perheen perustamisen ikä minulta on jo ohi, eikä mies ole ilmoittanut ainakaan tässä vaiheessa että hänen pitäisi saada lapsia. Voin toki perustaa perheen lemmikkieläinten ja miehen kanssa, mutta... olisiko se tosiaan perhe?
Sellainen minulla kyllä oli useampia vuosia edellisessä suhteessani, eli OLEN asunut yhdessä miehen kanssa. Koska se suhde ei loppuvuosina ollut järin häävi kummankin vain nököttäessä tietokoneidensa takana, ei ihan äkkiseltään tule mieleen että olisi jotenkin mahtava skenaario muuttaa yhteen.
Kaiken kukkuraksi olen erittäin köyhä, ja jos asuisin jonkun kanssa, en pystyisi maksamaan vuokraa 50/50. Tästä sain kuulla ed. suhteessani jokusenkin kerran jäkätystä, joten olen päätellyt että lienee miehenkin kannalta parempi että asun omassa asunnossa jossa Kela osallistuu kuluihin. Onko tämä todellakin hullua? Pitääkö kaikki tehdä mahdollisimman vaikeaksi tieten tahtoen?
Alkuperäiseen kysymykseen vastaten. Jos tuntuu hankalalta heti alkuun, niin yleensä kannattaa unohtaa koko juttu. Harvoin se siitä ainakaan paranee. Silloin kun tapaa oikean tyyppisen ihmisen, ei tarvitse mietiskellä toisen motiiveja tai kummankaan asettaa ultimatumeja. Molempien ehdottomuus tökkisi minua todella pahoin.
Kyllä minustakin on alkanut tuntua siltä että ei normaalia suhdetta sillä tavalla aloiteta että luetellaan kuin Raamatusta ikään kaikenlaisia teesejä ja rajoja että miten sen pitää mennä.
En minä tiedä tulenko vielä joskus asumaan jonkun kanssa yhdessä; ehkä jos miehelle ei ole ongelma että maksaa suuremman osan vuokraa. Aiemmassa suhteessani jossa mies ei niin kauhean varakas ollut hän kyllä aina välillä motkotti asiasta. Mutta enhän minä voi rahaksi muuttua...
Pitkät parisuhteeni eivät ole alkaneet sillä tavalla että jompikumpi määrittelee tarkoin millaisessa suhteessa ollaan. Asiaa ei ole mitenkään märehditty ääneen, sitä vaan on oltu yhdessä ja lopulta vuosia.
Missähän välissä tästä näin vaikeaa tuli kun ei kukaan enää vaikuta tällaista tavallista seurustelua haluavan, vaan kaikki vaan tuputtavat jotain ihme systeemeitä...