Olisiko se sitten siinä?

Olen ollut mieheni kanssa kymmenen vuotta. Meillä on ulkoisesti kaikki kaikin puolin hyvin; kaksi ihanaa lasta, hyvät työt ja ulkoiset puitteet kohdallaan. Elämme kuitenkin kuin kaksi keskivertotyökaveria. Meillä on lähes olematon rakkauselämä (minut torjutaan lähes 90%, vaikka mitä tekisin), tappelu on arkipäivää, toiselle ei ole paljoa puhuttavaa. Olen ehdottanut terapiaa, halunnut keskustella, tehnyt kaiken maan ja taivaan väliltä - enää en keksi mitä voisin tehdä... Avioliiton alussa halusin laittaa tilit yhteen, koska tienasin enemmän ja halusin molempien voivan toteuttaa itseään samalla lailla. Oletin tilanteen jossain vaiheessa myös tasaantuvan. Useamman vuoden olin nettomaksaja, oman opintolainani sijaan olen rahoittanut perheen ja mieheni menoja. Olen siis yksin velkainen maksettuani mieheni elämän mukavuuksia kymmenien tuhansien edestä. Nyt kun tilanne on tasoittunut, mieheni kokee, että saa olla itsekäs ja käyttää omat tienistinsä itseensä. Puolen vuoden sisällä hän on hankkinut itselleen mm. n. 50t auton ja useammalla tonnilla harrastevälineitä - mielipidettäni kysymättä. Käytännössä olen yhä nettomaksaja, koska hänen talouteen tumansa osuus kattaa juuri ja juuri hänen osuutensa pakollisista menoista (lasten kustannukset hoidan minä). En nipottaisi asiasta, jos kokisin suhteen toimivan muuten. Nyt koen olevani lähinnä hyväksikäytetty. Naiseksi en tunne itseäni ollenkaan, vaikka ystäväni kehuvat minua kauniiksi ja naiselliseksi. Erota olen halunnut jo vuosia, lasten takia en sitä kuitenkaan haluaisi tehdä. Mieheni on hyvä ja rakastava isä. Hän myös osallistuu kodin hoitamiseen. Hänen oikeutensa mukavaan elämään ja lepoon ovat kuitenkin aivan eri tasolla kuin minulla. Tämä suhde vie minulta minuuteni lisäksi energian ja kovalla työllä hankkimani elintason.