Hukun, hukun, hukun, tähän sairauteen..

Toipumiseen vaaditaan paljon sisua ja omaa palavaa halua siihen. Mieti, tahdotko elämäsi olevan yhtä helvettiä päivästä toiseen, vai voisitko alkaa nauttia pienistä kivoista jutuista itsessäsi. Kun ajattelet olevasi lihava, sulje se ajatus kokonaan pois. Keskity johonkin muuhun. Tämä kuulostaa nyt ehkä vähän tyhmältä, mutta itse saatan katsoa käsiäni ja ajatella että onpas mulla kauniit kynnet. Suljen "läski-ajatukset" kokonaan pois.
Puhu jollekulle sairaudestasi. Se aluksi tuntuu typerältä, mutta minulle siitä on ainakin ollut apua. Helppoa tuosta suosta ylös nouseminen ei todellakaan ole, koettu on. Mutta se ei tarkoita etteikö kannattaisi yrittää. Tsemppiä.

Itsekkin kehottaisin sinua nimenomaan puhumaan tuosta jonkun luotettavan henkilön kanssa, se keventäisi taakkaa harteiltasi ihan varmasti!
Voin vain kuvitella mitä helvettiä on hautoa tuota kaikkea vain itsellään.
Mulla bulimia on kanssa vienyt sosiaalisen elämän ja eipä oo oikeastaan opiskeluistakaan tullut vähään aikaan enää yhtää mitään..
Terapiassa käyn säännöllisen epäsäännöllisesti ja se on ollu mulla tässä vuosien mittaan sellanen henkireikä, ilman niitä käyntejä siellä varmaan sekoaisin tän bulimiani kanssa lopullisesti..
Mielestäni tekisi sulle kyllä tosi hyvää jos lähtisit äitisi kanssa sinne risteilylle!
Kun saisit elämääsi muitakin mielihyvää tuottavia asioita, kuin ahmimisen, niin elämän laatusi paranisi ja tätä kautta ahmimiset alkaisivat jäämään sivummalle.
Sun äidilläsi ei varmaankaan ole bulimista ajattelutapaa, joten se ei suhtaudu suhun sillä tavoin kun itse itseesi suhtaudut, eikä ajattele sinusta tai lihoamisestasi siten kuten pelkäät/luulet äitisi ajattelevan.
Se on meinaan ainakin ihan varma, että noilla jatkuvilla kieltäytymisilläsi sosiaalisista menoistasi, tulet vaan ja ainoastaan pahentamaan sairauttasi!
Musta oli tosi hieno ja rohkeata, kun sait otettua tuon ensimmäisen askeleen parantumistasi kohti, eli kirjoittamalla tänne, hakemalla apua. :)
Kyllä elämäsi kääntyy vielä parempaan suuntaan, usko pois. Ja muista myös ettet ole yksin! Minua tuon muitaminen aina vähän helpottaa. :) Voimia sinulle paljon!

Sinulla on vielä kaikki mahdollisuudet toipua ja muuttua. Itse asiassa muuttuminen ja parantuminen on jo alkanut koska kirjoitat jo muutospuhetta; se on paljon ja hyvä alkua.

Ei sinun tarvitse palautua entisellesi koska me kaikki muutumme iän myötä. Jatka tästä eteen päin pikkuhiljaa vaikka ensiksi koetat olla yhden viikon ajattelematta bulimiaa tai ruokailuasi.

Olen itse äiti ja jos tyttäreni olisi tilanteessasi, toivoisin todella hartaasti, että hän tapaisi minut ja kertoisi minulle KAIKEN. Älä häpeä itseäsi, sinä olet sinä ja sillä sipuli. Kukaan ei ole täydellinen ja jokaisella on ongelmansa, pitää vain uskaltaa ratkoa niitä ja niinhän olet aloittanut.

Sinä olet arvokas omana itsenäsi ja varmasti onnistut muuttamaan tapojasi toiseen suuntaan!

Olen itse ollut samankaltaisessa tilanteessa, mutta elämä voi muuttua paremmaksi! Sinulla on nyt synkkä kausi meneillään, mutta se ei tarkoita sitä, että olisit pilannut elämäsi kokonaan!

Vältä kotona piileskelemistä viimeiseen saakka, vaikka se tuntuisikin tällä hetkellä ainoalta vaihtoehdolta. Ota kaikki tuki, minkä saat. Yritä hyväksyä se, että olet sairas. Pyydä apua jos et ole sitä vielä pyytänyt! Syömishäiriö on vaikea sairaus, eikä siitä tarvitse selvitä yksin.

Ota kaikki tuki, minkä vain saat. Vanhemmat, sukulaiset ja ystävät ovat juuri sitä varten, että he tukevat sinua elämän jokaisessa tilanteessa. Kerroit, että sinusta tuntuu, että olet menettänyt ystäväsi. Jos lähipiiristä löytyy joku, jolle voisit kuvitella kertovasi, kerro. Se on pelottavaa, mutta palkitsevaa!

Minustakin tuntui bulimian ollessa pahimmillaan, että olen lihava ja ruma, enkä voi esittäytyä kenellekkään. Todellisuudessa ympärilläni olevat ihmiset näkevät minut aivan eri tavalla kuin itse näen itseni, he eivät ajattelleet painoani, vaan olivat ennen kaikkea huolissaan siitä, miten voin.

Onnellisempia aikoja sinulle, tsemppiä paranemiseen