Henkisestä väkivallasta avioliitossa puhutaan liian vähän vai olisiko niin, ettei sitä haluta myöntää. Etenkin naiset näyttävät osaavan tämän henkisenväkivallan taidon avioliitossa, joten pakenin eroamalla pelastaakseni itseni.
Henkistäväkivaltaa
Pelastuin eroamalla
411427
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 41
Vanhimmat
No koetapa myöntää joutuneesi henkisen väkivallan uhriksi tässä maassa, jossa naiset itsekin pitävät "nössönä" miestä, joka ei pistä vastaan.
Pakenin minäkin, käytännössä kaikki meni näennäis-ystäväsuhteita, ja omaisuutta myöten, mutta ainakin seison omilla jaloillani nyt.
Mulla meni yli vuosi ennen kuin aloin oikeasti huomaamaan kuinka julma ja kova exäni henkinen ote minusta olikaan ollut.
Uudessa suhteessa on välillä ihan epäuskoinen tunne kun joku tekee tai sanoo jotain hyvää ilman suurta manipulointia ja peliä taustalla.
Sulla taitaa olla kuule vaan alkuhuuman aikainen suuteluvaihe menossa...nyt tuntuu kaikki niin ihanalta ja entinen elämä ja puoliso kamalalta. Toki toivon, että noin ei ole, kokemus vaan osoittaa, että monilla menee noin. Katse menneisyyteen ja omaan käytökseen suhteessa kannattaa aina- viisastumismielessä ainakin.
Mun mieheni teki mulle tota. Se oli kamalaa ja oikeestaan tajusin sen vasta eron jälkeen täysin missä helvetissä olin ollut.
tiedä sitä tajuaako exä sitä edelleenkään millainen ihminen on tai oli.
Ja valitettavasti nykyisestä miehestäni alkaa löytyä samanlaisia piirteitä. Voi miksi miksi?
Olen liian kiltti ja ajattelen aina muita ennen itseäni. Mun pitäisi saada jostain tervettä itsekkyyttä ja ehkä vähän ylpeyttäkin. Mutta haluan pitää rakkaastani hyvää huolta sekä lapsista ja kodista, ei kai se niin väärin ole. Mutta unohdan aina itseni ja tarpeeni täysin, ehkä se on se joka sytyttää miehissä tuon huonon piirteen. Eli syy onkin minussa?
Ei tosiaan ole sinun syy, jos mies on ilkeä! Mutta se on kyllä totta, että liian kilttien naisten (miksei myös miesten, onko sellaisia :)?) pitäisi opetella itsekkyyttä ja ylpeyttä. Pitää puoliaan.
Hyvin usein miesten kohdalla on kysymys siitä, etteivät he osaa pitää huolta vaimostaan. He eivät ole yhtä "palvelualttiita" kuin vaimonsa. Sitä, että vaimo palvelee pidetään itsestäänselvyyteenä. Silloinkin kun vaimo tarvitsisi todella apua, siitä kieltäydytään, ellei muuten niin keksimällä tekosyitä.
Hyvin usein olen pannut merkille, että vaimon sairastuessa, ihan vaan normi vatsatautiin, flunssaan yms. mies suorastaan välttelee kotona olemista. Jos taas mies makaa pienessäkin nuhassa sohvalla, hän automaattisesti olettaa vaimon kantavan hänelle syötävät ja juotavat siihen viereen, tarjoavan lääkettä. Ei puhettakaan, että vaimo voisi lähteä edes käymään kirjastossa, kun mies sairastaa.
Alkuhuuman aikana nainen passaa ja paapoo miestään, kunnes naista alkaa ärsyttämään hänen oma passaaminen. Sitten nainen alkaa syyttää miestä siitä, että hän odottaa paapomista. Tietenkin mies sitä odottaa jos hänet alunpitäen siihen totuutetaan.
Jos nainen ei alusta lähtien passaa ja paapo, niin miksi mies tapaisi naista seuraavan kerran? Tuo paapominen on tapa jonka naiset itse opettavat miehelle jotta saisivat miehen koukkuun.
Sanoisin "etenkin miehet" näyttävän osaavan henkisen väkivallan taidot. Mitä ovelampi mies, sitä kierommin hän osaa käyttää henkistä väkivaltaa. Ihan niin, ettei sitä edes huomaa kuin vasta aikojen kuluttua.
Totta!
Henkisen väkivallan käyttö ei todellakaan ole mikään naisten laji niin kuin moni tuntuu uskovan.
Se sujuu kyllä miehiltäkin erinomaisesti.
Uskon että henkistä väkivaltaa käyttävät tietyn luonteiset ihmiset. Varmasti jollain tavalla henkisesti häiriintyneet ihmiset. Se ei ole millään tavalla sukupuolisidonnaista.
Aivan totta, siis ei ole sukupuolisidonnaista, mutta usein kuitenkin naista uskotaan vaikka nainekin pystyy valehtelemaan silmät ja suut täyteen.... mieshän on ammuttu pystyyn ennen kuin se suuntaan ehtii avata.
Hyvää puhujaa "esittäjää" uskotaan. Riippumatta siitä onko mies vai nainen. Ja vaikkei uskottaisikaan, niin hyvä puhuja "esittäjä" saa puhua. Toista ei kuunnella.
Minä ajttelin ennen henkistä väkivaltaa käyttävien ihmisten olevan narsisteja ,mutta ehkä ne ovatkin vain ilkeitä sadisteja jotka nauttivat toisen kiusaamisesta. Minun entinen mieheni haukkui tyhmäksi laiskaksi ja hulluksi.Minä en koskaan saanut kuulla olevani rakas tai muuta positiivistä,lähipiiri piti minua kummallisena ja huonotuulisena ei paljon naurattanut.Ne eivät tienneet missä helvetissä minä elin 43 vuotta.Mieheni sanoi aina ettei hän ole koskaan sanonut ninulle pahaa sanaa,se onkin totta siltäosin kun joku oli kuulemassa.Minua raastaa kun minua verrataan naisiin jotka ovat eläneet normaalissa avioliitossa sanotaan hän on sitten iloinen ihminen jne .Minusta on tullut iloton ja katkera tässä kylmässä suhteessa, en minä tällaista halunnut.
Tällainen minustakin olisi tullut, jos en olisi taistellut vastaan 'kynsin, hampain'. Multa saa takaisin samalla mitalla ja välittömästi - tai nooo, taidan olla paljon paree ja lahjakkaampi.
Justiin tämänkaltaista käytöstä on meilläkin. Ihmisten aikana on mies kuin eriplaneetalta tullut. Kahdenkesken ihan erilainen. Haukkuu , mitätöi, vähättelee ja niin edelleen. Ei koskaan hyvää sanaa mistään, aina vaan moitetta. Kun väsyn ja tarvitsisin tukea ja hiukan kannustusta , se on turha toive. Silloin vasta kuulenkin kunniani ja sen miten äiti olisi ja kuinka hänen sisarensa ovat mahtavia. Mulle ei ollenkaan haittaa mitä muut ovat Haluaisin vain olla itse ihmiseksi itseni tunteva ja aviopuolisona hyväksytty. Eipä silti, olen saanut syntymälahjaksi kestävän luonteen , joka kylläkin alkaa pahasti jo murenemaan vuosien saatossa. Nuorimman lapseni vuoksi tahtoisin jatkaa hetken vielä tämän isän kanssa.Lapsethan välittävät kummastakin vanhemmasta. Lapseni ovat fiksuja ja asiat oikein ymmärtäviä ihmisiä. Toki henkisesti olen jo eronnut miehestäni ja tiedänkin sataprosenttisesti, ei kukaan toinen olisi tämän kanssa ollut näin kauan saman katon alla. Tilanteen tekee vaikeaksi että mies ei ole koskaan maininnut erosta Eikö hän sitten ollenkaan tiedä tekevänsä väärin. Kaikki mitä hän tekee on mielestään oikein .Hän ei mitenkään edes sääli minua ja ivaa vain kun näkee minun itkevän.Hän kääntää kaikki asiat niin,että loppujen lopuksi aina minä olen syyllinen tilanteeseen. Lieneekö tällainen luonne sitten se paljonpuhuttu narsisti vai mikä lienee? Sen vain tiedän ,mikään ei ikinä muutu hänen kanssaan. Lapsuus hänellä ollut köyhää aineellisesti ja isä alkoholisti,lieneekö näillä seikoilla vaikutusta käytökseen, ajattelis kuitenkin aikuisen jo ymmärtävän asiat oikein.
Ja sinä annat luvan ja alistut, niinkö ? Olisikohan tässäkin tapauksessa juttu kiinni myös siitä, että sinä et osaa, halua, pysty ... pitämään puoliasi.
Itse 'näytin' vähättelevälle, arvostelua ja arviointeja muihin nähden, yms. 'mukavia' esittävälle närhen munat. Menen ja teen sitä tahtia, että jos nälvintä jatkuisi, ymmärtänee itsekin, miltä se näyttäisi ja kuulostaisi.
Junttieinarit voi panna ojennukseen näyttämällä, että pystyy juuri siihen, mihin junttieinari ei pysty.
Minulla oli samankaltainen tilanne, kylmyys oli loppuvaiheessa käsinkosketeltava. Eräänä päivänä mies oli niin jäätävä, että päätin vaania tilaisuuden puhelimen katsomiseen, joka oli koko ajan piilossa ja äänettömänä. Sieltä se paljastui - kaksoiselämä. Vyyhti alkoi purkautua, koko parisuhtemme ajan oli ollut muita suhteita, useita yhtäaikaa, ja laiminlöi perhettä koko ajan yhä pahemmin. Valehtelua, panettelua huijausta minua ja lapsia kohtaan. Erohan siinä ropsahti, eli en halunnut enää katsoa tuota peliä. Hänellä on NPH-piirteitä runsaasti, eikä muuta tapojaan.
Siis kuka uskoo? Missä uskotaan?
Ei naisellekaan ole helppoa kertoa tuollaisista asioista kenellekään ja meillä ainakin kävi niin, että kun apua haettiin niin minusta tehtiin valehtelija. Mies - hyvä kun oli suustaan ja osasi halutessaan olla todella viehättävä - sai ammattiauttajat puolelleen ja minä sain tuntea olevani viheliäisin ihminen maan päällä.
Ei se mitään. Eropäätöksen pystyin tekemään vaikka minua ei uskottukaan. Ei sillä ollut mitään merkitystä uskoiko joku vai ei. Vain sillä, että tein itse jotain asioille ja omalle elämälleni. Riittää kun itse tietää totuuden!
Aivan noin. Ei tietenkään sääntöä ilman poikkeusta. Joskus ihmisen rooli kotona on täysin erilainen kuin toisaalla.
Oikean ammattiauttajan tunnistaa siitä, ettei ole kummankaan puolella. Se on suurin virhe. Tämä virhe voi toteutua myös siten, että antaa vain toisen puhua niin paljon kuin huvittaa - häntä siis kuunnellaan enemmän. Ei sellaisesta voi tulla mihinkään molempia tyydyttävään loppuratkaisuun.
Kävin eräällä kurssilla. Siellä oli harjoitustehtäviä, joissa jokainen sai puhua tietystä aiheesta määräaijan (yhtäpaljon). Siellä puhuttiin aina myös minä -muodossa. Sanottiin että "aika on valtaa". Niinhän se on. Ammattiauttajat eivät ole tätä aina tajunneet.
Minä olen kokenut samaa kukaan ei uskonut . Minä sanoin tyttärelleni etten tunne sitä mukavaa miestä jonka kanssa sinä luulet minun elävän täälä. Nyt on ero tulossa pientä sotkua siinäkin kun huomasin että hän oli siirrellyt rahoja tililtä toiselle ja maksanut mimut ulos minun ja hänen yhteisillä rahoilla.
Ihmisiä ne on näemmä ammattiauttajatkin. Huomasin tämän, kun oman avioliiton loppua puitiin pariterapeutin pakeilla. Mies vei ammattilaista ihan yhtä lailla kuin minua aikanaan. Siinä lopulta terapeuttikin selitti mulle, että ei se mies varmaan pahalla mua ollut "töninyt". Mokoma puoskari.
Minulla on ero harkinnassa. En näe enää muuta ratkaisua. olen ollut tässä liitossa aivan liian kauan ja hajoan jos en pääse tästä pian pois. Mieheni naulasi itse viimeisen naulan meidän eroomme. Hän kielsi vanhempiani tulemasta tyttäremme rippijuhliin ja muitakin sukulasia. nyt koko ajan enimissä määrin kieltää tyttökavereitani tulemasta meille kylään tai minua menemästä heidän luokse. en saisi käydä sukulaiseteni luona. hänen ystävien ja sukulaiseten luokse on pakko mennä. hän menee miten sattuu ja miten haluaa minun pitäisi olla kiltisti kotona lasten kanssa, mutta nyt siihen tulee loppu ja tiedän sen olevan kamala isku niin miehelleni kuin hänen sukulaisilleen, mutta en enää jaksa tätä. tämä nimen omaan on henkistä väkivaltaa ei fyysistä..
Voimia sulle 124563 ja lähde ja pelasta itsesi!
En tiedä mihin kategoriaan luokitellaan rakkauden ja seksuaalisuuden kieltäminen avioliitossa? Ehkä sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa?
Olen nainen ja joutunut elämään ilman psyykkistä ja fyysistä rakkautta 10 vuotta. Kännipäissään mies on suostunut koskettamaan. Hyvin paljon mulle olis tarjolla rakastajia ja koskettajia, mutta mieluummin haluaisin kokea ne liitossamme. Olen erittäin vahva persoona ja tuntuu, että ainoa asia millä mieheni pystyy liitossamme mua nöyryyttämään, on kieltäytyminen rakastamasta. Tiedän, olen ollut typerä antaessani näin tapahtua, mutta muuten perheemme toimii upeasti ja meillä on mahtavat pikkujätkät, jotka ovat perheestämme onnellisia. Heistä on kasvanut hienoja pikkumiehiä, joten en toisaalta kadukaan vuosia mieheni kanssa. Ilman rakkauttakin tulee toimeen, varsinkin kun on lapset.
Nyt onneksi mieheni on löytänyt itselleen kosketeltavaa ja rakastettavaa, joten olen vapaa taas rakastamaan ja tulemaan rakastetuksi!
Olisikohan kiinni ihan sinusta itsestäsikin, että tulet alistetuksi ja kaltoin kohdelluksi. Jos niin tapahtuu, sinä annat siihen luvan.
Sillä sinähän et tarvitse miehen lupaa sukulaistesi, tyttiksien etkä kenenkään kylään pyytämiselle. Sinä olet omassa kodissasi, johon sinä saat kutsua ihan kenet sinä itse haluat. Oletko sinä kertonut tällaisen perustavaa laatua olevan ajatuksen sille mieähellesi ?
Pomottajaukkojen aika on ollut ohi jo kauan aikaa sitten. Mistä h-stä teitä pomotettavia aina vaan piisaa ?
Kuollut rakkaus, kirjoitat kuin minä juurikin. Kaikki on mennyttä. Todella raskasta kuulla aina kotona kuinka huono ja epäonnistunut olen asiassa kuin asiassa. Ystävät, sukulaiset, tuttavat kyllä ihmettelevät kuinka taitava olen ja kaikki tip top ollut kotona. Miehelle se ei ole vaan ikinä riittänyt. Työssäni asiakkaat kutsuvat minua "rouva postitiivinen". No sillä ehkä jaksan vielä vaikka eroa olen halunnut jo monet kerrat. Mieheni ei kuitenkaan halua ja kiristää minua syystä joka liittyy lapsiimme. Joten kuinkas sitten elämä viekään kun tälläisessä suuressa helvetissä elää? Löytyy salarakas, joka on niin rakas että sillä jaksaa...mutta kuinka kauan, se jää nähtäväksi.
Miksi suomalaiset miehet ovat niin ilkeitä läheisimmilleen?
Kyllä on ihan globaali ilmiö. Ei pelkästään suomalaiset miehet.
Henkinen väkivalta on yleistä, siitä vaan ei uskalleta puhuu. Tossukat aviopuolisot usein kärsii kiltisti ku avioliittoon menty.
Miten henkiseen väkivaltaan kehtaa hakea apua ja mistä voi saada oikeutta 45 avioliittovuoden jälkeen, Aikuiset lapset manipuloitu isoilla rahoilla äitiä vastaan ja ei mitään yhteyttä lapsiin eikä lapsenlapsiin. Tämä elämä on aivan hullua ja olen syöpänikin sairastanut lähimmäisteni vihalla enkä tuella. Nyt on mieheni saanut eron , mutta ei mitään mahdollisuuksia sopuisaan jakoon, koska hän on hävittänyt kaiken omaisuutemme ja ei minkäänlaista puheyhteyttä ollut vuoteen, aina luuri lyödään korvaan, vaikka asiallista asiaa yrittää kysyä. Miten narsisti saa puheillaan kaiken valkoisenkin näyttämään mustalta ja kaikki sen uskoo. Tämä on uskomaton vanhuus, onko kenellekään samankaltaista?
Minulla on valitettavasti kokemusta henkisestä piinasta useammalta vuodelta...päätin jäädä ja "taistella", koska rakkautta oli puoleltani paljon. Mieheni oli puhumaton ja piilotti kaikki tunteensa. Pakeni kaikista vähänkin vaikeista tilanteista ja päätöksenteoista. Mykkäkoululla hän manipuloi minua (kokeilin kaikenlaisia keinoja, hyvällä, pahalla, samalla mitalla, yritin ymmärtää, antaa aikaa...) ja viimeiset vuodet olivat ihan järkyttäviä. Eli annoin ihan liikaa itsestäni ja liian kauan hänelle.
:
Loppujen lopuksi tulin jätetyksi ilmoitusluontoisesti ilman mahdollisuutta keskusteluun. Siinä meni perhe palasiksi. Ja miehellä uusi suhde kukkii jo...Ei koskaan enään kukaan saa kohdella minua noin. Jestas mikä prosessi koota itsensä ja päästä irti tuollaisesta. Kasvun paikka, ja en voi sanoa olevani vielä voiton puolella.Tässä vain pieni tiivistys, mutta älkää alistuko ihmiset tuollaiseen. Jos toinen ei kykene minkäänlaiseen kommunikaatioon ja huomioi kumppaniaan, mikään aika ei riitä tilanteen parantumiseen. Ainoastaan, jos puoliso itse haluaa muuttua ja työstää ongelmiaan, ajan antaminen ja tukeminen voi toimia..
Olen aivan samanlaisessa tilanteesssa!! Mä tosiaan tällä hetkellä yritän päästä jaloilleni ja hän muutti toisen naisen luokse saman tien. Valheilla menty 9 vuotta ja kaksi pientä lasta. Tajusin, että elämäni oli sen koko aika yhtä isoa valhetta. Nyt hän sanoo olevansa muuttunut ja on onnellisena toisen naisen kanssa. Jätti kaiken taakse vaikka minä olin se joka kärsi kaiken niin ei edes vaivautunut auttamaan missään. Nyt hän on seurustellu tämän naisen kanssa parikuukautta ja sotii mun kanssa kun haluaa viedä lapset hänelle esiteltäväksi. Sitä asiaa en hyväksy ihan vaan mun lasten hyvinvoinnin takia. Hän häipyi ja laittoi avioeropapereihin, että lapset jää äidilleen. Hän on henkisestipahoinpidellyt tosi paljon ja ei edes näe miten minä kärsin. Hänen vastaus on aina mulle se, että hän on ollut se ongelma, mutta hän on käsitellyt kaiken itse ja on onnellisesna uudessa suhteessa, eikä se ole ihastumista vain aitoa rakastumista josta hän ei ikinä lähde pois. Minua naurattaa se tosiaan, kun ei voinut olla 9 vuoden aikana mulle lojaali ja aina vaan oli pahoillaan kun petti ja sanoi rakastavansa minua. Mutta nyt on kuulemma muuttunut ja haluaa uuden elämän aloittaa. Tuntuu ettei tämä kidutus vaan lopu.
Karkas aina kaikkia vaikeita tilanteita ja minun tosiaan piti aina vakavimmat päätökset tehdä. Ja kun hän jotain halusi niin aina teki sen vaikka tilanne olisi kuinka paha. Ei puhunut ikinä tunteistaan ja muuttui ajan kanssa vaan enemmän ja enemmän kylmemmäksi. Tällä hetkellä en edes tunnista häntä.
Kaikista raskain tämä on kun tämä henkinen väkivalta vain jatkuu ja jatkuu, hän osaa kaikkien silmissä tehdä minusta pahista ja itse on herra joka ei voisi kärpästäkään satuttaa. Eli kertoo kaikille, että en anna tavata lapsia, vaikka sitä en koskaan ole kieltänyt. anut on että hän ei vaan saa tuoda ketään naista viellä heidän elämään ennekuin ollaan kaikki päästy jaloillemme. Huuta ja haukkuu mua puhelimen päässä. Tämä tuntuu ettei vaan lopu ja minä koko aika keksin ratkasuja siihen, miten voitaisin päästä sopuun lasten takia. Hän haluaa aina niitä asioita mistä minä en luovu ja joka kerta tekee mun elämästä helvetin niin kauan kuin luovun niistäkin. Vei kaiken minussa. Mussa ei ole enää mitään jäljellä. Ainut on nyt yrittää suojella lapsia tältä. Räplää puhelinta jatkuvasti lasten edessä eikä keskity lasten hoitamisen. Lapset itse tätä valittaa..
apua1, mulle oli aika samat vastaukset miehelläni..nekin jälkikäteen sähköpostilla. Kun ei minulle puhu. Ja kyllä se laittoi minut todella koville, kun toinen ilman tunnontuskia viettää ihanaa suuteluvaihetta uuden kumppanin kanssa. Mulle jäi lapset, eron käsittely, kaikki surkeat tunteet ja muistot, taloudellinen kriisi. Kamalinta oli ehkä miettiä, kauanko elin valheessa. Vieläkin se kalvaa välillä. Mulle ei kyllä edes kerrottu, onko oikeastaan rakkautta koskaan ollutkaan.
Mutta kuulehan, nyt parasta, mitä voit tehdä, on hankkia apua itsellesi ja uskoa järjen ääneen. Kukaan terve ihminen ei käyttäydy puolisoaan kohtaan noin, ja sinä selviät. Kunhan et jää katkeraksi. Toipuminen on hidasta, tiedän, voi mennä jopa vuosia. Mutta sinä et kohtele lähimpiäsi noin, ja alat rakentaa itsellesi parempaa itsetuntoa ja asetat rajoja selkeästi, mitä hyväksyt tulevaisuudessa, jos ikinä vielä suhteen aloitat...Hylätyksi tuleminen ja ero sattuu! Se pitää hyväksyä. Älä anna sisimpäsi kovettua, en minäkään antanut. Enkä anna. Välillä olen heikko ja eiköhän se ole normaalia. Olen vielä toipilas itsekin. Kaikkea hyvää sinulle!
Kiitos, tämä on nyt lohduttanut, kun on saanut tätä kautta vähän puhua. Mutta tosiaan mulla välillä tuntuu etten vaan yksinkertaisesti voi elää tämän kaiken kanssa. Miljoonaa kysymystä päässä joihin en todennäköisesti koskaan saa vastausta. Minut pitää hengissä tällä hetkellä kaksi pientä lasta. Ei välillä vaan saa henkeä. Hän jätti isot rahaongelmat minulle, on toki hänellä itselläänkin kaikki nyt ulosotossa vaikka tekee kahta työtä. Mulle jäi vaan reilusti enemmän ja yksin mun on mahdotonta hoitaa nekin tämän kaiken keskellä. Teen töitä ja teen kaikkeni, jotta raha asiat saan hoidettua pois. Mutta tuntuu ettei vaan voimat riitä enää, en saa tukea ja hän kohtelee kuin roskaa. Miten ihminen voi muuttua näin kamalaksi? Mikä tekee ihmisen tälläiseski? Ja kakkonen on yhtä osasyyllinen asiaan ihan vaan sentakia, kun hän tietää meistä kaiken ja hänen vastaus mulle on aika näyttää.. Niin mä uskon, että karma tulee ennenpitkään vastaan.
Tarvitset apua, apua1! Sinun itsesi takia on ihan turha miettiä mitä ex teki tai mitä tekee nyt. Siitä ei ole mitään hyötyä. Ainoa tehtäväsi olisi koota itsesi ja selviytyä. Kannattaisi hakeutua ammattiauttajan pakeille, velkaneuvontaan ja pyytää apua lastenhoitoon. Kertomastasi päätellen myös lapsesi tarvitsivat ammattiauttajan apua. Avioeron ei tarvitsisi eikä saisi olla noin hirveä lasten kannalta. Ette ikinä pääse sopuun, kun exäsi käytös on huonoa B-luokkaa.
Kertookaa mulle pliis, kun en osaa enää itsekkään miettiä mitään. Onko oikeen antaa isän viedä lapset tälle kakkoselle heidän kotiinsä, kun ovat seurustelleet vasta muutaman kuukauden ja ovat miettineen menevänsä naimisiinkin? Kyse on nyt lapsista ja minä äitinä en näe, että lapsillani on turvallista heidän luona ja en näe että lapsille se tekis millään tavalla hyvää. Hän syyttelee mua, että mietin vain tunteillani ja kostan tämän lapsille vain. En halua kostaa mitään mun lapsille, en halua lasteni enää kärsivän mitään. Mutta pitääkö minun antaa häntä viedä lapset sinne heidän luokse? Kun hän menee oikeuteen hakemaan itselleen sen oikeuden lapsiin, jotta lapset voivat olla hänen luona. Pitääkö hyväksyä, jotta hän ei raahaisi meitä oikeudessa? Vai pidänkö lasteni ja minun puoleni?
apua1
Käänny asuinpaikkasi lastenvalvojan tai sosiaalityöntekijän puoleen noine huolinesi. Ei niitä yksin tarvitse kantaa. Tilanteenne kuulostaa melko järjettömältä sopalta, eikä pahinta ole lasten isän uusi nainen, vaan isän käyttäytyminen lapsia ja sinua kohtaan, rahaongelmat, kaksi työtä ym.
Hän kokee sen niin, ettei lapsia pistä ikinä kärsimään ja hän ei heille ole aiheuttanut mitään ja ei ole satuttanut heitä, vaan myöntää vaan sen että oli surkea aviomies ja kohteli mua väärin eikä tee sitä enää tässä uudessa suhteessa. Mä olen varannut lastenvalvojalle aika, mutta aikasintaan pääsen sinne vasta marraskuussa. Hän ei näe sitä kuinka paljon minä kärsin. Hän vain sanoo mulle heikompina hetkinä, että sinä olet vahva ja tulet vahvistumaan enemmän tästä. Olin suunnitellut itselleni asiat niin, että uusi elämä uusi alku uudella paikkakunnalla. Hän sanoo jos teen niin, hän ottaa lapset luokseen. Eli ei anna mulle aikaa edes että mä toivun tästä kaikesta. Voiko olla että kaikki mitä mä koen johtuu mun tunteista vaan? Mä oikeesti olen kokenut, mun elämässä hyväksikäyttöä ja fyysistäväkivaltaa, mutta ikinä mikään ei ole tuntunut näin pahalta. Mä koen että minä oli hänen uhri. Mä luulin, että vihdoinkin löysin jonkun joka minua rakastaa, mutta 9 vuotta ja tänään myönsi mulle ettei ole rakastanutkaan mua. Eli ylireagoinko minä vain? Onko se mun omassa päässä se että mä koen että hän on myös tällä kaikella satuttanut lapsia myöskin? Miten hän voi saada minua epäröimään mun omat tunteeni? Mä sit hyväksyin taas kaiken mitä hän haluaa. Onko näin, kun hän väittää, että on hyvä ihminen ja hyvä isä? Siis jos yhtä ihmistä kohtelee tuolla tavalla voiko olla, että hän on hyvä ihminen ja hyvä isä kuitenkin?
Kyllä miehetkin osaavat henkisen väkivallan" taidon". Mikäli nainen haluaa erota ja näin suojella itsensä lisäksi myös lapsia isänsä harjoittamalta henkiseltä väkivallalta, mies käyttää tässäkin henkistä väkivaltaa "voit erota, minä pidän lapset". Vaikkei heitä koskaan olisi hoitanut, kiusannut vain.
Kunpa vielä tulis se päivä, jolloin henkinen pieksijä ja fyysinen pieksijä sais oikeuden käytössä prikuulleen samat seuraamukset.
Mm. poliisin nettisivulla kyllä kerrotaan mitä on perheväkivalta... että se on fyysisistä, seksuaalista tai psyykkistä. No, noista kahdesta ensimmäisestä annetaan kyllä tuomioita, mutta missä viipyy ne oikeustapaukset, joissa on nostettu virallinen syyte henkisen raatelijan hirmuteoista?
Tässä lainaus poliisin nettisivulta:
"Psyykkistä väkivaltaa on mm. huutaminen, kiroilu, pilkkaaminen, uhkaaminen, vähättely, pelottelu, syyttely, häirintä jne. Se on myös rajoittamista, pakottamista, eristämistä tai kohtuutonta kontrollointia. Usein monet näistä muodoista esiintyvät samanaikaisesti tai vaiheittain: väkivalta on usein prosessi, joka etenee aalloittain ja kiihtyen.
Mikäli olet joutunut tai pelkäät itsesi tai perheenjäseniesi joutuvan väkivallan kohteeksi, muista että:
Pahoinpitely yksityiselläkin paikalla on virallisen syytteen alainen rikos. ...."
Henkiseltä väkivallalta voi puolustaa itseään, ja suojautua. Myös niin, että ihminen itse, oma kokemus määrittelee sen mikä esim. kumppanin puolelta on henkistä väkivaltaa. Missä menee omat rajat ja miten niitä puolustaa, vartioi. SE on ihan omasta aktiivisuudesta kiinni.
" huutaminen, kiroilu, pilkkaaminen, uhkaaminen, vähättely, pelottelu, syyttely, häirintä jne.
Näistä kaikista on erilaisia variaatioita ja nyansseja. Ei esim. kaikenlainen huutaminen, kiroilu, uhkaaminen tai syyttelykään aina ole henkistä väkivaltaa. Paljon riippuu kaikesta.
Sen sijaan fyysinen väkivalta voi viedä ihmiseltä hengen, tai aiheuttaa pysyvän vamman, jopa kertalyönnillä. Ihminen on herkkä otus. Fyysinen väkivalta aiheuttaa aina myös henkisiä kärsimyksiä.
Myös mies voi harjoittaa henkistä väkivaltaa, nalkuttaa, valittaa ja olla negatiivinen puolisoa kohtaan...kokemusta on asiasta. Aion myös pelastaa itseni ottamalla tästä energiasyöpöstä eron.
terv. pessimistin vaimo