Mulla oli outo olo ja outo uni. Päätin siksi tulla kirjoittamaan tänne vielä tämän, anteeksi kirjoitusvirheet en ehdi nyt pitkään ja pitää taas mennä.
Tämä siksi, että negatiiviset muistot ei saisi valtaa positiivisista, jos joku haluaa muistonsa säilyttää. Ja viimeisenä anteeksipyyntönä siitä, että niin paljon aikaa kului turhaan ja jäi vain kipeitä haavoja.
Haaveet, joita joskus oli mutta mitkä katosivat aikaa sitten:
Halusin halata sua. Se tuntui usein siltä, että jos oltaisiin halattu, niin kyyneleet olisivat alkaneet valua silmistä ilman, että olisin voinut niitä estää. Toivoin, että olisit sellaisena hetkenä pitänyt musta lujasti kiinni etkä laskenut irti. Jotta olisi tuntunut piilossa olevalta ja siltä, että vain sinä tiedät, että itkettää. Monesti halusin halata huolestuneisuudesta. Muistan, kun sulla oli joskus jonain talvena sellaiset kengät, että ne näytti siltä, että ne ei voineet olla lämpimät. Ajatus ja huoli, että sulla on kylmä kouraisi sisältä omituisen vahvasti. Samoin kun näki sun polttavan tai kun olit kamalassa kännissä. Olisin hellästi pakottanut lopettamaan tupakoinnin aivan heti, jos oltaisiin oltu läheisempiä. Enkä olisi antanut sun koskaan juoda pahaan oloon, pelkkään hyvään. Tai olisin siirtänyt sun huomion muihin asioihin.
Mutta en koskaan halannut sua. Asettelin silloin peiton joka ilta niin, että halasin sitä ja kuvittelin, että se olit sinä. Kömmin aina hiljaa sen peittomytyn viereen silloinkin, kun olin surullinen jostain meihin liittyvästä asiasta. En silloin halannut sitä, mutta menin kuitenkin viereen. Olit jatkuvasti ajatuksissani mitä ikinä puuhailinkaan. Itkin ilosta ja surusta. Toivoin, että me voitaisiin vaan istua hiljaa vierekkäin. Tuntea se kaikki. Sitten joskus puhuakin. Saada asiat järjestymään. Toivoin, että päässä ei sitten enää pyörisi vaikeat asiat. Tai ne ei tuntuisi niin vaikeilta, kun voitaisi olla toistemme kanssa. Tukea toisiamme ja tuntea tunteita, jotka vahvistaisi ajatusta, että meidän kuuluu olla toistemme kanssa emmekä halua muuta. Silti usein haaveilin, että kunpa voisimme vaan päästä pois. Olla joskus vaan vaikka viikon mökillä keskellä ei mitään. Ihan kahdestaan. Jutella ja olla vaan toistemme lähellä. Istua viltin alla, kun yö pimenee, suudella. Miettiä mikä on sopiva nopeus ja kuinka jarruttaa, jotta langat pysyy käsissä. Kuvittelin miltä tuntuisi riisuutua ensimmäistä kertaa edessäsi. Miltä tuntuisi kun sinä riisuutuisit. Millaista olisi nukkua vieressäsi. Koskettaisitko hellästi ja tuntuisiko turvalliselta nukahtaa kainaloosi. Herättäisiinkö hitaasti aamulla, tuntisinko niin paljon rakkautta sua kohtaan, että sanoisin sen ääneen. Rakastaisitko sä mua. Minkälaisena iltana suudeltaisiin pitkään sängyssä. Tuntuisiko se siltä, että mitään ei tapahdu vaikka yrittää jarruttaa. Mikään ei pysähdy. Hetki on enemmän läsnä kuin koskaan eikä se enää pysähdy. Miltä tuntuisi riisua sut. Riisuisitko sä mut ja suutelisit hitaasti jokapuolelta. Saisinko maistaa sua, tuntea sut kaikilla aisteilla. Hajoaisiko pää ajatukseen, että olet niin kauan ollut niin rakas ja viimein olet aivan lähellä, ihan kiinni, sisällä. Saisiko se kaikki tunteet pintaakin lähemmäs.
Tämä siksi, että negatiiviset muistot ei saisi valtaa positiivisista, jos joku haluaa muistonsa säilyttää. Ja viimeisenä anteeksipyyntönä siitä, että niin paljon aikaa kului turhaan ja jäi vain kipeitä haavoja.
Haaveet, joita joskus oli mutta mitkä katosivat aikaa sitten:
Halusin halata sua. Se tuntui usein siltä, että jos oltaisiin halattu, niin kyyneleet olisivat alkaneet valua silmistä ilman, että olisin voinut niitä estää. Toivoin, että olisit sellaisena hetkenä pitänyt musta lujasti kiinni etkä laskenut irti. Jotta olisi tuntunut piilossa olevalta ja siltä, että vain sinä tiedät, että itkettää. Monesti halusin halata huolestuneisuudesta. Muistan, kun sulla oli joskus jonain talvena sellaiset kengät, että ne näytti siltä, että ne ei voineet olla lämpimät. Ajatus ja huoli, että sulla on kylmä kouraisi sisältä omituisen vahvasti. Samoin kun näki sun polttavan tai kun olit kamalassa kännissä. Olisin hellästi pakottanut lopettamaan tupakoinnin aivan heti, jos oltaisiin oltu läheisempiä. Enkä olisi antanut sun koskaan juoda pahaan oloon, pelkkään hyvään. Tai olisin siirtänyt sun huomion muihin asioihin.
Mutta en koskaan halannut sua. Asettelin silloin peiton joka ilta niin, että halasin sitä ja kuvittelin, että se olit sinä. Kömmin aina hiljaa sen peittomytyn viereen silloinkin, kun olin surullinen jostain meihin liittyvästä asiasta. En silloin halannut sitä, mutta menin kuitenkin viereen. Olit jatkuvasti ajatuksissani mitä ikinä puuhailinkaan. Itkin ilosta ja surusta. Toivoin, että me voitaisiin vaan istua hiljaa vierekkäin. Tuntea se kaikki. Sitten joskus puhuakin. Saada asiat järjestymään. Toivoin, että päässä ei sitten enää pyörisi vaikeat asiat. Tai ne ei tuntuisi niin vaikeilta, kun voitaisi olla toistemme kanssa. Tukea toisiamme ja tuntea tunteita, jotka vahvistaisi ajatusta, että meidän kuuluu olla toistemme kanssa emmekä halua muuta. Silti usein haaveilin, että kunpa voisimme vaan päästä pois. Olla joskus vaan vaikka viikon mökillä keskellä ei mitään. Ihan kahdestaan. Jutella ja olla vaan toistemme lähellä. Istua viltin alla, kun yö pimenee, suudella. Miettiä mikä on sopiva nopeus ja kuinka jarruttaa, jotta langat pysyy käsissä. Kuvittelin miltä tuntuisi riisuutua ensimmäistä kertaa edessäsi. Miltä tuntuisi kun sinä riisuutuisit. Millaista olisi nukkua vieressäsi. Koskettaisitko hellästi ja tuntuisiko turvalliselta nukahtaa kainaloosi. Herättäisiinkö hitaasti aamulla, tuntisinko niin paljon rakkautta sua kohtaan, että sanoisin sen ääneen. Rakastaisitko sä mua. Minkälaisena iltana suudeltaisiin pitkään sängyssä. Tuntuisiko se siltä, että mitään ei tapahdu vaikka yrittää jarruttaa. Mikään ei pysähdy. Hetki on enemmän läsnä kuin koskaan eikä se enää pysähdy. Miltä tuntuisi riisua sut. Riisuisitko sä mut ja suutelisit hitaasti jokapuolelta. Saisinko maistaa sua, tuntea sut kaikilla aisteilla. Hajoaisiko pää ajatukseen, että olet niin kauan ollut niin rakas ja viimein olet aivan lähellä, ihan kiinni, sisällä. Saisiko se kaikki tunteet pintaakin lähemmäs.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ajattelin, että oltaisiin arjessa onnellisia. Jaksettaisiin yrittää toistemme vuoksi. Juteltaisiin mielummin kuin katsottaisi tv:tä. Tulisit joskus mustasukkaiseksi ja olisit vihaisena ilkeä, mutta tekisin kaikkeni, että tietäisit olevasi koko maailmani. En koskaan haluaisi satuttaa sua. En koskaan tanssisi kenenkään muun kanssa. Kukaan muu ei merkitsisi mitään. Ehkä arjessa olisi pientä hulluutta, mutta ainakaan ei koskaan olisi tylsää ja tyhjää. Raahaisin sut outoihin taidejuttuihin enkä hankkisi meille tv:tä kun vanha hajoaa, oppisit sietämään sitä, että joskus on vaan pakko puhallella saippuakuplia parvekkeella ja vain sun kiusaksi lähennellä sua hississä ja sopimattomina hetkinä. Mutta tuntisit turvallisuutta, koska huolehtisin aina susta ja välitettäisiin toisistamme niin paljon. Taannuttaisiin usein 3-vuotiaiksi eikä koskaan alettaisi käyttää tuulipukuja. Paitsi samanlaisia.
Haaveilin, että mentäisiin naimisiin jossain kauniissa paikassa ulkona kesällä. Kaikki olisi epämuodollista ja tunnelmallista. Kertoisin kuinka paljon merkitset, vaikka joutuisin nielemään kyyneliä kaikkien edessä. Vaikka en pääsisi sanoissa loppuun asti. Ei välitettäisi, vaan itkettäisiin yhdessä jos siltä tuntuu. Toivoin, että sinä päivänä olisit voinut katsoa mua ja ajatella, että olen vain sun. Olisin tuntenut onnellisuutta ja ajatellut, että rakkauden seuraaminen tekee onnellisimmaksi maailmassa. Halusin olla sun arvoinen ja sun arvo on enemmän mun silmissä. Arvo ei tarkoita samoja asioita, vaan rakkautta.
Meillä olisi ollut ainakin kaksi lasta. Niiden saaminen ei tuntuisi pelottavalta. Tärisisin, kun kertoisin olevani raskaana ja sinä olisit iloinen ja halaisit pitkään. Oltaisiin onnellisia ja joutuisit aina iltaisin hieromaan jalkojani, koska en suostuisi luopumaan nätin näköisistä kengistä raskaanakaan. Kutittaisit mua usein, mutta suuttuisin jos kutittaisit jalkapohjista. Meidän lapset näyttäisi ihan sulta ja niillä olisi samanlainen luonne. Mun mielestä ne olisi maailman söpöimpiä. Mutta jouduttaisiin kiistelemään kolmannesta lapsesta, koska sanoisin, että en tiedä kestääkö sydämeni enää 4:ttä sua. Olisit hyvä isä ja olisin hyvä äiti. Meidän lapsista kasvaisi herkkiä, fiksuja ja tasapainoisia aikuisia, joilla on ollut onnellinen ja rakkauden täyteinen lapsuus. Ne osaisi välttää elämässään ne virheet, mitä me ollaan tehty ja muistaa ne hyvät asiat mitä me ollaan opetettu. Me kuoltaisiin vanhoina ja onnellisina. Ajatellen, että kaikki on hyvin.
Nuo oli haaveita, mitä joskus oli. Nyt aika on jo mennyt niistä ohi. Tämä on nyt viimeinen viesti, minkä kirjoitan. Luet tai et. Mä rakastan sua, mutta mun on pakko unohtaa. En mä osaisi enää, vaikka maailma olisikin erilainen. Pelkään, että alkaisin suutahdella sulle, jos päästäisin sut enää lähelle. Pelkään yli kaiken katkeruuden tuntemista. Se on viimeinen tunne maailmassa, mitä haluan kokea. Jos olisit enää niin läheinen, niin saattaisin välillä huutaa sulle ja olla mustasukkainen. Sä et ansaitse sellaista. Sinä juuri kaikista ihmisistä tarvitset pelkkää hellyyttä ja rakkautta. Aika on ajanut meidän tarinasta ohi. Mutta kaunis tarina se ehkä oli joskus. Unohdan, koska on pakko ja koska en halua olla sulle vihainen enää koskaan. Ansaitset pelkkää hellyyttä.
Olen niin pahoillani kaikista arvista. Mulla on ne samat, et tule koskaan olemaan niiden kanssa yksin.