Eli sellainen, jossa ei missään vaiheessa asuta yhdessä, vaan eri asunnoissa, vaikka oltaisi naimisissakin. Jos ei ole lapsia. Minä nimittäin haluaisin tuollaisen parisuhteen, koska tarvitsen paljon omaa aikaa ja tilaa eikä huvittaisi riidellä kenenkään kanssa kotitöistä ja semmoisista. Eikä mua haittaa vaikken näkisi kumppania joka ilta ja joka aamu, vaan muutaman kerran viikossa.
Onko tällainen parisuhde mielestäsi outo?
?!?
21799
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 21
Vanhimmat
pitäisin tuollaisesta, että vaihtoehtona on aina toisella oma asunto. Jos toisesta pitää, seura kyllä kelpaisi päivittäin ja oleskelu voisi olla yhdessä yötäpäivää, mutta oma tila on oma tila, varsinkin hiukankin erakkomaisille ihmisille. Talous pysyisi myös erillään ja inhottavat riidat rahasta pienentyisi, vaikka katsoisin rahat hyvässä suhteessa yhteisiksi käytännössä.
Oma tila on omaa tilaa, mutta etkö mene tuossa ajattelussa vähän liian pitkälle? Riitoja ei vältetä välttelemällä toista, vaan selvittämällä epäkohdat keskustelemalla ja sopimalla niistä pelisäännöistä Toisen läsnäolo ei myöskään ole pois omasta ajastasi tai tilastasi, ellet asiaa väkisin halua näin nähdä - mitä se toisen pelkkä läsnäolo estää sinua tekemästä?
Minullekin sopisi, koska olen suurimman osan elämästä elänyt yksin ja arvostan omaa aikaa huomattavasti... silloin arvostaa toisenkin kanssa vietettyä aikaa enemmän, kun se ei ole joka hetki ja arjen asiat eivät stressaa ja pilaa sitä.
Olen nähnyt yhden tuollaisen suhteen. Kesti aika pitkään (yli 15 vuotta) mutta kaatui käsittääkseni lopulta siihen että toinen ei sitten lopulta kuitenkaan halunnut tuollaista parisuhdetta vaikka oli siihen rakkauden takia suostunut. Toimii siis ehkä vain jos molemmat ihan todella aidosti sellaista haluavat.
Kyllähän se suhde toimi jo. 15 vuotta on kyllä jo liitto ja sitoumus eikä mikään suhde, mikä ei sitten toiminutkaan. Ero tuli joo, mutta niin tulee aika monelle yhdessä asujallekin enkä usko, että se nyt vaan yht'äkkiä heräsi se toinen että hupsis, 15 vuottahan tässä menikin, ihan vaan sun takia suostuin, kyllä nyt joustot loppui... Tai voihan niin sanoa, mutta kyllä siihen jo muitakin syitä on. Eli uskon, että lopulta tilalle kuuluisi enää. Eli toinen ei enää halunnut sellaista parisuhdetta vaikka rakastuneena se tuntui ihan hyvältä ja toimikin pitkään.
Monelle käy niin ihan yhdessä asuessa ja virallisessa liitossa, ja silti niitä on aidosti haluttu ja vilpittömin aikein asiaan ryhdytty: kasvetaan erilleen, rakkaus loppuu eikä kiintymys riitä, ihmiset muuttuu ja alkaa haluta muuta tai mitä ikinä. Niin se voi käydä erillään asuessakin, ei se siis sitä ongelmaa ratkaise.
Joo, siis mullekin se kävisi oikein hyvin. Mä kyllä sinänsä haluaisin nähdä vaikka lähes joka päivä, kyllä mun kumppani yleensä on mun paras ystäväkin eikä pelkkä satunnainen tuttava ja panokumppani, ja aikaahan jäisi, jos saisi olla yksin öitäkin välillä, ja pari päivää ihan itsekseen, että pari kertaa viikossa, usemamman kerran viikossa, se ois kivaa, muttta kyllä sillä erikseen asumisella säästyisi monelta riidalta, saisi enemmän omaa tilaa ja oikeaa yksityisyyttäkin, ettei ihan symbioosissa tarvitsisi olla... Ja voisin ja olenkin ollut silti täysin uskollinen, sitoutunut ja voisin hyvin olla naimisissakin niin.
Sen sijaan sellaista erillään asumista en sitten katselisi, missä ollaan avoimessa suhteessa, en hyväksy siis seksiä kuitenkaan suhteen ulkopuolella.
Lasten kannalta sitten olisi hyvä asua yhdessä, mutta kyllä silloinkin voi pitää toisen asunnon, että vuorotellen voi hengähtää siellä, hoitaa keskittymistä vaativia asioita, tai vaikka vaan käydä nukkumassa rauhalliset yöunet, että saadaan hieman etäisyyttä: jos siis semmoiseen on varaa.
Ja kunhan se sitten toimisi molemmille.
Mutta koko systeemissähän on se, että molempien pitää oikeasti haluta sitä, luottaa toisiinsa ja ymmärtää että se on jees. Molempien pitää sitten kuitenkin haluta sitoutua oikeasti ja pitää yhtä, olla myös enemmän tekemisissä silloin kun ajat sitä vaativat: sillä jos etäisyyttä käytetään aina vaikeitten aikojen pakenemiseen, ei kyllä olla oikeasti yhdessä, eikä kasveta yhteen, ja kiintymykseen sekä rakkauteen. Sillä kuitenkin ne on ne vaikeat ajat ja kriisit, milloin sitä ihminen tajuaa, kuka rinnalla oikeasti on, - ja kuka ei ole!
Rahaongelmiahan se ei täysin ratkaisisi, koska vuorotko sovitaan kenen luona syödään ja mitä ja miten paljon, missä käydään ja kumman luona kulloinkin ollaan, ja sitä rataa: rahasta ihminen löytää aina sanomista :) Samoin seksistä: harrastetaanko semmoisessa suhteessa seksiä sitten riittävän usein molemmille, tuleeko siihen sitä arkipäivän flirttiä, jakamista ja lämmittelyä koskaan, koska käytännössä se on seksiä silloin kun nähdään eikä muuten. Kehittyykö läheisyys ja luottamus, tuleeko oikeaa syvällisyyttä, intiimiyttä ja luottamusta seksiin, vai jääkö se pinnalliseksi panemiseksi sitten etäisyyden takia... Haasteet on siis jokaisessa suhteessa silti.
Ja jos suhde on terve, kyllä yhdessä asuessakin molemmat saa omaa tilaa ja aikaa... Mutta riittävästi? Niin. Mikä riittää kenellekin.
Mutta että ei kuulosta oudolta.
Joo-o, ei ymmärrä että miten ihmiset voivat tuntea tunteensa niin eri tavalla että toiset haluavat olla tekemisissä vain välttämättömimmät hetket ja toiset taas haluaisi olla sen toisen kainalossa 24/7 :/
Ihmiset on kyllä ihme otuksia.
Sopisi minulle enkä muunlaiseen usko enää päätyvänikään. Saan sisustaa oman kotini sellaiseksi kuin haluan, saan omaa aikaa, voin tavata omia ystäviäni myös kotona ja toisaalta kumppanini saa tavata omat ystävänsä ilman että minun tarvitsee olla heille "vierasvarainen". (Käytännön esimerkki: olen tapaillut miehiä, joiden luona luoksee vieraita kutsumatta ja heille se on ollut ok. Minä taas haluan tietää etukäteen, jos joku on tulossa käymään, enkä voi sietää yllätysvieraita - minkä kaikki ystäväni tietävät.)
Kun ei ole tarkoitus hankkia yhteisiä lapsia niin miksi pitäisi asua saman katon alla ja olla yhdessä joka ilta?
Ei tollanen ole edes parisuhde. Et taida tietää mitä sana parisuhde edes tarkoittaa. Jos on naimisissa niin silloin kuuluu asua yhdessä. Parisuhteessa kuuluu jakaa kotityöt puoliksi ja jos molemmat ei sitä tajua niin ei pitäisi sitten edes seurustella.
1.
Mutta toisaalta, kaikki muukin on jo häpäisty tekemällä siitä 'pikaruokaa', miksei myös parisuhteita lisättäisi tähän säälittävään kasaan?
Pitäkää nyt huoli että kumppaninne tietää heti suhteen alusta millainen tulevaisuus teitä oikein kiinnostaa, jottei tarvi omaa aikaa ja tunteita kuluttaa kenenkään jääpuikon kanssa.
Suomessa on paljon pariskuntia joilla on omat asuunot ja varsinkin monet eronneet eivät halua enää muuttaa yhteen ja vierailevat toistensa luona 2-5 kertaa viikossa tarpeen mukaan ja sitten on sitä omiakin menoja ja niin edelleen.
vaikka on parisuhteessa niin pitää olla omakin elämä ja niin nedelleen
Sehän on ihan teidän asianne. Jos se teille molemmille sopii, mikä ettei. Onhan näitä tapauksia, jossa toisella on reissaava työ ja saattavat nähdä vain 1 vko kuukaudessa. Toiselle sopii, toiselle ei.
Mitä se toinen puoliskosi haluaa?
Näin kahden pitkän (nykymittarin mukaan) avioliiton perusteella pitäisin tuota ainoana mahdollisuutena, että kolmatta kertaa edes kokeilisin. En taatusti päästä enää yhtään naista sotkemaan asuntoani, mutta kyllähän tuo toimintamalli nostaisi läjäpäin naisia "rimani yläpuolelle", kun ei tarvisi välittää miten nainen osaa pitää siisteyttä ja järjestystä yllä. Voisi katsella hänen asuntoaan sen minkä kerrallaan viitsii ja vetäytyy sitten omaan asuntoonsa rauhoittumaan :)
Ylipäätään kaipaisin kyllä sellaista treffailukulttuuria, eli voisi käydä mukavien ihmisten kanssa ulkona ilman sen isompia sutinoita.. sutinat pitäisi mielellään vain pienen joukon sisällä ja miksei siis yhden naisen miehenäkin voisi jatkaa, vaikkei se juuri nyt kuulosta kovinkaan viisaalta..
Minä olen yhden 13 vuoden etäsuhteen kokenut, jossa asuimme omissa asunnoissamme ( työn takia).
Suhde toimi loistavasti.Näimme viikonloppuisn, lomilla olimme aina yhdessä ja aina kun se vain oli mahdollista.
Suhde pysyi hyvänä, kun ei ollut arjen juttuja sekoittamassa ja aina kun näimme se oli juhlaa.
Molemmilla oli omat asunnot ja tavat saivat pysyä omisalaisina.Mitään negatiivista suhteen kannalta en voi sanoa.Ainoastaan matkaaminen joskus kyllästytti (välimatka 100 km )
Tällainenhan vaatii tietysti 100 % luottamusta ja se meillä oli.
Suhde päättyi,kun mies matkasi saavuttamattomiin (siis menehtyi sairauteen ).
En varmaan enää osaa enkä välttämättä haluakaan 24/7 suhteeseen kenenkään kanssa, senverran hyvät kokemukset on tästä etäsuhteestä.
Olen aloittajan linjoilla. Tuollainen suhde olisi ainoa mihin voisin enää lähteä. Tuttavapiirissä on pariskunta, eivät naimisissa, joilla on ko. järjestely ja yhdessä ovat olleet yli 20 v. Asunnoilla väliä muutama kilometri, lapsia ei ole.
Kokemukseni mukaan kuitenkin harvassa ovat ne naiset, joille tuollainen järjestely Itse tunnen vain yhden ja käsittääkseni en ole hänelle potentiaalinen kumppani.
ainakin
erilliset makuuhuoneet ajaa saman asian,onhan se taloudellisesti järjetöntä pitää kahta eri asuntoa.
Itsekkäille ihmisille varsin hyvä vaihtoehto. Parisuhde toimii niin kauan kunhan "mulla on kivaa", sitten kun ei ole kivaa voi taas mennä omaan asuntoonsa. Mitään kompromissia tai arjen jakamistahan siinä ei opi, mutta varmasti sopii monelle. Kotitöistäkin riidellään siksi että todennäköisesti se lankeaa aina toiselle ja toinen taas haluaisi tehdä vaan mitä itseä huvittaa. Kyvyttömyys kompromisseihin yleensä johtaa riitaan, siihen että toista ei huvita auttaa toista tai tehdä yhteisiä sopimuksia.
Meidän huushollissa ei kotitöistä riidellä, vaan se tekee joka ensin ehtii eikä kukaan ole siitä katkera. Sellainen kumppani jonka kanssa harrastetaan seksiä ja "nähdään muutaman kerran viikossa", ovat ennen olleet maksullisia...
Onhan tuo "oma aika ja oma tila" ihan ok jos molempia kiinnostaa keskittyä elämässä vain itseensä ja omiin juttuihin. Tosin lapsia ei tuollaiseen suhteeseen kannata missään nimessä tehdä.
Oletko miettinyt, että työ-lapsi ym. olosuhteet saattavat myös vaikuttaa ratkaisuun.
Kun tapasin kumppanini, niin lapseni asuivat vielä kanssani, enkä halunnut siihen soppaan, jota olin nähnyt niin monissa uusperheissä.
Kun olin lapsien kanssa ,niin olin heidän kanssaan ja kun taas lapset olivat isällään,niin pystyimme olemaan täydellisesti kahdestaan.
Kun aikanai erosin, niin päätin jo silloin, että lapsieni ei tarvitse käydä läpi sitä hirvittävää uusmummi,uuspappa ja ties mitä uus-uus-sotkua ja riitaa, jota olin nähnyt tuttavaperheissä.
Meille käytäntö sopi ja tuntui ennemminkin siltä, että monet olivat kateellisia ratkaisustamme joka toimi paremmin kuin hyvin.
Niin ja siitä itsekkyydestä.Eikö se ole itsekkyyttä jos rakastuneet aikuiset ajattelevat vain itseään.Lapset eivät rakastu uuteen puolisoon ja päinvastoin, eikä heidän tarvitse sopeutua uuteen tilanteeseen.Heillä on kestämistä jo oman isän ja äidin erosta.
Ap tuskin on eronnut ja hänellä ei kertomansa mukaan ole lapsiakaan. Hän haluaisi aloittaa lähtökohtaisesti jo yhteiselämän eri kattojen alla jotta voisi elää yhtä itsekkäästi kuin ennenkin ja saada silti parisuhteessaan rusinat pullasta.
Se on jokaisen oma asia, mutta jos kumppani haluaa kiinteämmän suhteen, hän loukkaantuu tällaisista toiveista. Sinähän tarkoitat, että et halua jakaa koko elämääsi hänen kanssaan, etkä sitoutua kokonaan. Se aiheuttaa toiselle osapuolelle hyvin ikävän ja turvattoman olon, hän alkaa epäillä tunteitasi ja luotettavuuttasi. Miksi sinulla on niin kielteinen käsitys yhdessä elämisestä? Yhteinen arjen jakaminen on parisuhteessa ihaninta ja syventää suhteen deittailuvaiheesta tutustumisen kautta todelliseksi kiintymykseksi.