En tiedä onko tämä oikea paikka tälle asialle, mutta johonkin teki mieli avautua. Tätä on vaikea selittää tiiviisti, mutta yritetään. Minulla on periaatteessa mukava isä. Hänen kanssaan on kiva käydä keskusteluja monenlaisista asioista. Yksi asia isässäni ärsyttää enemmän ja enemmän. Olen 26v mies. Minussa on puutteeni kuten meissä kaikissa. Kukapa nyt täydellinen olisi. Olen lievästi vammainen, mutta tämä ei haittaa mitenkään jokapäiväistä elämääni. Olen menestynyt mm. opinnoissani hyvin ja olen täysijärkinen tyyppi. Vamma liittyy lähinnä siihen, että minulla on normaalia heikompi kordinaatio ja tasapaino. Tietenkin tämä näkyy jollain tavalla, jos vertaa täysin normaalin vastaaviin ominaisuuksiin, eikä siinä mitään. On vammalla muitakin lieviä vaikutuksia, mutta niiden kanssa olen oppinut elämään, eivätkä ne minua haittaa, kun nämä seikat ottaa huomioon.
Urheilen paljon ja harrastan monenlaista. Olen urheilussa hyvä, vaikka vammani hiukan haittaa. Pelaan mm. joukkuelajeja ja joissain asioissa joudun antamaan tasoitusta, mutta jossain asioissa olen taas parempi kuin muut. Olen esim. meidän joukkueen kovakuntoisimpia. Minusta on kiva jonkin verran kilpailla kunhan homma ei mene liian vakavaksi. Vammasta johtuen minun pitää harjoitella hieman enemmän kuin muiden päästäkseni tietylle tasolle, mutta ei se minua haittaa. Olen kiinnostunut kehittämään itseäni ja testaamaan taitojani yms.
En vaan ymmärrä isääni. Hänen pitäisi kannustaa minua yrittämään ja kehittämään itseäni, kokeilemaan uusia juttuja yms. Lähinnä isäni tuntuu vain vähättelevän ja lannistavan minua, enkä koskaan ole saanut häneltä positiivista palautetta tai kannustavia kommentteja. Hän ei tunnut ymmärtävän, että olen täysijärkinen ihminen, joka voi urheilla ja kilpailla siinä missä muutkin tai tehdä jotain muita samoja asioita kuin muutkin.. En tietenkään ihan samalla viivalla ole "täysin normaalien" kanssa, mutta mitä sillä on väliä. Eikö kuitenkin aina pitäisi pyrkiä tekemäähn parhaansa ja katsoa mihin se riittää?
Isäni ei tunnu löytävän minusta kuin negatiivisia asioita, vaikka hänen pitäisi kannustaa. Enkä ymmärrä, että mikä tarve hänellä on aina korostaa vammaisuuttani, jos kyse on urheilemisestani tai osallistumisestani joihinkin kisoihin/turnauksiin. Hän on sanoo aina suurinpiirtein niin, että ei sinun pitäisi urheilla niin paljon ja kilpailla ollenkaan, kun olet tollainen. Miksi hänen pitää aina korostaa lievää vammaisuuttani ja heikkoja ominaisuuksiani? Hänen mielestään minä en osaa yhtään mitään. Eikö isän pitäisi olla ylpeä minusta, kun jaksan yrittää kehittää itseäni puutteistani huolimatta ja kannustaa siihen? Tulee vaan sellainen olo, että en ole hänen silmissään yhtään mitään.
Urheilen paljon ja harrastan monenlaista. Olen urheilussa hyvä, vaikka vammani hiukan haittaa. Pelaan mm. joukkuelajeja ja joissain asioissa joudun antamaan tasoitusta, mutta jossain asioissa olen taas parempi kuin muut. Olen esim. meidän joukkueen kovakuntoisimpia. Minusta on kiva jonkin verran kilpailla kunhan homma ei mene liian vakavaksi. Vammasta johtuen minun pitää harjoitella hieman enemmän kuin muiden päästäkseni tietylle tasolle, mutta ei se minua haittaa. Olen kiinnostunut kehittämään itseäni ja testaamaan taitojani yms.
En vaan ymmärrä isääni. Hänen pitäisi kannustaa minua yrittämään ja kehittämään itseäni, kokeilemaan uusia juttuja yms. Lähinnä isäni tuntuu vain vähättelevän ja lannistavan minua, enkä koskaan ole saanut häneltä positiivista palautetta tai kannustavia kommentteja. Hän ei tunnut ymmärtävän, että olen täysijärkinen ihminen, joka voi urheilla ja kilpailla siinä missä muutkin tai tehdä jotain muita samoja asioita kuin muutkin.. En tietenkään ihan samalla viivalla ole "täysin normaalien" kanssa, mutta mitä sillä on väliä. Eikö kuitenkin aina pitäisi pyrkiä tekemäähn parhaansa ja katsoa mihin se riittää?
Isäni ei tunnu löytävän minusta kuin negatiivisia asioita, vaikka hänen pitäisi kannustaa. Enkä ymmärrä, että mikä tarve hänellä on aina korostaa vammaisuuttani, jos kyse on urheilemisestani tai osallistumisestani joihinkin kisoihin/turnauksiin. Hän on sanoo aina suurinpiirtein niin, että ei sinun pitäisi urheilla niin paljon ja kilpailla ollenkaan, kun olet tollainen. Miksi hänen pitää aina korostaa lievää vammaisuuttani ja heikkoja ominaisuuksiani? Hänen mielestään minä en osaa yhtään mitään. Eikö isän pitäisi olla ylpeä minusta, kun jaksan yrittää kehittää itseäni puutteistani huolimatta ja kannustaa siihen? Tulee vaan sellainen olo, että en ole hänen silmissään yhtään mitään.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Analysoipa vaarisi ja isäsi keskinäistä suhdetta. Korreloiko se tuon teidän jutun kanssa ?
Useimmitenhan me miehet kasvamme tiettyyn malliin omien kotiolojemme mukaan.
Sanoppa joskus ihan suoraan isällesi että mikä mättää kun ei kehuaja tule vain onko isasi sitä ikäluokkaa ettei voi hyväksyä erilaisuustta ja kysyppä haneltä että mites se hänen isänsä hantä kehui ja niin edelleen. Yksi tapa on että nälvippä samalla mitalla takaisin niin isäsi voi huomata asian. Seuraavan kerran kun isältäsi tulee nekatiivistä pakautetta niimn sanot että jos et muuta keksi niin on parempi kun pidät tyrpasi kiinni niin tämä on tksi tapa ratkaista asia.
Olen m74peräkylältä-nimimerkin kanssa aivan samaa mieltä, että isyyden malli tai mallittomuuskin yleensä on opittua muualta (edellisiltä sukupolvilta) ja toistuu siis sukupolvista toisiin.Sitä asiaa kannattaa opetella ymmärtämään kuin ajatella, että vika olisi nimenomaan sinussa. Isäsi mitä todennäköisemmin kokee itsensä täsmälleen samalla tavoin kuin sinä itsesi.
Asia, jota sinäkään et itsessäsi erityisesti huomaa arvostaa ja josta kannattaisi isäsi kanssa aivan järjen kanssa jutella, miten liikuntaharrastuksesi nimenomaan pitää "vammasi" kunnossa. Toimit täysin oikein huolehtimalla fyysisestä kunnostasi ja jos vierellesi asetettaisiin samasta "vammasta" oirehtiva ikäisesi ei liikuntaa harrastava kaveri saattaisit hämmästyä miten hyvä tilanteesi onkaan. Olet kehonhuollon unelmaesimerkki, kansantaloudellisti pelkästään tuottoisa hallitessasi kehosi ja siitä jää loppu iäksesi hyvä pohja, koska vanhemmiten erilaiset oireemme saattavat jopa pahentua. Laita isäsi miettimään asiaa laajemmalta sektorilta ja laskemaan, mitä sinun ylläpitosi tulisi yhteiskunnalle mahdollisesti maksamaan ,jos päättäisit vangita itsesi "vammasi" vankilaan ja voivotella kuinka elämässä ei voi sen takia tehdä mitään. Hyvässä lykyssä haluaisit jäädä vanhempiesi luokse asumaan ja vaatisit isääsi taluttamaan sinut lähikauppaankin-näin kärjistetysti sanottuna, mutta suurin osa tällä hetkellä suomalasilla olevista kehon käyttöön liittyvistä ongelmista on silkkaa laiskutta hioitaa itseään.
Kysy myös isältäsi, jos hän selkäänsä voivottelee tmv, että onko muistanut venytellä ja vinkkaa vain, miten itse voit oikein hyvin oman vaivasi kanssa kun muistat harrastaa liikuntaa. Avaa isäsi silmät pikku hiljaa. Sinulla on mahtava valttikortti käsissäsi.
Lopuksi: lopeta myös itsellesi hokemasta "vammastasi". Maailmassa on kyllä monenlaisia esimerkkejä siitä, miten "vamma" saadaan hallintaan osaamalla hoitaa itseään sopivin keinoin. Aina ei tarvita lääkkeitä tai kirurgisia toimenpiteitä, vaan voimme omilla elintavan valinnoillamme voittaa monenlaisia sairauksia.
nää et sinä sen silmiä auki saa. Unohda koko ukko.
Tuosa on muuten jonninmoinen viisaus, toista ei pysty muuttamaan.
Olet aikuinen ihminen. Vaikuttaa kuitenkin siltä että itsenäistymisesi on jäänyt kesken, etkä ole irtautunut vanhemmistasi (isästäsi). Oikeasti, mitä väliä isäsi mielipiteillä on? Miksi isäsi hyväksyntä ja kannustus on niin tärkeää?
Isästäsi en tiedä, mutta onpa hänellä tasapainoisen tuntuinen poika...
Kerron omia kokemuksia isästäni, joka oli myös negatiivinen, mutta sen sijaan ei ollut kovin mukava.
Joskus olin hakemassa sekä yliopistoon että ammattikorkeakouluun. Minulle tarjottiin töitä paikasta, joka olisi ollut saman alan työtä kuin mitä ammattikorkeassa olisin opiskellut. Samana vuonna luin pääsykokeisiin, ja olisin saanut työkokemuspisteitä työpaikasta.
No kun kerroin isälle että pääsin töihin, niin kommenttina oli ivalliseen sävyyn, että "nyt saat sitten unohtaa kaikki yliopistot". No, lähetimpä sitten vastauskirjeen työpaikalle, että en tulekaan. Samalla multa hävisi työttömyyskorvauksetkin, kun en ottanut töitä vastaan. Mutta isä oli erittäin hallitseva henkilö.
Samana syksynä pääsin sitten ammattikorkeaan kuitenkin, mutta yliopistoon en. Siitä tuli seuraava kettuilu isältä, koska serkkuni isän puolelta oli aikoinaan myös opiskellut ammattikorkeakoulussa, niin mähän olin ihan paska kun en yltänyt paremmalle tasolle. No, amk on nykyään suoritettu, ja teknillinen yliopisto pian myös. Sinnekään en varmaan kuitenkaan olisi saanut mennä, jos isä olisi vielä elossa.
Sitten urheilunäkökulma myös mullakin. En ole vammainen, mutta voisi ehkä sanoa että sosiaalisesti kyllä, koska ikäistensä lasten kanssa ei yllättäen isän takia saanut kaveerata. Olin koulukiusattu monta vuotta, ja osittain ehkä siksi tuli näyttämisen halu jossain, ja valitsin urheilun. Lenkkeilin kymmeniä kilometrejä viikossa, ja cooperin testi -tulokset oli 3000m pintaan ja puolimaratonitkin meni alle 1.30 tuntia. Olin aika motivoitunut. Kerran olin käynyt lenkillä, niin isä kettuili taas siitä, että "olisit nyt nurmikon leikannut, etkä missään ***tanan lenkillä käyny". Lisäksi hän kommentoi mun juoksutrikoita, nimitti niitä "pillihousuiksi". No, nyt 15 vuotta myöhemmin olen vielä paremmassa kunnossa kuin silloin, ja voin olla tyytyväinen terveyteeni, ja juoksuharrastukseeni.
Vaariani en oikein ehtinyt nähdä kuin pienenä, en sitten tiedä, johtuiko isäni käyttäytyminen siitä, että vaarini olisi ollut samanlainen. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että vaarini osasi ottaa myös rennosti, ja isän veljetkään eivät niin tiukkapipoisilta tunnu.