Olemme seurustelleet poikaystäväni kanssa reilut kaksi vuotta. Kumpikaan meistä ei ole seurustellut ennemmin. Rakastan poikaystävääni ja haluaisin hänen kanssaan yhteisen tulevaisuuden mutta minulla ei ole varmaa tunnetta onko hän SE OIKEA. Useimmat sanovat että sen vaan tietää kun oikea sattuu kohdalle mutta on todella vaikea tietää kun ei ole aiempaa kokemusta. Ei osaa arvostaa toisen hyviä puolia mutta toisaalta ei ole tietoa paremmasta. Meillä on aika paljon ongelmia ja olemme muutenkin aika erilaisia. Jätkäni ei esim. juo ja suuttuu jos minä haluan käydä baarissa. Muutenkin hermostun hänelle tosi helposti ja tuntuu etten jaksa tätä. Seurustelumme aikana olen jotenkin muttunut paljon herkemmäksi. En ole koskaan itkenyt niin paljon kuin viimeisen vuoden aikana ja itken joka kerta kun tapaamme (hän asuu toisella paikkakunnalla joten näemme 1-2 kertaa viikossa). Vaadin häneltä aika paljon ja muutenkin itken helposti. Toisaalta hän tekee välillä tyhmiä juttuja, esim. ei vastaa puhelimeen jos on vähänkin suuttunut tai lyö luurin korvaan. Minua se loukkaa tosi paljon, sillä en itse koskaan tekisi niin. Tämä ei tunnu hyvältä mutta toisaalta rakastan häntä niin paljon etten millään haluaisi luopua hänestä... Onko kellään samanlaisia tuntemuksia? Onko koko suhde tuhoon tuomittu?Tunnistaako sen oikean helposti?
Parisuhdeterapiaa kaivataan!
Blue
6941
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
En ole mikään terapeutti, mutta kyllä minusta tuntuu, että voisit vielä perääntyä ja "vertailla" ehdokkaita. Minua jäi vaivaamaan miksi koet rakastavasi häntä, vaikka hän tuottaa sinulle vaan surua ja kyyneleitä. Ei se minusta kuulosta rakkaudelta. Tunnistat sen oikean siitä, että sinulla on hänen kanssaan hyvä mieli.
Kaikenlaisella käytöksellä on tausta ja se pitäis ymmärtää ensin ennen kuin voi vetää mitään johtopäätöksiä.
Nuorena etsitään "sitä oikeaakin" vaikkei tunneta itseäkään tarpeeksi hyvin, että pystyttäisi edes määrittelemään jotakin niin laajaa ja monisyistä.
Ihanteetkin muuttuu elämisen myötä.
Minusta kuulostaakin tässä siltä, että molemmat ovat turhautuneita esim. siihen, että kykenevät olemaan yhdessä vain sillon tällön. Siitä sitten syntyy kaikenlaisia paineita ja negaatioita, joita puretaan toiseen kun ei muutakaan osata.
Minusta edellinen kirjoittaja oli oikeassa. Voi rakastaa ja silti riidellä ja tuntea ettei kaikki ole hyvin. Elämän olosuhteet vaikuttaa. Koulu,- työ,- asumisjutut vaikuttaa jokaiseen jos niissä on jotain häikkää. Itselläni ja puolisollani välimatkan aiheuttama stressiriitely loppui yhteen muuttamalla. Ja tosiaan tärkeintä olisi oppia itsessään tunnistamaan mikä on pahan olon perimmäinen syy. Ja sitten yrittää muuttaa juuri tätä asiaa parempaan päin. Ja yksi asia vain kerrallaan. Joskus syynä voi olla myös oma asenne. Silloin pitää muuttaa asennetta.
Ikävä tosiasia on että mistään ei voi tietää kuka on se oikea. Jotkut sanoo et sen tuntee mut itellä ei oo koskaa tullu sellasta tunnetta. Jos välittää toisesta ja haluu olla yhes nii sen pitäs riittää. Toisaalta kyllä totta on se että voi alkaa huolestumaan jos toinen "itkettää". Onnellinen ihminen ei juuri itke
kokemusta tarvitse, että tuntee vastapuolen olevan "se oikea". Tunne syntyy siitä, kun tuntee toisen olevan sellainen, jonka kanssa voisi elää loppuelämänsä. Tunne on vahva ja selvä kun se osuu kohdalle, et voi erehtyä.
Kertomastasi päätellen et voi mitenkään tuntea sellaista tunnetta, koska hän saa sinut itkemään usein. Ilosta itkeminen olisi tietysti eri juttu, mutta siihen ei sinulla kaiketi liiemmin aiheita ole ollut.
Luulen sinua vahvimmin pitävän hänestä kiinni vain eron aiheuttama yksinäisyyden pelko.
Mikäli asuisitte yhdessä uskoisin teidän jo eronneen, sillä jatkuva yhdessäolo vaatii suhteelta hyvin paljon enemmän, kuin tapaamisiin perustuva suhde ja sekin tökkii teillä pahasti.
Uskoisin myös poikaystäväsi olevan henkisesti kehittymätön parisuhteeseen ja satunnainen seurustelu silloin, kun se hänelle sopii, kuuluu vielä hänen tavoitteisiinsa. Ainakin hänen käyttäytymisensä viittaisi siihen.
Kyllä hänellekin varmaankin vielä tulee se aika jolloin hän haluaa vakiintua ja perustaa perheen, mutta milloin, sitä on mahdotonta sanoa, aikanaan sekin selviää, tosin siihen voi mennä kymmenenkin vuotta tai jopa enemmänkin.
Voit kärvistellä ja odottaa kärsivällisesti tai etsiä jo henkisesti kehittyneemmän kumppanin.
Pähkäilemisiin!
siis se ei oo sun arvonen...siis sä ansaitset parempaa...siis tuolla on sulle se oikea odottamassa...siis mies vaihtoon...siis,siis....