vaikea päätös..

Reilu viikko sitten eronneena voin sanoa, että ikävä ja yksinäisyyden tunne on ahdistava. Mutta muuta ratkaisua ei vaan enää ollut. Kun toinen ei halua sitoutua eikä tunnu tietävän mitä haluaa, on toisen sitten tehtävä tämä kipeä ratkaisu. Taas yksi hukkaan heitetty suhde ja sikäli sääli, että tunteita on molemmilla, mutta toinen osapuoli pelkää niitä ja niiden synnyttävää läheisyyttä. Ota asia reilusti puheeksi ja miettikää yhdessä miten eteenpäin.

Itsepetoksella minä ainakin pitkään jaksoin katsella, toivoa ja kääntää asioita siten itselleni, että homma jatkui. Sitten kun lopetin itselleni selittelyn, tilanne helpottui. Minä itse puolustelin joka asiaa, miksi tämä ei nyt haittaa, miksi minun pitäisi käyttää aikani tähän ihmissuhteeseen, vaikka se ei juuri nyt näytä tuottavan tulosta. Miksi autan yksipuolisesti, miksi hyväksyn ohareita, miksi valeita, miksi annoin luvan selittelyille ja kieltäydyin katsomasta tekoja, miksi kuvittelen, että olisin hänelle joku erityinen. Koin itseni jaloksi kun tein kaikkea, odotin silti jotakin itselleni, mitä en koskaan saanut. Huomasin, että mieleni oli totuttautunut kertomaan itselleni lukemattomia tekosyitä, miksi toinen ei huomioi, tai huomioi inhottavasti tai vasta siinä tilanteessa, kun olin suutuksissani. Ajattelin olevani luuseri jos olisin yksin, ajattelin että en mistään voisi saada tietyissa asioissa samanlaista kumppania. Toisaalta kun lakkasin jatkuvasti perustelemasta itselleni asioita, huomasin, että se asia, mitä muka arvostin suhteessa, toikin ne ongelmat.

Syy on se, että tuossa tilanteessa ei heti huomaa niitä vaihtoehtoja, ei halua olla yksin, koska on niin tottunut toiseen, että sen vaihtoehtona näkee yksinolon. Ei muista ajatella, että koska on toisen kanssa, ei edes tutustu muihin ihmisiin niin pinnan alle. Suhteessa oleminen toisaalta myös helposti syö sitä muiden ihmisten tärkeyttä ja merkityksellisyyttä. Ei näe muita ihmisiä merkityksellisinä, koska ei ole edes niin paljon tekemisissä, että heistä muodostuisi merkityksellisiä.

Asioiden näkeminen ilman selittelyä on hyvä keino, se että vain havainnoi tilanteita, sanoittaa niitä, mutta ei selitä. Minä kuvittelin myös, että olisin jäänyt ikävöimään kovasti, lopputuloksena en silti ikävöinyt muuta kuin niitä samoja unelmia, mitä olin suhteen aikanakin toisaalta elätellyt, mutta mitkä eivät koskaan todella toteutuneet ja olleet totta. Unemien haaveksimisen ja ikävän erottaminen oli yksi juttu. Koska en ikävöinyt sitä, mitä oli ollut, edelleen ikävöin unelmiani.
Siinä vaiheessa, kun aloin löytää merkityksiä myös muiden ihmisten olemassaolosta, yhtäkkiä tilanne helpottui kummasti.