En keksiny parempaa otsikkoa, mutta siis tilanne on tämä: Muutin 17 vuotiaana noin 400 kilsan päähän vanhemmistani maalta sellaselle pienelle paikkakunnalle. Alussa sujui ihan hyvin, mitä nyt lähtiessä tietysti haikea olo.
Mutta nykyään: Mulla on ajoittain ollut murhetta siitä kun asun vanhemmistani niin kaukana ja oon ehkä aina pystyny jotenki vaan sivuuttaan ne asiat kun oon miettiny et kyllä se siitä vielä järjestyy ja ehkä joskus muutetaan lähemmäks.
Mutta viime päivinä mulla on ajoittain ollu todella vaikea olo, oon vaan itkeny ihan älyttömästi, välillä yrittäny olla itkemättä, murehtinu näitä asioita... Olen kohta asunut mieheni kanssa 2 vuotta mutta nyt tuntuu etten haluais olla erossa vanhemmistani. Muttei myöskään kaukosuhde houkuta. Mieheni ei myöskään ole valmis muuttamaan ainakaan vielä etelämmäks. Ja vaikka joskus olisikin niin entä jos hän ei viihdykkään.... Näitä olen miettinyt.
On tosiaan ollu vaikea olo tässä ja aiemmin pystyny vaan sivuuttamaan nää ongelmat. Nyt vaan tuntuu ettei enää pysty viime aikaisten ahdistuskohtauksien takia.
Miehestäni tuntuu pahalle ajatus kaukosuhteesta.
Kaipailen vinkkejä ja tiedän että mun pitäis puhua mieheni kanssa ja sen me olemme jo tehneet ja päätettiin kysellä vähä muilta neuvoja .
Kiitos jos joku jaksoi lukea. Kysellä saa lisää ynnä muuta.
Mutta nykyään: Mulla on ajoittain ollut murhetta siitä kun asun vanhemmistani niin kaukana ja oon ehkä aina pystyny jotenki vaan sivuuttaan ne asiat kun oon miettiny et kyllä se siitä vielä järjestyy ja ehkä joskus muutetaan lähemmäks.
Mutta viime päivinä mulla on ajoittain ollu todella vaikea olo, oon vaan itkeny ihan älyttömästi, välillä yrittäny olla itkemättä, murehtinu näitä asioita... Olen kohta asunut mieheni kanssa 2 vuotta mutta nyt tuntuu etten haluais olla erossa vanhemmistani. Muttei myöskään kaukosuhde houkuta. Mieheni ei myöskään ole valmis muuttamaan ainakaan vielä etelämmäks. Ja vaikka joskus olisikin niin entä jos hän ei viihdykkään.... Näitä olen miettinyt.
On tosiaan ollu vaikea olo tässä ja aiemmin pystyny vaan sivuuttamaan nää ongelmat. Nyt vaan tuntuu ettei enää pysty viime aikaisten ahdistuskohtauksien takia.
Miehestäni tuntuu pahalle ajatus kaukosuhteesta.
Kaipailen vinkkejä ja tiedän että mun pitäis puhua mieheni kanssa ja sen me olemme jo tehneet ja päätettiin kysellä vähä muilta neuvoja .
Kiitos jos joku jaksoi lukea. Kysellä saa lisää ynnä muuta.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tunnistin itseni tuosta kirjoituksestasi. Olen 22 vuotias nainen ja elän onnellisesti avoliitossa nykyään. Itse aikoinaan lensin kotipesästä LIIAN AIKAISIN 17 vuotiaana. Minulla oli aivan samanlainen olo kuin sinulla, todella orpo ja yksinäinen tunne, vaikka ihmisiä olisi ollut ympärilläni kuinka paljon(mies, ystävät, työkaverit jne). Itkin monet yön itseni uneen ja kaipasin vanhempiani kovasti. Vanhempien luona oli vaikeaa mennä käymään ja varsinkin sieltä lähteminen. Kyyneleiden nieleskelyä, ettei vanhemmat huomaisi ja huolestuisi.
Muutin 18 vuotiaana takaisin kotiin. En ikävän vuoksi vaan avoero takia. Tämä oli kuitenkin hyvä asia, että sain "hyvän syyn" palata kotiin. 19 vuotiaana aloin katsella itselleni asuntoa ja silloin sama orpo tunne palasi taas.
Itse ratkaisin ongelman menemällä kongitiiviseen terapiaan(lähetteen saa esim terveyskeskuslääkäriltä, minulle terapia ei maksanut mitään), jossa huomasin että olen lapsena kokenut monesti mm. hylätyksi tulemisen tunteita ja yksinäisyyttä. Mielestäni lapsuuteni oli ollut onnellinen ja hyvä. Näin ei kuitenkaan ollut. Vain muutama käyntikertaa opetti minut ajattelemaan asiaa järkevästi aikuisen minäni näkökulmasta, ei sisäisen lapseni näkökulmasta.
"Voin aina mennä käymään heidän luonaan kun siltä tuntuu."
"Ikävän tullen voin myös aina soittaa heille."
" He eivät katoa elämästäni mihinkään, vaikka välillämme on useita kilometrejä."
Lisäksi terapiassa selvisi että kärsin läheisriippuvuudesta. Googlesta kannattaa etsiä nämä kaksi termiä(sisäinenlapsi ja läheisriippuvuus), jotta ymmärrät vähän paremmin mitä tarkoitan.
Toivottavasti saat ongelman ratkaistua! Tsemppiä! :)
Hei, kiitos paljon vastauksesta :) Kurja tilanne ollut sinullaki :(
Tilanne nyt muuttu sen verran että mies sanoi että voishan siinä kaukosuhteessa olla hyvätkin puolensa. Kun onhan meillä esim riitoja ollut turhan paljon ja mies käy mun hermoille ja toistepäin. Nyt mä en sitte enää tiedä mitä haluan.
Mua sattuu ajatella sitä kaikkea mistä jäisin paitsi jos en mieheni kanssa eläis. En jakaisikaan enää arkeani hänen kanssaan. Hyvällä päällä mieheni on aivan ihana..
Kun mä itkin viime viikolla ja eilen aloin itkeä sairasloman haussa vastaanotolla asumis ja ikäväasian takia niin kyllä musta tuntu että joku ratkasu on saatava.
Mutta nyt kun mä olisin valmis lähtemään, mä en enää tiedä haluanko sittenkään. Päässä myllertää.