kehnot ystävät

Ei tama olla mikaan teinipalsta!

Petyn mielessäni ja lopetan ajattelemasta heitä. En ajattele kostoa. Mihinkään riitoihin ei kannata alkaa, niin heiltä voi pyytää jotain apua tarvittaessa.

Tuollaiset ovat tuttavia, eivät ystäviä.

Kun asettaa odotuksensa kohtuullisiksi, niin ei tartte niin pahasti pettyä, etenkään muiden ihmisten tekemisiin tai tekemättä jättämisiin. Varsin harvoin odotan läheisiltäni jotain erityistä millään hetkellä, ja jos joskus jotain pyydänkin ja siinä tilanteessa joudun pettymään, niin opinpahan taas ko. ihmisestä uuden asian ja tiedän yhden asian lisää jossa on parempi luottaa vain itseensä.

Faktahan on kuitenkin se, että tasan varmasti ainoa ihminen maailmassa joka ajaa sinun etuasi ja haluaa parastasi, on sinä itse, vain ja ainoastaan. Muilla on oma itsensä paapottavana ja jos sen unohtaa, tulee joskus pettymyksiä. Atruismi on kaunis sana, mutta vain sana...

Miten suhtaudun, siinä hetkellä kun on hätä ajattelen on raukka yms.
Mutta kun siitä olen noussut se ihminen ei ole enään, koskaan samanlainen ystävä.
Kaveri kyllä mutta ei samallalailla.

Riippuu tietenkin mitä tuo käytettävissä olo tarkoittaa, henkinen apu ja tuki ei maksa mitään, mä annan arvoa sille toisellle.

ei asiassa ole mitään pulmallista. Ne eivät ole ystäviä ja sillä selvä.