Suhteeseen hinnalla millä hyvänsä?

Kyllä. Naimisiin ja lapset on noin 70% naisilla aikataulutettu ja sosiaaliset paineet pakottaa pysymään suunnitelmassa, vaikka se oikea mies niiden toteuttamiseen puuttuisi täysin. Siksi valitaan, jos ei nyt aivan kuka tahansa, niin ainakin helpoiten saatavilla oleva mies. Miettimättä yhtään miten suhde pitkällä tähtäimellä toimii. Eikä toimikaan.

Hämmästyttävän harva enää jaksaa tutustua rauhassa ja odottaa sen oikean osumista kohdalle. Sitten meillä on nämä deittipalstat pullollaan kaksvitosta yh-äippää. Miettikää nyt. Mikä h*vetin kiire kaikilla on?

Olemme varmaan hiukkasen "eri piireistä". Tunnen kyllä useitakin naisia, jotka ovat yksin- tai yhteishuoltajuudessa. Yksikään heistä kyllä vaihda miestä kuin sukkia, pikemminkin päinvaston ajattelevat pärjäänvänsä aivan hyvin ilman miestäkin ellei todellinen unelma kävele vahingossa vastaan.

Niin, ehkä sun kannattaisi kokeilla yksin oloa, kokeile nyt vaikka semmoinen 5-7 vuotta ilman mitään suhdetta, siis halauksia, suudelmia, edes pusuja, seksistä puhumattakaan. Jos et tiedä, miten vaikeaa yksin olo olisi, niin kokeile, sillähän se selviää.
Saattaa olla että tekeekin kipeää, mutta mikäs sitä on tuomitsemaan muita, jos ei asiasta tiedä mitään, - ja asiasta ei tiedä mitään millään vuoden-parin sinkkuilulla tai arvailulla, ylimielisellä asenteella, kun itsellä on parisuhde tms. Yksinäisyyden tietää, kun on yksin. Moni siitä asiasta paasaava, ei tiedä siitä oikeasti mitään.

Mitä sitten taas tulee näihin yh-äiteihin kenestä puhut, en tiedä, kun en tunne. En kyllä tosin ole tuntenut yksinhuoltajaäitejä kovinkaan montaa, ketkä muka raahaisivat kotiin kenet tahansa, ja hyppisivät suhteesta toiseen. Siis enpä ole havainnut mitään ilmiötä. Yhden kaverini tiedän, hänellä oli aina joku kierroksessa ja kyllä, hän on ihminen joka arvottaa itsensä miesten saamisen ja miesten suosion kautta. Hänellä on arvoa ja hyväksyntää kun on mies. Mistä se johtuu, sitä en tiedä, asiaa hän ei tietenkään myönnä eikä pidä sitä ongelmana. Nyt se ei tietenkään olekaan, kun hänellä taas on vaikituinen suhde, miehen kanssa, jonka kanssa hänkin voi tuntea olevansa jotain ja saavansa jotain. Mutta meitä on moneksi.

Kai se rakkauden toive, halu ja kaipuu on niin suuri sitten, hyväksytyksi ja halutuksi tuleminen, että joku rakastaa ja että on edes toive siitä jostain, jonka kanssa jakaa elämänsä.

Väärästä ikäluokasta on outo kommentti: sinäkö sen määrittelet, mikä kenellekin on oikea ikäluokka ja minkä ikäisen kanssa aikuisen ihmisen kuuluu olla? Vai lain säädäntö? Vai mikä, "yhteiskunnan normit" kenties? Mikä määrittelee aikuisen ihmisen oikean suhteen, eikö jokainen ihan itselleen ota? Kuka sinä olet sitäkin tuomitsemaan ja arvostelemaan? Ehkäpä juuri tuollaisen tuomitsevan ja arvostelevan asenteen takia sitä ei haluta näyttää kavereille. Siis ei ettei kehdattaisi, vaan ettei haluta, ettei ulkopuoliset, kenelle asia ei shittiäkään kuulu, ala jauhaa sitä itteään asioista, arvostella, juoruta ja tuomita... Ettet vain kuulu siihen joukkoon joka näin tekee? Niin, mikäpä nykyään on normaalia, ja mikä nyt ei ihmisissä koskaan muutu.

Vai onko ajatuksena että sinä olet yksin ja kaikkien muidenkin pitäisi olla?
Ehkä se vaan joillekin ihmisille todellakin on kammottava peikko ja tilapäinen häiriötila.

Onko yksinoleminen kipeää ja vaikeaa? Usein on. Kun kukaan ei tule vastaan, kukaan ei tue eikä auta eikä kannusta. Ei ole ketään kenen kanssa jakaa mitään tai kuka jakaisi, kertoisi asioita, opettaisikin asioita ja elämästä omalla elämällään, kuka rakastaisi ja pitäisi hyvänä. Sattuuko se? Kyllä se sattuu. Entäs seksin puute? Joo, kyllä, sekin on vaikeaa, jokainen seksuaalinen aikuinen ihminen, mitä suurin osa aikuisista on, kaipaa jotain muutakin kun käteen vetoa itse tai toisella (=yhden illan jutut). Häpeällistä? No, ei kyllä, eiköhän sen häpeänsä määrittele jokainen sitten itse, mutta tuntuuko ettei kelpaa kenellekään? Kyllä. Ettei kukaan halua koskea, halata, pussata, olla lähellä, olla läheinen.
Tuntuuko vähemmän yksinäiseltä jos on joku? Kyllä.
Tuntuuko vähemmän pahalta? Kyllä, usein. Ei tietenkään näitä kumpaakaan, jos valinta on täysin väärä, mutta...
Yhteiskuntakelpoisuudesta en tiedä, sinähän määrittelet sen jo iän perusteellakin, joten ehkä sinä tiedät, kuka on yhteiskuntakelpoinen sitten paremmin, mutta itsetunnon kohotusta että kelpaa jollekin? Kyllä, se on ihan luonnollinen tarve "kelvata", tulla hyväksytyksi. Tulla rakastetuksi ja hyväksytyksi on ihmisen perustarpeita, ihan vauvasta vaariin. Aikuisella ihmisellä myös parisuhteen kautta.

Onko jatkuva miesten (tai naisten, et mainitse sitä ongelmana??) vaihto oikein lasta kohtaan, ei. Missään tapauksessa suhteen metsästys ei saisi mennä lapsen edelle, tai äidin/isän panohalut viedä lapsen lapsuutta, kun äidillä/isällä on aina joku ja liian kiire heilan kanssa, perhe on epävakaa, ja kaikkea sellaista. Ei. Ne ei ole oikein. Mutta sinä tunnet pari yksinhuoltajaäitiä. Ehkä sinun pitäisi sitten keskustella heidän kanssaan ja kysyä, jutella asioista. Jos heidät siis oikeasti tunnet.

Mitä nykyaikaan tulee, ennen lapsia on syntynyt vahinkoina ihan yhtälailla ja naimisiin on menty ja iso osa lapsista syntynyt keskosina noin 7 kk... Että on asioita, mitkä eivät muutu. Vaikka nykyäänhän on paremmat mahdollisuudet ehkäistä.

Jooo,harmillisen pieni prosentti aikuisistaakan(siis edes 50v->) ajattelee parisuhdetta rakkauden kautta.Monelle riittää että on vaan joku mies/nainen,saa jaettua talouskustannukset,seksiä saa säännöllisesti ja voi esittää kaikille että "mä elän parisuhteessa".Nämähän on hyvin monelle ne tärkeimmät asiat ja plussaa on jos sattuu oikeasti rakastamaan kumppania.Toisin sanoen,näille ihmisille on tärkeätä että on "kulissit" kunnossa.

Toisekseen,harvalla on rohkeutta elää yksin.Kyllä se vaatii toisenlaista kanttia kun on talous pyöritettävä yksin ja kun tulee hetki että olisi kiva jota halata sekä sanoa että on vähän down.Moni aikuinen ei vaan kestä sitä,vaan sitten etitään joku jonka kanssa aletaan olla.Sitten kuitenkin heitetään 5-10 vuoden päästä toinen ulos kun ei enää kestä toista.

Sitten jos puhutaan nuorista aikuisista(20-30v) jotka ns.valitsevat väärin,niin toinen syy on elämän kokemattomuus ja toisaalta yhteiskunnan paine.Tänäpäivänä kun aletaan jo kohkaamaan nuoren olessa 16v että "joko seurustelet" ja "mites jatko opiskelut" ja siitä sitten eteenpäin painetta lyödään aina lisää.Sitten kun ollaan 27v-32v niin sitten aletaan jo odottelemaan viimeistään että pitäisi avioitua,hankkia yhteinen asunto ja perhettä alkaa perustaa.Ikään kuin jokaisen ihmisen elämä olisi samanlainen selkeä käsikirjoitus.
Ja tämän yhteiskunnan ja sukulaisten luoman paineen alla monet sitten haksahtavat väärälle oksalle ja menevät tekemään edellä mainitsemani.
SItten kun on lapsi ja eletty jokunen vuosi yhdessä,voi alkaakin tuntumaan ettei tämä sittenkään ole hyvä.Jotkut jää kärsimään ja jotkut heittää toisen pihalle.
Ja korostan,tämä tapahtuu joillekkin,ei kaikille,mutta siinä yksi syy yh-äiteihin.

Rohkeasti vain suinpäin suhteeseen ennen kuin kesä on ohi ja ihmiset pakkaavat itsensä haalareihinsa http://bit.ly/kuuma-suhde

Kiitos hyvistä vastauksista, sain uutta(kin) näkökulmaa asioihin.
Tunnen paljon yksinhuoltajia, niin miehiä kuin naisiakin. Mutta kuten totesin, niin pari äitiä käyttäytyy mainitsemallani tavalla. Ehkä tosiaan olen turhan tiukkapipoinen asian suhteen mutta en vaain ymmärrä, ja ehkä juuri siksi en voi hyväksyä moista käytöstä. Sinkuilla tilanne on erilainen, ei ole lapsia pyörityksessä mukana.
Tiedän jotain yksinäisyydestäkin. Olen ollut 9 vuotta yksinhuoltajana, näiden vuosien aikana on ollut yksi noin vuoden mittainen suhde.
Niin, väärä ikäluokka... Okei, ajatus on ehkä siinä että itse en voisi ottaa 15- 20 vuotta, tai vielä vanhempaa miestä itselleni. Mieshän voisi periaatteessa olla isäni. Toki tiedän että sellaisiakin suhteita on, toimiviakin, mutta pitääkö sellaista baarilöytöä viedä kotiin lapsile esiteltäväksi heti ensimmäisen illan jälkeen?
Joo, ilmeisesti tylsä elämä kun on aikaa miettiä tällaista. Nautitaan kesästä ja painutaan pihalle ; )

Niinno. En minäkään ymmärrä ja näen sitä työni kautta paljon. Erotaan kumppanista ja parin viikon - kuukauden päästä on jo uusi muuttamassa saman katon alle. Molemmilla sukupuolilla yhtä lailla. Toki on myös niitä, jotka rauhassa toipuvat ja katselevat sitten maailmaa avoimin silmin.
Vaan ehkä minä olenkin katkera ja kaikkien pitäisi olla yksin, koska minäkin olen... Ollut viimeiset kuusi vuotta. Eikä ole lapsia. Ja ikääkin alkaa olla niin, että päin naamaa kysellään, ettenkö nyt ketään löydä, että saisi sen perheenkin perustettua. Joopa. Ei sillä, haluaisin kyllä miehen ja perheen. Eivätkä vaatimukseni ole mitään tarkkaan mietittyjä ja listattuja. Haluaisin miehen, jota voin rakastaa ja kunnioittaa ja jolla olisi vastaavanlaiset tunteet minua kohtaan. Mutta paineita en asiasta ota. En kulje baareissa ketään etsimässä ja viihdyn hyvin itseksenikin. Itse asiassa varmaan vähän turhankin hyvin. Kyllähän se yksinolo on vaikeaakin, mutta toisaalta nautin siitä... Ehkä minusta sitten onkin tullut turhan ronkeli:)
Ja mitä tulee ikäluokka-asioihin, minä voisin hyvin kuvitella 15-20 vuotta vanhemman miehen rinnalleni, jos mies olisi sellainen, jota voin kunnioittaa. Itse asiassa elämäni tähänastinen suurin rakkauteni olikin 19 vuotta minua vanhempi eikä se todellakaan kaatunut ikäeroon tai sukupolvien väliseen kuiluun...

Samaa asiaa olen usein miettinyt itsekin!

Omassa elämässäni ehkä odotan sitä "oikeaa" ja enkä aloita seurustelusuhdetta "ihan kivan" kaverin kanssa. Monet kerrat elämässäni on kävellyt vastaan mies, joka on osoittanut kiinnostuksensa minua kohtaan ja on ollut kaikin puolin ok, mutta se "jokin" joka minut sytyttäisi on jäänyt puuttumaan. En ole ihminen joka lähtee suhteeseen katsomaan, että tulisikohan tästä mitään ja ollaan nyt yhdessä kunnes löytyy se "hra oikea".

Toki olen monesti itsekin miettynyt, että voi kun olisi kiva kun tuossa vierellä olisi joku mutta... En todellakaan ala seurustelemaan vain siitä syystä johtuen, että olisi kiva olla jonkun kanssa ja nappaampa tuosta ensimmäisen eteeni kävelevän miehen itselleni.

Sitä en tiedä tuleeko tätä "hra oikeaa" koskaan eteeni, mutta ainakin vielä elän siinä toivossa. Itse olen hieman päälle parikymppinen ja en todellakaan pidä kiirettä näiden pariutumisasioiden kanssa.

Tulevaisuuden suunnitelmissani on ehdottomasti perheen perustaminen sen "hra oikean" kanssa. Viestiäni ei pidä tulkita niin, ettenkö koskaan haluaisi seurustella, sillä en vain halua seukata seurustelun pakosta.

Seurustelun pitää antaa osapuolille jotain muutakin kuin vain esim. Facebook-päivityksen "parisuhteessa". Valitettavasti nykypäivänä näin usein tapahtuu... Seurustelu tapahtuu vain jonkin sortin pakosta...

Pakko sanoa tähän että yksinhuoltajilla ei ole sen helpompaa saada itselleen kunnollista miestä.Osa miehistä kun sanoo sopeutuvansa lapsiin ja lemmikkeihin- todellisuus tuleekin sitten muutaman kuukauden jälkeen päin naamaa ettei se ollutkaan ihan niin.
Itselläni oli vuoooooosia sitten kyseinen vaihe jolloin vaihdoin miestä kuin sukkia, sitten päätin olla 1½v sinkku ja keskittyä siihen että mitä minä haluan. Laitoin pääni kasaan,elämäni raiteilleen ja löysin sen jälkeen "vahingossa" nykyisen miesystäväni jonka kanssa ollaan oltu jo pidemmän aikaa =)
Luulisin että kyseinen miesten vaihot johtuu siitä että nainen ei pysähdy ja mieti mitä hän haluaa, vaan yrittää soputua ja miellyttää toista liikaa. Onneksi olen löytänyt minua rakastavan ihmisen rinnalleni,joka ei yritä MILLÄÄN tavalla muuttaa minua ihmisenä- hän rakastaa juuri sellaisena kuin olen.
Toivoisin että jokainen ihminen löytäisi itselleen vastaavanlaisen kumppanin, sillä jokainen on rakkauden arvoinen =)

Nii..Muutama tuttu nais puolinen on iskostunut Lenita Airiston sanomaan.."5vuotta per mies,ni hyvä tulee"..!!

Tietäispä tavatessa ihanuuden,että onko ks henkilö sit näillä linjoilla,ni osais pysyä etäällä...5v on pitkä aika ja siinä kerkee rakastaa toista huonona ja hyvina aikoina.....ja mitä kaikkea siinä ajassa yhdessä kerkeekään kokea... onko se sit oikein hetki päättää 5vuoteen??????

Olen yli 50 v. ja yksinhuoltajanainen. Minunkin nuoruudessani tuotiin ulkomailta tuliaisiksi lapsia eikä eroaminen siihen aikaan enää ollut häpeä.
Itse odotin aikani herra oikeaa ja lopulta otin sen kenet sain ja lapset sain n. nelikymppisenä. Lasteni isä oli itseäni vanhempi. Hän kohteli minua ja lapsia huonosti. Alkoholistikin. Se sai minut haaveilemaan jostain paremmasta.

Koska minäkin olen ihminen, koen, että jaksaisin paremmin jos joku olisi jakamassa elämääni. Kaipaan myös syliä ja rakkautta, jotain omaa ja itseäni varten.

Löydän helposti miesseuraa, koska olen ns. kunnollinen. En juo, en polta, urheilen ja syön terveellisesti. Miehet kuvittelevat pärjäävänsä lasteni kanssa ja esittävätkin minut tavatessaan etteivät lapset ole este seurustelulle. Ovat ne lapset este. Koska lapset menevät elämässäni kaikkien yhteisten harrastusten ohi, mitä sen miehen kanssa voisi harrastaa - on se jo este pitempiaikaisen suhteen kehitykselle. Olen kiireinen ja kalenterini on täynnä koska todellakin olen ainoa perheen elättäjä. Suhteistani tuppaa jo siksi tulemaan sellaisia että yhteistä aikaa löytyykin vain harvakseltaan. Treffistä seuraavaan voi mennä viikkojakin. Miehen pitäisi siis suurinpiirtein muuttaa keskelle elämääni, jos meinaisi jutun onnistuvan. Minulla on nytkin yksi juttu menossa. Tapaamisten väli venyi nykyisessäkin suhteessa kolmeenkin viikkoon. Ja niistä hetkistä täytyy sitten ottaa irti kaikki se ilo ja nautinto mikä on mahdollista. Se ei ole paljon, mutta varmasti jotain paheksuttaa... Arkeani en usko kenekään haluavan oikeasti tulla jakamaan. Kovia kokeneet aikuistumista lähestyvät pojat eivät ole halutuinta seuraa uusille tuttavuuksille. Seuraani hakeutuu aivan erilaisia miehiä kuin nuorena. Nyt miehet ovat yleensä ylempiä toimihenkilöitä. Miksi monikko... Kyllä vain. Muutama suhde on jo mennyt karille... Realiteetit tulevat vastaan ja alan jo tyytyä osaani ja nauttimaan hetkistä... En siis juokse kapakoissa tai tansseissa lainkaan. Löydän seuraa muutenkin. En ole iästäni huolimatta niin rumakaan että miehet juoksisivat karkuun. Päinvastoin, hakeutuvat seuraani. En tiedä mitään ihanampaa kun saada olla toisen ihmisen lähellä, jos tämä ihminen on mies ja vielä puoleensavetävä. Heitä ei ole paljon, ei suinkaan - silti olen eroni jälkeen rakastunut jo monta kertaa. Olen myös itkenyt hylätyksi tuloanikin jo monta kertaa eroni jälkeen. Itse puolestani koen, ettei ympäristöäni tai naapureitani kiinnosta elämäni tuon taivaallista. Ehkä he kuitenkin salaa paheksuvat minua oman kultansa kainalosta, jossa saavat olla joka päivä.
Kirjoitan näin paljon, kun sinua näyttää kiinnostavan.

Alkuperäinen kirjoittaja sanoo ettei syyllisty yleistämiseen. Kuitenkin kyse oli vain yh-äideistä. Myös naista vaihtavia yh-isejä on. Jos isejä olisi vielä enemmän yksinhuoltajina niin samassa suhteessa he vaihtaisivat parisuhdetta kun yh-äiditkin.

mulla on sellainen tilanne et olin ns toinenmies about 10 vuotta,no lopulta tuli sitten tän naisen ja miehen ero.no kävipä niin hasusti et ää mies bongasi toisen naisen ja pani sen paksuks ni täää "mun" nainen sittä jotenii sekosi ja alko jakaa peräänsä oikein urakalla vaik tiesi et mun kanssa ois saan sitä,rakkautta,huolenpitoo yms perus kamaa suhteessa yllinkyllin.et onko e sitten naisila sileen et pitää olla niitä panijoita oikein urakalla kostoksi viralliselle EX siipalle??

Itsellä on nyt ollut lähiaikoina pelottavakin tarve saada virallinen seurustelusuhde. Luulen että se johtuu vaan siitä, kun olen alkanut miettimään, että onkohan minusta edes siihen :) Myös sekin on ollut varmaan siinä takana, että olen kasvanut aika paljon lähiaikoina, tai löytänyt itseni enemmänkin, ja jotenkin en enää ota seurustelua niin vakavasti kuin ennen (osion osin naisten kasvattamana seurustelu oli minulle pitkän aikaa kuin lupaus naimisiinmenosta :/ , eikä naista saanut koskaan jättää, koska se oli väärin).

Lasten ollessa kuvioissa on tilanne vähän toinen tietystikin, kun lapsi ei välttämättä fiksuna kovinkaan kauaa enää jaksa ottaa äitiä tai isää vakavasti jos maailmaa kokoajan mullistetaan kaikenlaisilla uusilla heknilöillä, joita niin rakastetaan, ja sitten yhtäkkiä ei enää rakastetakaan. Siitä lapsi voi alkaa ehkä kyseinalaistamaan tunteiden ja niiden näyttämisen aitouttakin.

Se olisi mukava jakaa eämänsä jonkun kanssa, ja se tulee varmaankin luonnostaan jossain määrin. Järkevästihän ajateltuna ei missään oikeastan ole mitään järkeä lopulta, ei ihinen olisi ihminen jos se olisi täysin järkevä koko ajan. Välillä pitää varmanakin mennä tunteiden mukana jotta pysyisi "järjissään", jos tuossa nyt oli mitään järkeä :D

Otan seurustelun kyllä silti erittäin vakavasti, ja jotenkin ehkä vielä kun olen noin 10 vuotta seurustellut suhteissa, joissa itse en ole saanut eknä osannut vaatia mitään, niin olisi mukava vihdoin saada suhde, jossa tunteet ja teot olisivat molemmin puoleisia ja tasavertaisia :)

"Myös naista vaihtavia yh-isejä on."

Mutta useimmiten lapset asuu äidin kanssa, joten miehen naisia on helpompi "piilotella" kuin tämän lapsen kanssa asuvan miehiä.

Hankala aihe ja syyt suhteeseen ovat aina katsojan silmistä kiinni. Ihmiselämä on aina lyhyt ja kun kello lähestyy 12:toista, niin kiire lisääntyy. Elämä on moninainen eikä koskaan voi olla varma mitä nurkan tapana tapahtuu. Kyllähän sitä miettii, näin iltasella kirjoitelessa, että mitä/mikä meni meni pieleen. Elämä on vain kummallista, varsinkin ihmissuhteet. Ei me olla niitä koskaan osattu.

Huono homma, jos pitää olla joku vaan siksi, että pitää olla joku.
Itse ainakin viihdyn yksin, enkä epätoivoisesti etsi kumppania.
Onhan sujuva suhde kiva, mutta ei siksi, ettei uskalla olla yksin.
Tottakai rakkaan kainalossa olo parhain, mutta yksin ei ole kenellekkään selitysvelvollinen, jos tänään onkin huono päivä, eikä jaksa tehdä mitään, tai iskee hirveä siivousvimma.

En osaa muuhun sanoa, kun siihen, että kyllä. Yksinäisyys sattuu ihan vit*sti.
Sitten kun sä olet vielä yhtään köyhä, niin kaikki on päin persettä. Ei ole rahaa, koko ajan on pelko huomisesta. Ei ole ystäviä, on satunnaisia kavereita ja tuttavia, jotain typeriä epähenkilökohtaisia tuttavia... Tuttuja täällä kyllä riittää ja näitä tuu-meille-tyyppejä, joihin siis saisit kyllä pitää yhteyttä,käydä heillä ja muistaa, mutta he eivät koskaan muista takaisin, eivät soita eivätkä käy. Lisäksi näitä jotka ottavat yhteyttä, kun haluavat kaataa omat roskansa sinun niskaasi. Muuten et merkkaa heille mitään "mitä kuuluu?" on kohteliaisuuskysymys, minkä perään pajatetaan vaan itsestä ja itsestä loputtomiin. Siinä kun on kaikki suhteet mitä on ollut viimeiseen 10 vuoteen, niin suru tulee. Yksin sä oikeasti olet. Satunnaisten työpaikkojen juhlat kerran vuodessa. Siinä kaikki, mihin pyydetään mukaan. Et käy tanssimassa etkä enää konserteissa, kun aina täytyy mennä yksin. Yksin jaksaa mennä vuosia, sitten ei enää. Sua ei tunne kukaan.

Rakkautta ei ole. Kukaan ei halua sua, ei pussaa sua, eikä haluaa, ei tule silittämään hiuksia, ei koskaan pyyhi kyyneleitä, ei koskaan sano, että olet tärkeä tai että ne rakastaa. Ei kukaan. Jos joku on, se haluaa satunnaista seksiä, käyttää sua hyväkseen, ei muuta. Kuinka kauan siihen voi suostua? Ei voi, koska sekin muistuttaa vaan todellisuudesta. Itselläni ei seksiäkään ole ollut vuosiin.
Pintaa ja pintaa. Jos et huoli ketä vaan, mutta miten voisi: eihän kaikkien kanssa voi olla! Jos on ihan eri maailmat, missä toinen ei kunnioita edes sun rakkaita asioita pätkääkään, niin mitä se on? Rakkautta? Ei ole. Jos ei ole mitään yhteistä, ei mitään, niin ei vaan ole.
Kukaan ei rakasta sua, sä olet saman tekevä. Ei ystävät eikä rakkaat.
Lapsia ei ole, ei ole perhettä.

Joka ikinen päivä valuu hukkaan. Sä olet olemass avaan töitten takia, eli..? Et minkään takia. Sun unelmat on särkyneet jo niin kauan sitten että sä olet vanhus jo 30-vuotiaana. Mitään maailmassa ei ole. Unelmat ei toteudu, omaa tietä ei löydy, Se Oikea on satu, mitä ei pitäisi lukea.
Miten paljon yksinäisyys siinä sattuu? Niin paljon, että tappaisin itseni jos uskaltaisin. Ikävä kyllä, en uskalla. En eläisi päivääkään, jos uskaltaisin kuolla.

Ymmärrän hyvin niitä, ketkä yrittää tyytyä mihin vaan. Yritin itsekin joskus. Sain itse siitä vaan oksennuksen tunteen. Vihaan ja oksettaa. Vihaan myös itseäni, sen takia, että elämä meni pilalle. Vääriä ihmisiä, en koskaan onnistunut löytämään oikeita. En omaa tietäni, vaikka miten etsin. En siis osaa ja epäonnistuin kaikessa. Rakkautta ei ole, en usko siihen enää. Olin hölmö, sinisilmäinen. Idiootti. Nyt olen yksin eikä ole enää edes mitään toivoa, eikä halua yrittää. Minuun sattuu jo niin paljon, että en usko, että kukaan edes voi parantaa minua saati kestää, mutta itsekään en pysty. Yksin en siihen pysty.
Nämä idiootit mitkä hokee "ensin pitää rakastaa itseään" ovat väärässä: minä rakastin joskus itseäni. Minä uskoin joskus elämään ja unelmiin! Se on siis täyttä valhetta. Ei auta, vaikka rakastaisit itseäsi miten. Lopultakaan, et edes pysty enää rakastamaan. Joten jos rakkaus olisi kiinni siitä, ei sinulla koskaan enää olisi edes teoreettista mahdollisuutta mihinkään, koska olet väsynyt, loppuun kulutettu, etkä usko mihinkään. Ja ei, se ei näy päälle. Nämä tuttavat, idiootit, ne vaan uskoo, että aijai, kun se pärjää... Tässä maassa ei saa edes olla surullinen: älä ole niin epätoivoinen! Niin, ja kukaan ei edes lohduta. Kun sä et saa, ettei muille tule paha mieli. Sitähän se on: syytetään uhri hiljaiseksi.

Kaikkea on kokeiltu, harrastaa, olla aktiivinen, psykologia, hakea töitä ja hyväksyä elämä, olen ollut yhteyksissä ja käynyt kylässä ja kyllästynyt kavereitten perässä juoksemiseen, olen yrittänyt olla avoin, suvaitsevainen ja olinkin kauan. Olen yrittänyt kaikkea, jopa hypnotisoida itseni positiiviseksi... Mutta ei enää.
En pysty, sattuu ja kipu on ainoa mitä on jäljellä. Niille ketkä hokee sitä "älä ole niin epätoivoinen" tiedoksi, että todennäköisesti kestin vuosia pidempään, kuin he itse olisivat kestäneet. Olen erittäin itsenäinen ja tulen toimeen paremmin yksin kuin ihmiset keskimäärin, joten epätoivosta ei voida puhua, en edelleenkään etsi epätoivolla kenen tahansa seuraa. Mutta sen jauhaminen tietty ottaa pois sen, ettei tarvitse kuunnella eikä hyväksyä sitä, että johonkin ihmiseen sattuu. Kun syyttää sitä ihmistä itseään, on oma olo parempi.
(jatkuu)

En osaa sanoa onko yksin oleminen niin kamalaa, en ole juurikaan ollut, mutta jo pelko olemisesta on aika kova. Minulla on lapsia, ja miehiäkin on ollut, mutta kuvailemastasi hyppäämisestä en menisi puhumaan.

Itse ehdin olla 1½vuotta ensimmäisessä suhteessa kun lapsi sai vahingossa alkunsa. olimme vielä 3 vuotta yhdessä mutta yltyvä mustasukkaisuus teki miehestä väkivaltaisen, joten en nähnyt vaihtoehtoa, ero tuli.

Yksin ehdin olla vain puoli vuotta ja tapailla useita miehiä, mutta yhtäkään en heistä tuonut näytille lapselleni, ennen kuin löysin mieleisen, sittenkin puolivuotta meni niin että lapselle puhuttiin vain "äidin aikuisesta ystävästä" ja isään lapsi piti kokoajan yhteyttä. Kun tämä herra sitten muutti meille, olimme yhdessä yli 4vuotta ennenkuin yhdessä harkiten lapsen hankimme, Valitettavasti haluastaan huolimatta tämäkään mies ei ole osoittautunut kykenevänsä vanhemmuuteen, menohalut liian kovat (ei ryyppäämistä mutta ehkä taipumusta työnarkomaniaan). Nyt ollaan eroamassa ja kyllä se yskin jääminen pelottaa. Ehkä myös liian nopeasti hänet elämäämme huolin, sillä laskeskelin haluavani lisää lapsia ennen 30ntä.. Nyt kun ns lapsilukuni on mitä todennäköisemmin täynnä en ainakaan tarkoituksella aio olla hakupäällä. Jos yksinäisyys iskee, saatan seurustella, mutta lapset sotketaan kuvioon vasta kun vakavissaan harkitaan yhteen muuttoa. Tietysti on varmaan vaaikeaa jarrutella itseään kun ihastuu/rakastuu mutta yritetään..

Huomautettakoon että meillä tämä ns aikuisten ystävyys on ihan toiminut sillä muutenkin minulla on tasapuolisesti sekä mies että naispuolisia ystäviä..

Tuota samaa juttua jauhetaan "Yksinäisyys" palstalla päivästä toiseen, ja tottahan tuo on..

Itsekkin olen tätä ryhmää joka on vaan tarrautunut ihmiseen, joka osoitti edes pientä kiintymystä. ikäeroa on 10v, mutta parempi tuo kun olla yksin. Koko varhaisnuoruus meni yksin ollessa, niin tälläisestä ehdotuksesta ei vaan voinut kieltäytyä.