olin ennen kullalleni ehdottoman uskollinen, kunnes kuulin, että hän oli pettänyt minua. lupasin jatkaa suhdettamme, koska hän sanoi ettei halua menettää minua ja tämä oli vain yksi ainoa erehdys joka ei tule toistumaan. en kuitenkaan pysty luottamaan häneen täysillä ja nyt olen itse alkanut ajattelemaan, että jos joskus tulee mahdollisuus pettää ilman kiinni jäämisen pelkoa, niin minä petän. olen jo tehnyt ilmoituksen treffimestaan ja kivasti on tullut mieheiltä vastauksia, en vaa ole vielä vastannut, odotan että jos kultani antaa vielä yhdenkin syyn, niin
sitten vastaan ja sovin treffit jonkun tyypin kanssa. ja jos joskus tapaan jonkun kivan miehen, kenen kanssa voisin ruveta seurustelemaan niin jätän vasta sitten nykyisen mieheni... mitäs meni pettämään alun perin!!
sitten vastaan ja sovin treffit jonkun tyypin kanssa. ja jos joskus tapaan jonkun kivan miehen, kenen kanssa voisin ruveta seurustelemaan niin jätän vasta sitten nykyisen mieheni... mitäs meni pettämään alun perin!!
Vastaukset 7
Vanhimmat
ei saa uskollista mutta uskollisesta helposti uskottoman. Tolle tielle ei kannata lähteä. Miten sitten kun tapaat sen elämäs miehen ja olet "oppinut" noille tavoille. Kun aidan yli on menny niin sen jälkeen se helppoa onkin. Kosto nyt ei kannata ollenkaa. Ensin uskottomalle kenkää ja sitten etsimään sitä omaa ihmistä joka on luottamuksen arvoinen. Ex sitten huomaa mitä menetti.
...miettinyt.
Sanotaaan,että kun on kerran pettänyt,on kynnys sen jälkeen matalampi.Olen miettinyt omalla kohdallani,että se pätee myös niin,että minä,joka olen petetty,välillä huomaan miettiväni,että petän myös.
Totta sekin,ettei sille tielle kande lähteä,itsensä siinä rikkoo mutta kun tuska välillä valtaa mieleen,tulee niin raivostunut olo-mitä helvetin väliä oli sillä,että itse olin 20 vuotta uskollinen ja pidin kiinni yhteisestä sopimuksesta ehdottomasta uskollisuudesta kun toinen menee ja pettää!
Siinä kiitos sitotutumisesta ja uskollisuudesta.
teet ihan oikein, kyse on sun elämästäsi jos joku pelleilee kustannuksellasi anna samalla mitalla takaisin.
täällä. Olen suunnitellut ja haaveillut pettämisestä aina silloin tällöin. Mieheni petti minua kerran suhteemme alkuvaiheessa ja siitä lähtien on tuntunut, että suhteemme on menettänyt jotain pyhää, mitä ei enää koskaan saa takaisin.
Miksi minä varjelisin sitä, kun ei hänkään aikanaan varjellut.
Pettämiseni ei ole edennyt vielä edes suuteluasteelle, mutta salaista yhteydenpitoa ja tapailua on ollut.Mieheni ei ole koskaan enää pettämisen jälkeen ollut minulle niin tärkeä kuin ennen sitä. Tuska, jonka hän minulle aiheutti vei luottamuksen ikuisesti ja kaiken pyhyyden ja kauneuden suhteestamme.
Puhutte niinkuin pettäminen olisi joku kieroutunut palkinto jolla saa tyydytystä itselle ja koston toiselle. "minä olin 20 vuotta uskollinen ja mitä sain kiitokseksi- pettämisen- no nyt petän itse oppikoon" - on jännä kuva parisuhteesta tainnut olla itsellännekin.
eiköhän jokainen joka on uskollinen ole sitä omasta halustaan. Ei se ole jotain mitä pitäisi sitten haikailla itsellekin tehdyksi jos toinen siihen sortuu... Ei se hyvä ratkaisu ole kellekään.
Jos kokee suhteen ongelmaiseksi tai ei ole tyytyväinen itseensä on pettäminen turhan yleinen tapa koittaa etsiä itseään. Sitten sitä katuu ja itkee. Se surullista ja sille tielle ei kannata "toisen teon takia" lähteä.
Se on kaksinaismoralistista jos mikä, tuomitaan se toisen tekona, annetaan mukamas anteeksi ja sitten noudatetaan silmä silmästä lakia. Ei voi tulla hyvä olo itsellekään.
Jos ei kestä selvittää pettämisen syitä, antaa anteeksi ja ottaa vastuuta omalta osaltaan parisuhteen jatkamisesta niin hitto toimikaa sitten edes kypsemmin kuin kumppaninne- lähtekää reilusti. Sillä se saattaa oppia. Ei sillä että hypitte jonkun sänkyyn, heiluttelette asiaa niiden nenän edessä ja kuvittelette olevanne parempia ihmisiä.
Miettikää tulevaisuutta edes, kun kiva mies löytyy niin miten katsotte sitä silmiin jos tiedätte että itsekin tuli sähellettyä?
Petetty on, pettänyt en.
ei ihminen osaa etukäteen kuvitella,miten hän raegoi ja mitä päässä pyörii kun uskottomuus omalle kohdalle kolahtaa.
Minäkin kuvittelin joskus,että olen kypsä ja fiksu,joka käyn syvällisiiin keskusteluihin asiasta ja sillä selvä.
Mutta mutta! tunteet tulee ja menee ja kaikenlaista hullua tulee mieleen.
Yksi asia,jota olen pähkäillyt,on juuri tuo uskollisuus ja se,miksi toinen ei siitä kiinni pitänyt...kyllä siinä joutuu ikään kuin itsekin päivittämään asian uudelleen.Kuinka tärkeänä itse uskollisuutta pitää ja mitä se merkitsee ja niin pois päin.Minä olen lähtenyt itseni kanssa rehellisyyden tielle eli annan kaikkien aatosten tulla ja mennä enkä yritä esittää parempaa kuin olenkaan eli tyyliin"minä en ainakaan ikinä tekisi noin"-silloinhan olisin tekopyhä ja esittäisin parempaa.
Ajatuksista on vielä matkaa tekoihin enkä ole tekojen tielle lähdössä.Jätän sen tekemättä itseni vuoksi,oman itsekunnioitukseni takia.
Ja sen vuoksi,että haluan pitää kiinni suhteessa niistä asioista,jotka ovat mulle tärkeitä.Ja uskollisuus on yksi sellainen edelleen.
Mutta tällaiseen joutuminen repäisee jonkin viattomuuden tai turvallisuuden,mikä sana paras olisikaan,hetkellisesti pois ja tuntuu,että kaikki paska ja paha voi sattua kohdalle.
Silloin,totta vie,itsekin paljastuu hyvin raadolliseksi ihmiseksi.
Mutta tahdon antaa anteeksi.Nimenomaan tahdon-kysymys se on,oma mielihän velloo loukkaantumisessa ja pettymyksessä ja kostossa mutta joka aamu sanon,tänään tahdon antaa anteeksi.
Olen pitkällä tiellä mutta tiedän myös,että oikealla.
Mutta samalla kun kuljen tahdontietä,en voi enkä haluakaan kahlita tunteitani ja ajatuksiani-se on osa tätä prosessia.
Mutta ehkäpä sellainen,joka ei ole omassa elämässsän ole kohdannut uskottomuuden kriisiä,ei voi sitä ymmärtää ja kuvitella,mitä kaikkea se tuo petetyn mieleen ja elämään.
Hyvä niin,ei kaikkia kauheuksia tarvi pystyäkään etukäteen elämään.Kyllä sitten ehtii,jos kohdalle sattuu.
Sanotaan,että uskottomuus on pieni kuolema.
Se pitänee paikkansa.kuoleman kanssa olen joutunut elämässäni niin monta kertaa kohdakkain,että tiedän,mitä se on.Jotain samaa sisältyy tähänkin kriisiin.
Mutta niinkuin aina kriisin jälkeen seuraa,uudelleen suuntaumisen vaihe,uskon,että niin tässäkin vielä tulen aikaan,jolloin olen valmis jättämään asian täysin taakseni ja jatkamaan eloa,haava parantunut mutta arpi jäänyt mutta sen arven kanssa on loppuelämä elettävä.
Toivotan voimia kaikille,jotka kamppailevat samojen kipujen kanssa!
elämää ei onneksi tarvi elää kuin päivä kerrallaan.
Niin kuten sanoin on minuakin petetty
enkä tosiaan kylmänjärkevästi/tekopyhästi siihen suhtautunut. Kyllä kävi mielessä ja sanoissa monia juttuja, mutta en silti niitä lähtenyt toteuttamaan.
Kyllä pyrin myös parhaani mukaan purlamaan pahimpia kaaoksia muuhun kuin parisuhteeseen. Ei se ongelmatonta ollut kun meni niin pieleen eikä siitä voi kokonaan syyät toisenkaan niskaan laittaa vaikka sattuisi kuinka.
Selvitysyrityksien keskellä pohdin kyllä jättääkö vai ei, en silti pettääkö vai ei. Ei se hammas hampaasta ole ainoa tekopyhän vastakohta maailmassa.