Vasta nyt tuntuu todella pahalta

Mieheni petti minua työkaverinaisen kanssa, josta eka kerrasta on aikaa jo muutama vuosi. Aikoinaan hän vannoi ja vakuutti, että mitään ei ole tapahtunut, vaikka vaistosinkin jotain olevan pielessä. Jäi kiinni pikku valheista. Siihen aikaan suhteessamme olimme aloittaneet yhteisen vauvan teon, ja olinkin sitten onnellisesti raskaana.SE varmaan edesauttoi uskomaan kun aina mieheni kanssa juttelimme, kuinka upeeta hänen mielestään on saada ihana oma lapsi, jota hän on aina toivonut.

No, vauvan sitten menetimme kuitenkin, mutta vannomisestaan huolimatta hylkäsi mieheni minut yksin sairaalaan. No , elämä kuitenkin vei eteenpäin, menimme naimisiin ja aloin odottamaan lasta, johon en itse ollut halukas, vaan mieheni minut painosti. Nyt kun lapsi on syntynyt, on mieheni mitä parhain isä voi lapselleen olla.

Mutta minä... Mieheni halusi kertoa totuuden vuosien takaisista tapahtumista: oli kuulemma baari-illan päätteeksi koittanut iskeä tätä sihteeriä, eikä ollut siltä kuitenkaan saanut. Tämä tuli julki, kun mies muuttui vauvan syntymän jälkeen niin mustasukkaiseksi, etten voinut liikkua kotoa enää mihinkään ilman häntä, ja häneltä kysyessäni ja ihmetellessäni tätä asiaa sain tuon sitten vastaukseksi hänen mustasukkaisuuskohtaukseensa. Hän oli kuulemma alkanut pelätä, että minä juoksisin vieraaseen syliin. Alkuun nostin riidan tottakai, ja sen jälkeen keskustelimme asian tiimoilta puoleen ja toiseen. Kaiken jälkeen ainoa mikä on jäänyt tähän ongelmaksi on se, etten ymmärrä miksi mieheni ei voi olla rehellinen, ja puhua totta vaikkapa niinkin pienissä asioissa, että kun lupaa käydä kaupassa, niin kävisi siellä.

Entäs minä sitten? Koitan olla entistä huomaavaisempi, koitan toteuttaa kaikkea sitä mitä mies kertoi syyksi minussa olevan vikoja,jonka vuoksi hän teki noin yms. Erosta ei ole oikeutta tässä talossa edes puhua, mies kun on valinnut minut, eikä ketään muuta, ja aikoo olla kanssani koko loppuelämän. Ja miehen mielestä meidän lapsella on perhe, johon kuuluvat isä ja äiti yhdessä saman katon alla.

Rakastan miestäni. Olen aina halunnut, että hän olisi onnellinen. Olisin toivonut hänelle maailman mahtavinta kumppania, jonka kanssa hän voisi jakaa ilot ja surut, tuntea, kokea, nähdä, elää elämänsä loppuun asti. Itse en näköjään sitä ainakaan ole, vaikka kuinka yrittäisinkin. Siksi haluaisin erota, mieheni ei taas sitä halua, vaan uskoo että selviämme, koska hän haluaa muuttua rehelliseksi ja panostaa suhteeseemme, ja vielä korvata minulle kaiken.

Itse ihmettelen minkä kaiken? Ei tän ikinä näin edes pitäny mennä. Ei pitäs olla mitään korvattavaa, ei, vain kahden aikuisen välinen halu olla ja elää ja muuttua puolison arvostusta, kunnioitusta ja luottamusta nauttien lopun elämäänsä.

Miksi en jo silloin lähtenyt pois, kun huomasin jotakin olevan vinksallaan, mutta mieheni puhui minut aina ympäri uskomaan, ettei ole mitään hätää?

Mulla on niin paska olla.

Olisit pitänyt kiinni miehestäni niin, että olisi häipynyt matkaasi, niin olisi edes joku onnellinen.