Pitkän sinkkukauden jälkeen olen nyt pari kuukautta seurustellut oikean "tosimiehen" kanssa ja tullut ajatelleeksi paria juttua tyypillisistä naisten valituksista.
Naiset valittavat, että mies ei kehu naisen kauneutta tai sano, että välittää. Ei sanokaan, koska miehen mielestä se on vähän imelää, mutta sen sijaan mies taitaa osoittaa sen muilla tavoilla, joita naiset eivät edes huomaa. Minun mörököllini suusta en ole kertaakaan kuullut edes "minä tykkään sinusta", mutta: Hän kyselee, millaisista vaatteista minä hänen päällään pitäisin. Hän tekee juttuja, joiden tietää naurattavan minua, ja on onneton ja sättii itseään, jos sanoo jotain, joka pahoittaa mieleni. Hän ottaa kädestäni kiinni kadulla ja ostaa jääkaappiin ruokia, joista tietää minun pitävän. Eli jos vain kuuntelen hänen "miehenkieltään", onkin ilmiselvää, että hän tykkää vaikkei sanokaan niin.
Mieheni ei halua puhua sitoutumisesta. Ensin tietysti ajattelin, että hän tosiaan ei halua sitoutua (eli haluaa vain leikkiä) kun kerran asiasta ei voi yhtään puhua, mutta: Hän haluaa esitellä minut perheelleen ja kavereilleen. Hän suunnittelee lomamatkoja parin kuukauden päähän. Hän ei enää lukitse vessaa. Hän utelee silloin tällöin, montako lasta on minusta ideaalimäärä ja missä haluaisin asua. Ja millaisessa talossa. Hänen suorituspaineensa ovat kadonneet ja hän haluaa seksin lisäksi kovasti, että myös nukun hänen kanssaan usein. Mitä muuta tämä kaikki on kuin sitoutumista, puhuttiin siitä tai ei.
Olette te miehet aika ihania. Kuunnelkaa naiset nallekarhujanne.
Naiset valittavat, että mies ei kehu naisen kauneutta tai sano, että välittää. Ei sanokaan, koska miehen mielestä se on vähän imelää, mutta sen sijaan mies taitaa osoittaa sen muilla tavoilla, joita naiset eivät edes huomaa. Minun mörököllini suusta en ole kertaakaan kuullut edes "minä tykkään sinusta", mutta: Hän kyselee, millaisista vaatteista minä hänen päällään pitäisin. Hän tekee juttuja, joiden tietää naurattavan minua, ja on onneton ja sättii itseään, jos sanoo jotain, joka pahoittaa mieleni. Hän ottaa kädestäni kiinni kadulla ja ostaa jääkaappiin ruokia, joista tietää minun pitävän. Eli jos vain kuuntelen hänen "miehenkieltään", onkin ilmiselvää, että hän tykkää vaikkei sanokaan niin.
Mieheni ei halua puhua sitoutumisesta. Ensin tietysti ajattelin, että hän tosiaan ei halua sitoutua (eli haluaa vain leikkiä) kun kerran asiasta ei voi yhtään puhua, mutta: Hän haluaa esitellä minut perheelleen ja kavereilleen. Hän suunnittelee lomamatkoja parin kuukauden päähän. Hän ei enää lukitse vessaa. Hän utelee silloin tällöin, montako lasta on minusta ideaalimäärä ja missä haluaisin asua. Ja millaisessa talossa. Hänen suorituspaineensa ovat kadonneet ja hän haluaa seksin lisäksi kovasti, että myös nukun hänen kanssaan usein. Mitä muuta tämä kaikki on kuin sitoutumista, puhuttiin siitä tai ei.
Olette te miehet aika ihania. Kuunnelkaa naiset nallekarhujanne.
Vastaukset 14
Vanhimmat
nallekarhujanne.
voi shitt.. tohon vielä raskaus ja synnytys, niin on pää ihan pehmeä ja aivot muhjuna. nallekarhujanne. yak.
Senkö sinä tuosta tekstistä vain huomasit, että sydänjuuriaan myöten ihastunut kutsui miehiä nallekarhuiksi? Voi shitt.. :(
Tyttöhän on kaikkea muuta kuin aivot muhjuna! Fiksua psykologista analyysia tai sitten siperian opettamaa viisautta. Ja alle kolmekymppiseltä - loistavaa.
puhut asiaa , tätähän se on!!! ei miehet oo hokemassa rakkautaan jne.
se just ilmenee niistä pikkuasioista, mutta eihän nää naisenelävät sitä tajua!!..pitäiskööön olla kun joku etelämaalainen imelätikku lomamatkoilla!!
No ei taatusti pitäis olla joku etelämaalainen imelätikku. Yäk. Ällöttäis semmoset sössöt.
Mä tiedän muutenkin että näytän ihan tarpeeks hyvältä. Just niitä pikkuasioita pitää olla. Eikä miehen pitäis oottaa että sille tehään niitä pikkujuttuja, ja useammin kun aina.Tekis ite kanssa, mut eihän miehet ymmärrä, ei.
Sitten kun pistät tohon soppaan vielä parit muksut niin on siinä Meille Naisille puuhaa.
Että semmosta se on kun on 2 alaikästä joille tekee ihan mielellään niitä pikkuasioita ja sitten vielä se 1 aikuinen (mies). Ne alaikäsäsetkin oppis paremmin tekeen niitä pikkuasioita kun ne kasvaa jos niillä ei ois huonoo mallii siltä isolta lapselta.Se iso kakara pitäis kyllä laittaa johonkin kasvatuslaitokseen. Vaikka kerran vuodessa muutamaks viikoks. Että kyllä Meillä Naisilla on kestämistä.
Ja sitte kun mies olis siellä kasvatuslaitoksessa niin jäis vaimollekin enemmän aikaa seurustella aikuisten ihmisten, vasinkin SEN kanssa.
Minä olen ollut naimisissa lähes 15 vuotta, ja yhä edelleen mieheni tekee niitä pienempiä ja isompiakin juttuja eikä joka päivä höpötä rakastavansa.
Tekikö se sinun miehesi alunperinkään niitä pikkujuttuja, joita ei nyt tee? Vai oletitko pystyväsi kasvattamaan hänet? Minä onneksi sain jo valmiiksi aikuisen miehen, joka ei ole vieläkään muuttunut lapseksi jälleen.
Minulle tulee mieleen entinen työkaveri, joka naimisiin menoni hujakoilla sanoi: "Kannattaa mennä nuorena naimisiin, että saa muokattua miehen mieleisekseen." Minä siihen: "Kannattaa mennä vanhana naimisiin, että saa valmiiksi täydellisen." Tarkoitin, että silloin ei enää ole tarpeen kouluttaa, vaan miehen ottaa sellaisena kuin hän on ja varautuu muutokseen, joka voi tapahtua jopa huonompaan. Olin 33-vuotias naimisiin mennessäni, ja edelleen allekirjoitan tuon. Tosin muutosta huonompaankaan ei ole tapahtunut. Muutos parempaan ei olisi ollut edes mahdollinen - sen verran hyvän sain jo alun perin. :)
Ja täsmennys: lapset täyttävät syksyllä 13 ja 11, joten sekään ei ole selitys tilanteelleni. ;)
No odotas kun olet ollut sen ihanuutesi kanssa muutaman vuoden etkä kuule siltä mitään mieltäylentävää niin kyllä huomaat että kyllästyt siihen ukkoosi ihan samalla lailla kun kaikki muutkin naiset puhumattomiin miehiinsä. Aluksi on aina niin mahtavaa ja mun mieheni on sitten niin ihana että ja blaa blaa mutta kun arki kolahtaa ajanmittaan ja sen tuomat ongelmat, niin joskus kaipaa ihan oikeasti jotain muutakin kun vain nallekarhun petissä vieressä kuorsaamassa.
totta helvetissä se arki koittaa joka suhteessa,
ja kyllästytään toisiinsa aina välillä,
ja kyllä mihetki kyllästyy aikkohinsa juuri samalla tavalla, tässä on nyt vaan se ero että nykyajan naiset ovat niin lellitty pilalle että eivät tahdo hyväksyä sitä että arki todellakin tulee vastaan ennemmi tai myöhemmi, ja ei siinä auta vaikka miehet viikon välein todistais rakkauttaan SANOIN, kyllä se siltikin kyllästyttäis! se lopullinen onni ei välttämättä tule siitä kumppanista, ehkä siitä etitään vähän vääriä asioita!
Tuntuu ihanalta lukea rakastuneen ihmisen viestiä...
Vihdoinkin parisuhteessa.... niinpä niin. Itse olen lähes 30 vuotias hyvin toimeentuleva ja muutenkin kiitettävästi menestynyt nainen. Mutta vain se yksi puuttuu, on puuttunut aina.
Tulen aivan loistavasti toimeen miesten kanssa. Miespuolisia hyviä ystävia minulla on useita. Itse asiassa vain kahden naispuoleisen ystäväni kanssa jaan ne tunteet ja ajatukset joista puhun näille miespuolisille ystävilleni. Kyse ei siis ole siitä ettenkö tulisi toimeen miesten kanssa. Mutta miksi sitten en ole koskaan löytänyt rinnalleni miestä?
Aikoinaan "seurustelin" / sähläsin, muutaman vuoden mutta se suhde päättyi lopulta ikävästi. Edelleen tunnemme kyllä vetoa toisiimme, mutta itse olen se osapuoli joka ei uskalla enää lähteä mukaan. Olen nyt siis ollut sinkkuna reilut neljä vuotta. Halu löytää ihminen rinnalleni olisi valtava.Suurimpana syynä sinkkuuteeni on varmaankin oma pelkoni siitä kestänkö enää hylätyksi tulemista, jättämistä ja sydäntäriistävää surua.
Käyn ystävieni kanssa pari kertaa kuukaudessa ulkona. Tämän kevään aikana lähes joka kerta olisi käynyt "flaksi", jos niin olisin halunnut. En vain uskalla ottaa enää riskiä. Silti haluaisin suunnattomasti kumppania jakamaan arkea kanssani. Ymmärrän ja olen onnellinen siitä että ystävien avulla voin lievittää "halipulaa", mutta iltaisin peiton alle käpertyessä todellisuus lyö vasten kasvoja.
Olen myös seurustellut tähänastisen elämäni suurimman rakkauden kanssa nelisen kk, ja täytyy sanioa että en ihan allekirjoita noita sinun kommenttejasi sellaisenaan.
Minusta on aivan ihanaa että minun tosimieheni pystyy sanomaan rakastan sinua, puhumaan eri hellittelynimillä ja muutenkin (kuin vain niillä teoilla) osoittamaan että olen hänen rakkautensa kohde. Tiedän että tässä tulee olemaan se oikea minulle, mahdollisten lasteni isä. Mehestä ei minusta tee lällykkää se, että hän myös puheissaan osoittaa tunteitaan, päinvastoin. Minun silmissäni hän on parasta A-luokkaa :)
Tiedän että nuo pienet teot ja huomionosoitukset eivät kaikilta miehiltä tule luonnostaan- minulle se ei kuitenkaan pelkästään riittäisi. Itse osoitan rakkauteni sekä sanoin että teoin, aivan ihanaa että minäkin pitkän sinkkuajan ja monen pettymyksen jälkeen löysin sen oman rakkaan nallekarhuni joka myös tekee samoin! Mutta älä ota tätä väärin, en missään nimessä halua sanoa että kaikissa suhteissa pitäisi näin olla- olet ilmeisen rakastunut myöskin mieheesi, joten toivon Teille paljon onnellisia päiviä jatkossakin!
"Olen myös seurustellut tähänastisen elämäni suurimman rakkauden kanssa nelisen kk..."
"Minusta on aivan ihanaa että minun tosimieheni pystyy sanomaan rakastan sinua, puhumaan eri hellittelynimillä ja muutenkin (kuin vain niillä teoilla) osoittamaan että olen hänen rakkautensa kohde. Tiedän että tässä tulee olemaan se oikea minulle, mahdollisten lasteni isä..."
Itse olen alkuperäisen kirjoittajan kanssa samaa mieltä. Toki silti mainiota, että arkisen huomioimisen lisäksi vielä sanallisestikin ilmaistaan kiintymystä.
Mutta, mutta.... Olet siis seurustellut nelisen kuukautta ja mies kertoilee rakkaudentunnustuksiaan. Itse alkaisin tuossa vaiheessa epäillä. Miten voi noin lyhyen tuttavuuden jälkeen tietää rakastavansa? Ettei rakkaudentunnustuksissa vain ole kyse sittenkin tavasta...
Samoin sanot hänen olevan itsellesi se oikea. Toivottavasti olet oikeassa mutta enpä noin lyhyen tuttavuuden perusteella sitä kuitenkaan julistaisi.
Olen itse seurustellut yli 2 vuotta nykyisen miesystäväni kanssa. Aiomme pian kihloihin, sormuksetkin ostettu. Silloin, kun me olimme seurustelleet n.4kk, tunsin kyllä Häntä, mutta en paljoa niitä huonoja ominaisuuksia. Neljän kuukauden jälkeen varmasti pitää vielä toista täydellisenä ja on valmis hyväksymään kumppaninsa millaisena vain, nimenomaan hän on sitä parasta A-luokkaa :) Mutta kun vähän aikaa menee niin ne "viat" ja huonot puoletkin löytyvät, nekin vain pitää hyväksyä jos tahtoo toisen kanssa elää. Ihaninta on kuitenkin kun voi vielä vuosienkin jälkeen tuntea lähes samaa intohimoa miestään kohtaan kuin silloin alussa!
Sitten vielä tuosta että kun "suomalainen mies ei puhu eikä pussaa", niin on osittain totta ja osittain ei. Varmaan on yksilöllinen asia miten mies rakkauttaan osoittaa. Oma mieheni tekee sitä molemmilla tavoin, kertomalla sen minulle sanoin, pitämällä minua erityisesti hyvänä, ja ihan arjenkin asioissa sen huomaa että hän välittää. Samoin minä koitan sen hänelle osoittaa monin tavoin. Yhdelle tuntuu omalta osoittaa välittäminen yhdellä tavalla, toiselle toisella, sillä "rakkaudesta se hevonenkin potkii".
Kuulostaapa hiukan katkeralta nuo sinun mielipiteesi, miksi ihmeessä ei voisi tuntea rakkautta muutamien kuukausien jälkeen? mihin lakiin on kirjoitettu se aika, jolloin voi toista sanoa rakastavansa? Kyllähän tässä toki ihastuksen alkuhuumassa eletään, mutta toivottavasti tunne ei laannu sitten tulevina vuosinakaan.
En sanonut siis olevani eri mieltä alkuperäisen kirjoittajan kanssa. Hänelle ko. suhde sopii, minusta nyt vain tuntuu mukavalle kuulla toisen suusta se mitä itsekkin ajattelee. Muistan aina sen ensimmäisen kerran kun hän hiukan epävarmasti katsoi silmiini ja sanoi "minun on kyllä pakko sanoa sinulle tämä mutta..:)"
Eiköhän anneta kaikkien kukkien kukkia ja hyväksytä erilaisuutemme!
sama juttu meidän "perheessä". Välittämisen huomaan pikkuasioista, eikä niitä rakkaudentunnustuksia tarvi sadella päivittäin, viikottain, tai edes kuukausittain.
Mieheni tekee tiettyjä asioita, joista se tietää minun tykkäävän. Sängyn pettaamista hän ei ymmärrä, mutta minun mieliksi hän sen yrittää melkein joka päivä petata. Se on vaan niin sulosen näköistä, kun ruttusia lakanoita yritetty oikoa ja peitto vain taitettu kaksinkerroin. Mutta mitä siitä; ajatus on pääasia.
Miten mukavaa tulla joskus kotiin, kun mies tehnyt illallisen salaatteineen ja nähnyt vaivaa sen takia....
Tai vihdoinkin mieheni tekee sen homman, jota olen pyytänyt viikkotolkulla. Mutta miten hyvin sen tekeekin ja vähän vielä extraakin...
En vaihtaisi suomalaista miestä milloinkaan koruissa keikaroivaan tummaan mieheen, tai ikuista rakkauttaan vannovaan sekä naistansa hakkaavaan gigoloon. En niin millään....
ja siitä huolimatta mieheni ei ole tossun alla. Oma tahto kuitenkin Suomi-miehellä pitää olla;))